Kallioon puuhataan uutta Israelia.

HS tiedottaa, että Kallioon, Helsinkiin, on avattu naisille ja sukupuolivähemmistöille suunnattu baari. Ravintelin ajatus on taata turvallinen tila yhdessä olemiseen sitoutumalla yhteisiin normeihin ja kunnioittamalla toisen koskemattomuutta „fyysistä tilaa antamalla“. Kohderyhmän valinta lienee itsessään hiukan ironinen, kun kiska samaan aikaan peräänkuuluttaa asiakkailtaan „suvaitsevuutta, avointa mieltä” ja välttämään oletuksia esim. sukupuolesta. 

 

Kalliossa istutaan siis yhdessä erikseen. Ravintola kehuukin wifi-yhteyttään kaupungin nopeimmaksi, mikä on houkutellut monet etätyöläiset latte-kupin äärelle. Lienee jonkinlainen suomalainen utopia viettää lauma-aikaa julkisessa tilassa ilman riskiä, että kukaan lähestyisi juttuaikeissa. 

 

Vastuun ottaminen normien kunnioittamisesta kannattanee ottaa toisaalta vakavasti. Jutun kuvituksen perusteella raflassa järjestetään sunnuntaisin kontaktilajikursseja. Käytännön itsepuolustustyöpajoja on tietysti perinteisesti Kallion pubeissa pubeissa järjestetty jo pitkän aikaa. Höyryjä on voinut päästellä oluen kylkiäisinä ilman ekstra fyrkkaa. 

 

Kuva: HS/ Sami Kero

Noh, sarkasmi sikseen. Ehkä alueen levottomuus on syy siihen, miksi tällaiselle turvalliselle tilalle on kysyntää. 

 

Historiallisesti on hyvä muistaa, että Kallio on noussut maineeseensa työläisten kotona joskus 1960-luvulla. Tuolloin alueella asui lapsiperheitä ja nuoria aikuisia, joita houkuttivat alueen palvelut ja hintataso. Sittemmin keskiluokan hyökkäyksen kohteeksi joutunut Kallio sai välillä melko kyseenalaisen maineen „puukkobulevardina“ ja edellä mainittujen ilmaisten tappelukerhojen järjestäjänä.

 

Sittemmin uusi keskiluokka on suhteellisen hyvin onnistunut invaasiollaan nostamaan hintoja ja karkoittamaan alkuperäisväestön. Työläisten keskikaljapubit ovat muuttuneet latte-kahviloiksi ja vegaaniravintoloiksi. Harvoin enää kuulee Kolmos linjalla pamlattavan gamlaa stadii.

 

Keskiluokkaistuminen ei tietenkään ole Helsingissä mikään uniikki ilmiö. Samaa miehityspolitiikkaa voi seurata esimerkiksi Berliinin Kreuzbergissä, Tallinnnan Kalamajassa tai Tarton Karlovassa. Jälkimmäisessä Karlova cafe -kahvilan seinään on maalattu amerikkalaisen merijalkaväen muistoa kunnioittaen Iwo Jiman valtauksen yhteydessä lavastettu lipun nosto Suribachi-kukkulalle. Teoksen saateteksti tiedottaa lukijaa: „Karlova tõuseb“ – Karlova nousee. En osaa tarkaalleen sanoa, mikä taiteilijan motivaatio oli teosta työstäessä, mutta mieleen nousee väkisinkin ajatus onnistuneesta operaatiosta, missä keskiluokka on menestyksekkäänsti häätänyt alkuperäisväestön alueelta ja saanut istutettua oman arvomaailmansa valtaamaansa naapurustoon. 

 

Karlovan uutta identiteettiä pönkittämään on jopa suunniteltu kaupunginosalle oma lippu, minkä voi nähdä liehuvan kahvilan ulkopuolella, sekä muutaman sata metriä keskutaa kohden ravintola Barlovan ulkopuolella. Molemmat tienristeykset näyttäytyvät tietynlaisina enklaaveina trendikahviloineen ja lippuineen muutoin rosoisella alueella. 

Kotona Kalliossa vastaavien enklaavien perustaminen muistuttaa Israelin rakentamista. Vähemmistöt pyrkivät luomaan itselleen rahalla jalansijaa vihamielisellä alueella perustamalla identiteettiään pönkittäviä palveluita ja „siivoamaan“ naapurustoa. Tällaisen ideologian valossa on jopa tappelukerhojen järjestäminen ravintolan tiloissa sallittua. Kuinkahan samanlaista toimintaa katsottaisiin keskikaljapubin sunnuntaimenussa? 

 

Tällaisesta suvaitsevasta hegemoniasta nauttiessa on tietysti hyvä muistaa, että keskiluokka nähdään alueella alkuperäisväestön näkökulmasta valloittajana. Hesarin jutun kirjoittaja, milleniaali, fiilistelee tästä suvaitsevaisuusliikkeestä jonkinlaisena 60-luvn hippiliikkeen toisintona. Omat muistikuvani 60-luvusta ja hipeistä ovat hatarat, mutta käsittääkseni hipit eivät olleet kovin paljon toisten maiden perään ja perustivat kommunejaan asutuskeskuksien ulkopuolelle. 

 

Tämän päivän hegemonian ja suvaitsevaisuuden liikkeen kohderyhmä on urbaanimpi, eikä siten voi välttää konflikteja alkuperäisväestön kanssa perustaessaan omien arvojensa mukaisia enklaaveja. Tappelukerhoja tarvitaan ei ainoastaan alkuperäisväestön selviytymistaistelussa, mutta myös valtaajan turvallisuuden takaamiseksi. 

 

Hiukan huvittavaa on tietysti ajankohta tälle kaikelle. Turvasatamille olisi kenties ollut enemmän käyttöä joskus 90-luvulla ja 2000-luvun alussa. Toisaalta, Palestiinan mallia seuratessa on ymmärrettävää, että miehittäjä kaipaa turvallisuutta laajentuessaan enklaaviensa ulkopuolelle. Tällainen operaatio on mahdollista vasta sitten kun yhteiskunnan sympatiat ovat miehittäjän puolella. Minun sympatiaani se ei ole vielä voittanut. Olen kai enemmän live and let live -politiikan tukija.

 

Right for right interpretation: try to pick my brain!

What to think about a right to be understood correctly? Employees (HS 15.08.) are worried about their bosses spotting their activities at home through social media.

 

A weekend of party pics should not provoke discussion on Monday at coffee table, if the employee was party-harding. It is offensive to think that. 

 

Similarly, an employee who reported sick and later found via IG-posts to be gardening at home shouldn't raise a question, whether the employee is in fact sick or not. It is offensive to question one's word despite the material evidence suggesting something else.. 

 

Makes me think of two things. 

 

Either, we assume that there are two separates levels of existence. One in digital, and one in the traditional physical world. Discussions shouldn't pass between the two. So, if I tell you face-to-face that I feel sick and I'm going home, whatever I post in the digital world doesn't count - and vice versa. 

 

Or there is some kind of a right for right interpretation. Whatever I say, or do, you have the responsibility to interpret the way I meant it to sound like. So, a party picture with people dancing on tables MUST be interpreted as a way of taking care of my social relationships, while keeping the drinking and resting between the navigational beacons. 

 

The latter option is especially interesting considering how poorly people express themselves in social media. I don't mean to be a grammar police, but when a sentence is dictated in a manner turning the literate interpretation completely upside-down, from the perhaps intended meaning, it feels quite a lot of responsibility is assumed for the reader.

 

Imagine a working environment, where you, as a manager, are completely reliant on your employees favorable interpretation of the content you produce. As long as you are in favor, a slap on the back is a sign of appreciation. But once you lose it, that slap becomes a spank.

 

But not to worry. This new resposnibility to interpret (R2I?) is a culmination point in individualism: I can say whatever I want, wherever I want and to whoever I want. It is their responsibility to understand what I really meant. That's why I can ask you not to comment this post in a negative way, because if you do, you clearly misunderstood my point. You'd only make a fool of yourself showing others how ignorant you are. 

 

It's a culmination point of individualism: I can say whatever I want, wherever I want and to whoever I want. It is their responsibility to understand what I really meant. That's why I can ask you not to comment this post in a negative way, because if you do, you clearly misunderstood my point. You'd only make a fool of yourself showing others how ignorant you are. 

 

Of course, as HS story elaborates, this R2I does not extend to managers. Their task is to favorably interpret the employees output without seeing them physically and without any interference with their private lives. Asking about private life in a job interview should be equally avoided.

 

Then again, if the first assumption is closer to truth, I definitely need to rewire some settings in my half-assed head to a more schizophrenic frequency. For me, a public post in social media pretty much has meant the say as if you were saying it to my face. It would be odd if a person told about a weekend of heavy drinking at the office's coffee table and the listeners didn't have a right to assume that he was out. 

 

In either case, it seems to me that meanings have become fluid in the sense that the spatter of words needs to form in to a ideal interpretation of one's situation, while traveling from mouth to ear. However, the responsibility lays with the listener. Naturally, there might be a shortage on background information how to interpret the received information, which might lead to an unintentional non-optimal interpretation. This can be avoided, though, by simply answering in a Californian style: "That's amazing, bro!" Because that's what I meant anyway. I know, we're all amazing.

So, try to guess what I meant with the below picture and leave an FB comment. And, please, be mindful. The last thing I need on a Monday morning is a wrong interpretation.

Thank you, excuse me and good-bye.

- Half-assed chef 

Today, I choose me: how I stopped worrying and started getting the smiles.

It’s seven o'clock Bishkek time and I am thinking about depression. I live in a country, where I struggle with the language every day, I need to sleep practically outside, drinking water makes my belly and now that the heat is gone, the flies are back. But this doesn’t seem to bother my mood.

 

In fact I have been reasonably happy the past weeks. 

 

Recently, I have exceeded all my own goals. Some of those were rather intimidating, even scary, some the result of long arduous work, but most very simple things for man kind, yet meaningful for me. After a month of trying, I found the perfect amount of coffee crumbs to be added in my Turkish pot to produce just the kind of coffee I like with a frothy créma on top; I shopped at the bazar using only Russian language; and I finally got over a mental threshold and shoulder-pressed with more than 50kg. The small successes, I think, paved the road and mind for taking on the more intimidating goals.

 

I was told Abu Dhabi is a very safe place to live. In fact so safe, that there is a guard standing on the beach after sunset to see that nobody swims. This is unfortunate, of course, as night time is the only time when one can enter the water bare-footed without burning the feet to a crisp on the hot sand. Most of the year it is too warm to go outside the air-conditioned city. So, the city has built department stores, museums, cinemas and brags with a variety of different restaurant, where people can kill time. All the activities are enjoyed under the surveillance of the state. Access to media is naturally limited not to get carried away with thoughts of missing something.The people working in the ant hive make a lot of money, which attracts them to stay. The funny thing about it is, that even when one ticked all the activity boxes available, it feels something is missing. Anxiousness sets in. Prozac is administered to keep the smiles people’s face.

 

 The city fathers have read their Orwell. To control: limit information and administer a drug to vent it out.

 

In Europe it is not very safe. If I leave my bike unlocked against a lamp post in Helsinki it is likely that it will not be there 10 minutes later. My insurance company warned me that my travel insurance would not cover if I left the tarmac and ventured into woods without a professional guide. Even with the guide I shouldn’t stay longer than 2 days. They couldn’t tell me when exactly I am in the woods. Case by case consideration is applied. The bottom-line is that I am not to be trusted to take care of my safety outside the surveillance. Cooking is best to be left for professionals. Experts are interviewed in newspapers on how much water consumption an individual needs. Soon we don’t have gas to warm up our houses. Alcohol needs to be equipped with safety boxes to fend-off shop-lifters.

 

It kind of sucks, but as long as we have electricity to charge our phones and keep us in the loop how much worse it is elsewhere, it’s kind of alright. 

 

At the end of the day, I managed to tick all the activity boxes and have a silent moment for all those who suffer more, but something feels is missing. Anxiousness about the knowledge of this settles in. 

 

But luckily, as prof. Isometsä from the University of Helsinki told, “our culture is changing and the threshold for seeking help for mental problems has become lower”. There is some irony hidden in that cultural change. To pass the responsibility to the individual, he tells people to seek help before it gets severe. Only you can’t get that help when you wanna scream! Prozac and “So-Me” are administered to vent it out.

 

The city fathers have read their Huxley. To control: information overload keeps the individual busy and reminds him on shaming himself for others suffer even more.

 

In either place, it is difficult to set personalized goals, not to speak of exceeding them.

 

I wonder if there is a difference with meeting your set expectations in every-day life and exceeding your own? Back home, somebody else usually sets the expectations for me. Bills need to be paid, social media updated, boss satisfied, girlfriends, boyfriends, children and the rest.

 

At the end of the day, if I am a good boy, I managed to give something for everyone. 

 

The fridge at my hostel has a magnet that says "today I am going to satisfy just one person. I choose me".

 

I think today I am going to choose myself again. I’ve set my targets. I won’t even say what they are, since they have no social media value. That’s also why I won’t undermine them by posting a picture of a perfect café créma. Doing that would set a new target for it: receive likes. But I don’t know how many is enough for such a feat, so I probably wouldn’t be satisfied with the result. That undermines the whole accomplishment. So, I’ll keep it to myself. 

 

The recognition I can expect to receive from my society apparently happens as a collateral. The people around me say “that guy’s all smiles”, “he walks like a boss”. The boys at the gym come to shake my hand and we all place our palms on our chests upon greeting to show respect for the other. 

 

This is when I know I’ve accidentally exceeded even the society-set expectations, while simply chasing my own petty targets. 

 

With all this I feel I’ve become more liberated from the need to be pampered by others or by the society. I consider that I have vacated that time now for my close-ones to dedicate it how they see fit. So, whatcha gonna do about it?

Thank you, excuse me and good-bye!

- Half-assed chef

Lomapulmia ja ongelmia paratiisissa.

Suomalaiset ne on hauskaa väkeä. Viikottain saa seurata mediassa ohjeistuksia milloin mihinkin arkipäivän haasteeseen. Näin kesän aikana mm. Helsingin sanomat ohjeisti kansaa vedenjuonnissa, sekä lomailussa (HS: 01.08.). Muistini mukaan ajoittain raskaaseenkin juomiseen taipuvainen Mark Twain kehotti muistamaan kohtuuden veden juonnissa. 

Lomailu aiheuttaa luterilaisen työmoraalin omaavalle tallaajalle sekin päänvaivaa. Ryypätäkkö rattoisasti, vai keskittyäkö palautumaan raadannasta? Jotain epäarkista olisi kiva kokeakin, mutta mihin sitä uskaltaa enää nykyään lähteä Euroopassa? Sitten on ne aikaerot kauemmas matkustaessa.

 

Työterveyspsykologi Lappi kitetyttää onnistuneen loman siten, että työkyky on parempi, kuin loman alussa (HS: 01.08.). Parempi työkyky tosin lienee enemmänkin seuraamus paremmasta olosta tai onnellisuuden tunteesta. Siinä mielessä parempi luonnehdinta hyvästä lomasta löytyisi ehkä Lapin ohjeista pieleen menneeseen lomaan:

 

”Parhaimmillaan työ ja hyvä arki tuo hyvinvointia. Vierastan ajatusta, jossa loma on hyvä ja työ paha. Loma on kuitenkin eräänlainen ’poikkeusolosuhde’.“

 

Tuttavapiirissäni moni usein unelmoi lomilta palatessa jo seuraavasta breikistä. Loma on palkinto raadannasta. Hetki vapautta työarjesta. Löhöillessä rannalla rautaisen työetiikan omaavalla skandinaavilla omatunto voi alkaa kolkuttaa. Jotain kai pitäisi tehdä? Käärme on luikerrellut paratiisiin. Hyväksyntää haetaan somesta postaamalla kuvia „poikkeusolojen“ drinksuista oikeutuksilla: „koska loma! (tänään en aio laittaa housuja jalkaan)“. Feediä on syytä päivittää tasaisin väliajoin. Tykkäykset uudistavat lomailumandaatin ja hetken hedonismille turvautuu mielenrauha. Ei tässä sentään mihinkään nakkipiilon ole luikittu töitä pakoon.

 

Viikonloppumiljonäärinä elo ja poikkeusolo kuitenkin päättyy aikanaan ja tulee aika kohdata arjen kurjuus taas seuraavat yksitoista kuukautta. 

 

Itse olen pyrkinyt noudattamaan ajatusmallia, missä loma tuo onnistumisen ja hyvänolontunnetta, mutta sieltä on suhteellisen kiva palata arjen mukavuuksiin. Tällaisia elämyksiä on löytynyt mm. Nepalista, pyhiinvaellukselta Espanjassa tai Siperian radalta. Tätä juttua kirjoitan Kirgiisiassa.

 

Reissun kääntyessä ehtoopuolelle haaveilen kuumasta suihkusta, puhtaista lakanoista, oman keittiön mukavuuksista, elokuvissa käynnistä,  aamupaskasta istuttavalla pöntöllä ja hyvästä punaviinistä. Reissureppuun näitä arjen mukavuuksia ei ole juuri viimeisinä aikoina kertynyt. Sen sijaan olen nauttinut onnistumisen tunteista vuoristotrekillä, bazaarilla shoppailusta, uuden kielen ja kulttuurin oppimisesta sekä mielenkiintoisista keskusteluista.

 

Kotikorjaamolle on oikeastaan kiva palata. Tiedän, että arjen rutiinit sujuvat suht ongelmitta ja seuraavan yksitoista kuukautta saan nautiskella edellä mainituista mukavuuksista. 

 

Töihin palatessa koen työkykyni olevan hyvä, koska minulla ei ole suorituspaineita oman arvon takaisin lunastamisesta kolleegojen parissa. Olen ylpeä lomasaavutuksistani ja valmis palaamaan arjen haasteisiin hymy kasvoilla. 

 

Eli nähdään kun tavataan ja käydään sitten viikonloppuna kaljalla huilaamassa ja törisemässä joutavia. Nyt täytyy vetää rimmelit kireälle ja keskittyä poikkeusoloihin vielä tovin aikaa, että pääsee kotiin huilaamaan.  

 

 Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Elämmekö eri todellisuuksissa?

Pew Research Centerin mukaan amerikkalaiset eivät enää kykene sopimaan perusfaktoista. Raportissa ei selviä mistä faktoista on kysymys, mutta arvailla soppii: ilmastonmuutos, ruokavalio, some-haitat, hyvä elämä, naisten/vähemmistöjen oikeudet, päästöjen rajoittaminen, ynnä muuta länsimaista hapatusta. 

Länsimaista siksi, että lännessä nämä asiat ovat vakituiseen aamukahvin seuralaisena uutisia lukiessa. 

Idässä näitä murheita mietitään täälläkin, mutta ne eivät saa samanlaista palstatilaa. Etusivua kuvittavat jutut kansakuntien selviytymisestä. Lännessä eksistentiaaliset kriisit koskevat enemmän yksilöä ja sen oikeuksia.

Mielestäni on mielenkiintoista, että ihminen väittää kuussa käyneensä, mutta ei nykyteknologian avulla pysty selvittämään optimaalista ruokavaliota hiilipohjaiselle organismille. Hiilihydraatteja, vai ei? Idässä poliitikkoja ristiinnaulitaan korruptiosyytöksillä, Lännessä liian pitkään vastakkaisen (tai saman) sukupuolen tuijottelusta. Idässä some on työkalu jakaa informaatiota vallan väärinkäytöksistä, Lännessä se rajoittaa ihmisen omaan kaikukammioonsa. Idässä jaetaan kuvia kansallismaisemista, Lännessä omasta lärvistä. 

Kohta neljä kuukautta Keski-Aasiassa viettäneenä olen saanut makustella teepöytäkeskusteluja niin „länkkäreiden“ kuin „loukkaleiden“ (locals) kanssa. Kokemuksieni perusteella meidän länkkäreiden on helvetin paljon vaikeampi keskutella mistään kuin loukkaleiden. 

Siinä missä loukkali ammentaa perimätiedosta, mikä ei siis heijastele omaa kokemusta, länkkäri lataa tulemaan henkilökohtaisesta maailmankatsomuksesta. Loukkalin tehtävä on jalostaa opittua, länkkärin pitää omastaan kiinni. Loukkalin ongelma on tietoisuus perimätiedon puutteellisuudesta, länkkärin sen eksistentiaalisuudesta. Uuden tiedon valossa loukkalin velvollisuus on täydentää opittua tietoa, länkkärille se on uhka omalle tavalle pysyä kärryillä todellisuudesta. 

"Nuoret ja nuoret aikuiset ovat vaiheessa, jossa on tärkeintä muodostaa itsenäisyys ja oma ideologia. Vanhemmilla taas voi olla kipuilua erilistymiseen liittyen”, Mertas Juho järkeili HS:ssä.

Kenties ongelma on Länsimäisen individualismin viemisessä liian pitkälle? Yhteiskunnallisesti jaettujen arvojen, Jumalan ja Kekkosen poisollessa joutuu identiteettinsä rakentamaan massamedian aiheuttaman informaatiotulvan hiukkasista, mitkä jollain tapaa resonoivat suosikkimediapersoonan ajatusten kanssa.

Oman ideologian jalostaminen kaikukammiossa tuntuu johtaneen siihen, että omaksutun „totuuden“ kyseenalaistaminen on suora hyökkäys kohti henkilökohtaista elämänkatsomustamme ja ymmärrystämme maailmanmenosta. 

Klassisen mekaniikan ajalla väitetään ihmisen kyenneen työskentelemään lakimiehenä, lääkärinä ja arkkitehtina samaan aikaan. Kvanttimekaniikan aikakaudella silmälääkäri tarvitsee tuekseen joukon kollegoja ymmärtääkseen mistä kenkä puristaa. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Toisaalta, yliopistot tykkäävät käyttää havainnollistavana käyränä oppimisen luonteesta mallia, jossa ensin ei tiedetä mitään, sitten ajatellaan tietävän kaiken mahdollisen ja loppua kohden selviää ettei kaikki olekaan niin yksinkertaista. Tuttua sommelieria lainatakseni: „tiesin eniten viinistä silloin, kun tiesin, että on valkoista ja punaista viiniä. Sittemmin asiat ovat monimutkaistuneet“.

Helpointa olisi kai todeta sci-fi -henkeen, että on monia totuuksia ja todellisuuksia („alternative truths“).

Idässä kirgiisi vähät välittää mitä valtion tasolla asioista mietitään. „Koskaan emme ole saaneet mitään valtiolta“ on aika yleinen lausahdus Kirgiisiassa kysyessä, miten valtio on kommuunia tukenut. On pitänyt oppia pärjäämään omillaan. Uzbekistanissa yritetään pitää kiinni kansallisvaltion yhteisestä ideologiasta Karakalpakstanissa. Lännessä se tuomitaan itsenäisen ajattelun rajoittamisena.

Länkkäri on oppinut saamaan kaiken ideologiasta työttömyysturvaan kansallisvaltiolta. Viimeisinä aikoina harva kansallisvaltio uskaltaa antaa linjauksia koskien koko kansakuntaa. Jokaisen on opittava itse arvioimaan mitä mistäkin asiasta miettii. Globalisaation myötä toisaalta oma yhteisö on pakotettu unohduksiin. Samalla diversiteetin ja informaation lisääntyessä ymmärrys maailmanmenosta on kaventunut. Olemme individualisteja. Saamme itse päättää ketä uskomme, eikä kenelläkään ole oikeutta kääntää päätämme. Omasta uskomuksestamme muodostuu olemassaolomme kulmakivi. Olemme takaisin Keskiajalla, jossa veljekset käyvät uskonsotia pienistäkin asioista. 

Kollektiiviseen itsenäisyyteen pakotetun Idän ihmisen mielestä olemme Lännessä hiukan kuin uhmaikäiset lapset: pitäydymme omassa kannassamme, kunnes paska lentää tuulettiimeen. Sitten tulee äireetä ja hyvinvointivaltiota ikävä. Jäämme yksin. Tästä kai todisteena on mielenterveysongelmien lisääntyminen oman maailmankuvan järkkyessä. Puolihalvaantuneiden arvioideni mukaan Idässä kannattaisi opiskella psykoterapiaa. Piakkoin kai tarvitsemme jokainen oman henkilökohtaisen assistentin selittämään meille itseämme. Aikoinaan kansantaiteilija Leskinen lauloi yksinäisyydestä: 

„Kunpa sinut tuntisin paremmin

Silloin ehkä oppisin itsenikin“

Länkkäri elää kaksoiselämää osana yhteiskuntaa, mutta kiinni sidottuna omaan näkemykseensä sen oikeaoppisesta rakenteesta. 

Oman totuuden peilaaminen muiden vaihtoehtoisten totuuksien kanssa olisi askel pois päin Jordan Petersonin kuvailemasta „tietoisesta sokeudesta“, mikä tarkoittaa kieltäytymisestä tietämästä jotain, mikä voitaisiin tietää. Mielisairautta on, Petersonin mukaan, tehdä samat virheet yhä uudestaan toivoen, että ne johtavat erilaiseen lopputulokseen. 

Terveen dialogin merkitys korostuu kriisien aikakaudella. Jos kompromissiin ei päästä perusasioista vuosi vuodelta ilmasto ilmeisesti tuhoutuu, ihmiset lihovat, vähemmistöoikeuksia karsitaan, hyvän elämän merkitys monimutkaistuu ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Loppuen lopuksi lähimmäksi jaettua todellisuutta pääsemme demokratiassa ja se, jos mikä, vaatii diskuteeraamista.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki

Suomessa pitäisi rajoittaa internetin käyttöä

 Mitä jos Suomessa rajoitettaisiin internetin käyttöä?

Toissa päivänä läntisessä Uzbekistanissa Karapalkastanissa internet katkaistiin Uzbekistanin valtion toimesta. Autonomisen alueen asukkaat kerääntyivät tukemaan lakimiestä, joka osallistui neuvonpitoon alueen suvereniteetin säilyttämiseksi perustuslaillisessa reformissa, jolla Uzbekistan pyrkii pyyhkäisemään alueen autonomisuuden pois pöydältä. Alueelle on julistettu poikkeustila. Kukaan ei pääse sisään tai ulos. Huhut alkoivat liikkua teetupien pöydissä Ferganassa, itäisessä Uzbekistanissa, turvallisuusjoukkojen harjoittamista voimakeinoista väkijoukkoa vastaan.

Heinäkuussa Uzbekistanissa elohopea kohoaa säännöllisesti yli 40C. Iltapäivisin internet ei toimi helteen takia edes kaikissa suuremmista kaupungeista, puhumattakaan maaseudusta. Ihmiset vetäytyvät teetupiin tai kodin suojiin. Kuppikuntia muodostuu puiden alle ja pöytien ympärille. Puhelinta on turha vaivata. Se ei toimi. Ajatukset liikkuvat luontaisesti suusta suuhun.

Mitä jos Suomessa valtio rajoittaisi internetin käyttöä? 

Mihin kokoonnuttaisiin jakamaan tietoa?

Diskuteeramista shakkiklubilla

Pubit (public house) ovat Suomessa viikolla varattu pääsääntöisesti ongelmakäyttäjien tarpeisiin. Normaalilla naamakerrointaan varjelevalla kansalaisella ei ole varaa tai kokemusta diskuteeraamisesta paikallisen irkkubaarin tiloissa keskellä viikkoa. Samoin on ravintoloiden laita. Suomessa ei juurikaan ole säännöllisen ulkonasyömisen kulttuuria, missä kokoonnuttaisiin ravintolapöydän ääreen arjen aikana. Kirkossa ei ole varovaisten arvioideni mukaan monikaan käynyt säännöllisesti pitkään aikaan. Kotiinsa kutsuu yhä harvempi lähipiirinsä ulkopuolelta. Lähipiiri sekin, kiitos globalisaation, asuu usemmiten toisella paikkakunnalla. 

Iskulause „torilla tavataan(!)“ kannustaa kerääntymään Mantan lähimaastoon, kun Suomi voittaa. Mantan magnetismi saa kansan gravitoimaan kohden keskustaa Helsingissä ilman sen kummempaa sopimusta. Viime kevään kultajuhlien vuoksi se on nyt kiellettyä. Mitä jos valtio asettaa aidat Mantan ympärille? Mihin sitten mennään? 

Mitä tällä on yleensä väliä? Suomihan on demokraattinen valtio? Ei internetin käyttöä rajoiteta.

Edustuksellisen demokratian toimivuuden kulmakivi on valpas ja valistunut kansa. Jos kansa ei tiedä mitä mitä valtakunnassa tapahtuu, tai ei siitä välitä, on helvetin vaikea kenenkään sitä edustaa. Jos kansalla ei ole tarpeeksi yhteneväistä mielipidettä valtion asioiden järjestelystä homma ei toimi silloinkaan. Diversiteetti on hyvästä vain tiettyyn pisteeseen asti. Kompromisseja on tehtävä, jotta voidaan asioista päättää yksimielisesti. Kompromissin löytymiseen tarvitaan diskuteeraamista. Päätöksiä on tehtävä monessa asiassa, oli kompromissiä olemassa tai ei. Mitä vähemmän keskustelua, sitä mielivaltaisemmalle päätös saattaa kansasta tuntua. Keskustelun tyrehtyessä on jossain vaiheessa alettava peräänkuuluttaa päätöksenteon demokraattisuutta.

Diskuteeramista puun alla

Moni suomalainen vaihtaa ajatuksia työpaikalla kollegoiden kanssa. Uskallan jopa väittää, että suomalainen identiteetti rakentuu vahvasti työminän ja luterilaisen työetiikan ympärille. Päivän työllä ansaitaan illan lepoaika.

Viimeisinä aikoina moni työ on kuitenkin muuttunut entistä kapea-alaisemmaksi. Silmälääkäreitä on moneksi: yksi erikoistuu silmän etuosaan, toinen takaosaan. Michelin tason pastry-kokki on mukavuusalueella omassa nurkassaan, mutta pysyttelee kaukana paistopiisistä. Yleistieto vähenee, kahvipöytäkeskustelu kapenee. 

Välillä tuntuu, että suomalainen kuluttajaunelma toteutuu, kun päivän ahkeroinnin päätteeksi saa oikaista oman kammionsa sohvalle suosikkisarjan ääreen, mikro lämmittää eilisen makaronilaatikon ja robotti-imuri häärää jaloissa. Kuluttajakansalainen on onnistunut tekemään itsensä tarpeettomaksi kotonaan ja vapaa-ajallaan.

Tälläinen utopia on ristiriidassa kaventuneen työelämän kanssa. Samaan aikaan, kun pubin pöytä seisoo tyhjänä arki-iltaisin, kuluttajakansalainen keskittyy nauttimaan ansaitusti algoritmin personoimista mediasta. Oma kaikukammio resonoi globaalisti oman yhteiskunnan ulkopuolella. Diversiteetti yhteisössä kasvaa, valtion sisäinen osallistava keskustelu tyrehtyy tai pakenee omiin kammioihinsa. 

Diskuteeramista tauolla

Välillä ajatuksien ohuissa leikkauskohdissa leimahtaa. „Miten voit ajatella noin!?“kysyi ranskalainen nuori nainen Bishkekissä altaan reunalla. Kahdenkymmenen minuutin jäänsärjennän jälkeen huomasimme meidän olevan samalla aaltopituudella monesta asiasta koskien maataloutta Euroopassa, kestävää kehitystä ja naisten asemaa. Jäänsärkijä karahti kuitenkin pahemman kerran karille tunnustellessamme yhteistä maastoa koskien erästä lihantuotantoon liittyvää nyanssia. Seurauksena oli hiljaisuus ja siirtyminen altaan vastakkaisille puolille. Seuraavana päivänä keskustelukumppanini ei enää edes tervehtinyt aamiaispöydässä. 

„Juupas - eipäs“-diskuteeraaminen muuttuu eksistentiaaliseksi silloin kun omassa kaikukammiossa on saanut viettää aikaa tarpeeksi ja identiteetti on muodostunut oman kuplan sisään. Sinun mielipiteesi lihansyönnistä ei pelkästään eroa omastani, vaan haastaa koko perustan olemassaololleni.

Valtion rooliksi mielletään usein laillisen väkivallan monopoli. Jos kansan identiteettikuplat päätyvät pahasti törmäyskurssille, voi olla demokraattisellakin valtiossa syytä rajoittaa alustoja, joissa vihaa lietsotaan. 

Mihin lähdetään, jos internet syystä tai toisesta katkeaa? Entä jos vieras valtio onnistuu katkaisemaan internetin tai kaatamaan YLEn? Missä on mahdollisuus keskustella koko yhteiskuntaa koskevista asioista?

Minä ehdotan, että valtion pitäisi vaalia kansaansa samoin kuin vanhemman lastaan: rajoittaa internetin käyttöä hyvissä ajoin ja kannustaa leikkimään toisten lasten kanssa. Kolme kuukautta Keski Aasiassa asiaa tarkastelleena kokemukseni mukaan me eurooppalaiset olemme huonompia keskustelijoita, kuin valtaväestö monikulttuurillisissa Uzbekistanissa, Kirgiisiassa tai Kazastanissa. 

Vapaa-aikaa tulisi käyttää oman ajattelun kehittämiseen. Tähän muun muassa lajitoverien kanssa diskuteeraaminen on mainio keino. Mielenmalttia siinä tarvitaan, mutta palkintona voi olla eheämpi minä, joka ei koe olemassaoloaan uhatuksi eri väristen tai mielisten ihmisten keskuudessa, vaan kykenee voimautumaan lähimmäisestään ja yhteiskunnasta ympärillään. Paikkaa tällle tosin joudutaan etsimään.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Diskuteeramista suutarilla

I sat down for a dinner with a Russian and a Ukrainian - it reminded me of my choices and history.

Everyone of us has seen a movie, where in one scene people gather around a radio to listen and discuss the latest bulleting from the escalating tensions between the European powers during the 1930s. While writing this I get the feeling, that I recently got a glimpse on how these people felt.

After a full-day of ramping up information over the quickly unfolding tensions in Ukraine, I was invited to a dinner. It was to commemorate the Estonian Independence Day, which gloomily happened to be the same day the Ukrainian invasion started. Under the circumstances few felt like transferring their festivities to town. Likewise, we gathered around a living room table.

Earlier the same day demonstrations in Estonia were taking place in front of the Russian embassy in Revel and on the Raekoja plats in Yur’yev. By seven o’clock most protestors had dispersed, but the authorities had built a fence around the embassy and a patrol car was sitting nearby just in case. The fence was littered with appeals for Russian government to back-off from Ukraine and decorated with pictures of wounded civilians.

At the dinner table we were four adults strong with the kids playing around our feet. If one wanted a diverse maidan for discussing the inescapable topic on everyone’s mind, our table would have been a top pick. A Ukrainian lady, two Estonians, a Finn and a Soviet-born lady. The Ukrainian lady nervously tinkered with her phone, in wait for news from her aunt’s family residing near the border of Belorussia. Earlier the day, she had seen a video clip showing southbound Russian BMP-2 assault tanks ploughing on their street. Under the circumstances, it felt reasonable to drink for the Estonian government’s wisdom to make the rights choices for its subjects.

The table set-up could have been from a late thirties’ Finnish village school, where the community members gathered around a receiver to listen to the latest development between Russian-Finnish relations. There would have been those bittered by the 1918 civil war sitting on one wall of the class room criticizing the war-mongering of the whites on the opposite side. To maintain calm relations among our motley crew, all sides had to be allowed to explain their respective cases in a manner best suited for their position. A Clausewitzian doctrine teaches an attack is often the best defense. In the exchange that followed the Ukrainian was questioned for not securing the sovereignty of the peoples in Lugansk and Donetsk. When outnumbered one has to pick their fights.

Naturally, this put the rest of us in a difficult position. Should we have used our unified strength and call a qualitative majority vote to decide what was right and risk a severe deterioration of otherwise good personal relationships? We had that to think about and, of course, the children seeking refuge from their parents’ lap. We found our alliance unable to prevent the assault. There was too much to lose in an open confrontation. We found ourselves overshadowed by another Clausewitzian aphorism when a single power has a dispute with an allied force, the single power has an advantage, for it alone chooses its concessions.

To direct the conversation elsewhere for a moment, I asked the oldest kid in Estonian what were his thoughts on the situation. He had been sitting quite silently on the margins of our discussion. A teenage boy, understanding his conflict of interest, did not want to comment. He wished to remain neutral.

At the same time on the main battlefront, we had exhausted our resources of red wine and brandy, and were growing tired of the trench warfare, where the arguments thrown back and forth had lost their nib. We were ready to look for a settlement suited for all to leave a good taste in mouth before we departed in our respective directions. So, we shook hands on it, hugged and kissed and wished for good night and went home. 

Later, I was thinking about the children’s part in that play. Despite both the ladies suffering several glancing hits, we - the adults - in general had kept our cool. The children, on the other hand, probably did not understand the dialectics the same way. They only saw a clash between the authorities and sought refuge from their parents. Much the same way the ordinary Ukrainians left on the harm’s way are doing at the moment. If they are not received, or the parent becomes indisposed, the children will run elsewhere or grow quiet.

Bottom line is that there is room for talking politics as long as the guns remain silent. To use a third Clausewitzian banality war is the continuation of politics by other means. In Ukraine the time for talking has passed for now. Perhaps the two sides will return to talking politics at some point. But meanwhile, for those who like the talk-jobs, it is supremely important in the current situation to start preparing for the ones in need. It may well be that when handshakes are done and it’s time to go home, there are some who do not have a home to go to. It serves as a leverage in peace negotiations to have developed a sustainable mentality for dealing with the humanitarian scramble. Those human beings need to be convinced they still have a place in this world.

The way we pledge our loyalties is how we will be held accountable for in the future. Neutrality and inaction of adults in this case is different from that of children. What our Independence Day dinner taught me was that the contemplations the world leaders are going through at the moment are very similar to those we all need to negotiate in our hearts. Many are answering already with donations. Yet, in the coming weeks we need to brace ourselves for the aftermath that follows when the guns fall silent and the dust settles on the Ukrainian steppe. For Ukrainians the battle is on, but ours is just beginning.

Answering to the cry of those in need, to nurture them in times of trouble, is of utmost importance in mitigating human suffering. It is also how you temper alliances with your neighbors. We Europeans dropped the ball last time there was a greater movement of people in need from Syria. We Finns need to see the sea between the continent and the peninsula not as a bulwark in front of us that can be used to fend-off those troubles. Rather, it ought to be borne in mind that one day that same sea might be behind our very own backs.

Ja seda silmas pidades veel kord: Head iseseisvuspäeva 

Thank you, excuse me and good bye!

- Halfassed chef