Rakkautta koronan aikaan

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Perjantai 10. huhtikuuta.

Omistaja palasi ravintolan etuosasta ja sammutteli valoja tullessaan, mikä herätti hämmennystä asiakaskunnassa.

„Valomerkki?“

„Ei. Kello tulee kymmenen. Poliisit on kiertäneet nykyisin ravintoloita ja katselleet onko ne laittaneet ovet kiinni“, Omistaja vastasi.

Palatessaan tiskin taakse, Omistaja korjasi tyhjiä tuoppeja pöydistä, joista asiakkaat olivat jo ymmärtäneet lähteä koteihinsa. Baaritiskiä ja ravintolan takaosaa miehitti vielä sangen itsepäinen porukka, joka auktoriteettiä uhmaten oli useampana iltana tuonut kassakoneeseen sen kaipaamaa kilinää.

„Aijaa, että sä pyörität nyt sitten niin kuin salakapakkaa?“, äimisteli Hannu, joka aiemmin vitsaili valomerkistä ja pyöritteli nyt hermostuneesti tuoppiaan.

„No, jonkunhan teidän juoppojen eteen on uhrauduttava.“

„Hetkinen!“, keskeytti kuluneeseen nahkatakkiin ahtautunut punaposkinen Priit sohvalta.

„Mehän yritetään vain tukea pienyrittäjää näinä vaikeina aikona, niin kuin, mitä se on? Nagu ühikonnateenindust“, Priit jatkoi.

„Yhteiskuntapalvelua!“ korjasi Severi.

Omistaja selvensi, että muutamat ravintola-alan yrittäjät olivat perustaneet WhatsApp -ryhmän, missä kollegoja varoiteltiin poliisien liikkeistä. Menetelmä oli osoittautunut sangen toimivaksi, eikä ravintoloitsijoiden ollut tarvinnut lyödä luuta kurkkuun asiakkaille niinä harvoina iltoina, kun myyntiä oli ollut.

„Ihan totta? No se. Meillä kai pitäisi olla täällä joku vahdissa“, ehdotti Hannu.

Severi, joka istui nojatuolissa ikään kuin kiikuttelemassa armanjakkilasi vatsan päälle ristittyjen käsien välissä hymyili Hannulle: „Voisitkin sinä välillä istumisen sijaan seistä tuolla ikkunassa. Tekisi varmaan sulle hyvää.“

Priit nousi sohvalta kuin nykäistynä ja käveli ravintolan etuosan poikki ikkunaan. Nahkatakkinen mies, joka mielellään humalassa kerskui menneisyydellään ja alamaailman yhteyksillään, raotti verhoa ja pyörähti samassa ympäri: „Sammuta se kuradi valonheitin sieltä nurgasta!“

Severi kääntyi nojatuolissa ja kurottautui olkansa taakse kääntämään kulmassa kököttävän valaisimen lukuvalon pois päältä. Lukuvalo oli jäänyt aiemmin hohkamaan, kun Severi oli siteerannut kapakan seurakunnalle Matteuksen evankeliumia. Kirkas lukuvalo, mitä Severi tarvitsi lukemiseen kieltämättä paljastaisi kenet tahansa kyttäämässä verhojen takana kapakan sisäpuolelta.

„Noh, se sitten Sanasta tälle iltaa“, puhahti Severi kääntyessään takaisin mukavaan asentoon ja asettaessaan lukulasit viereiselle pöydälle.

Priit siemaisi tuopistaan , nosti lasinsa otsalle ja tihrusti uudelleen ikkunasta hämärään loppuiltaan.

„Ei kai niitä poliiseja nyt Vanhan ulkopuolelle riitä? No, avaa nyt edes takaovi valmiiksi, jos tästä täytyy lähteä“, kivahti Hannu Omistajalle.

Ravintolan ilmaan levisi sähköä, jonka tunsi miltei käsin ja joka kutitti hiusrajassa. Ilkikuriset katseet, jotka luotasivat vastaavia hymynkareita muiden kasvoilta, tuntuivat löytävän etsimänsä tästä ryhmästä. Tämä yhteinen rikoskumppanuus, jupotella sallittujen aikojen ulkopuolella, johon he olivat lähes huomaamatta antautuneet, tuntui vahvistavan yhteenkuuluvuutta miesten välillä.

Omistaja teki työtä käskettyä. Kaksi takaoven edessä lojunutta oluttynnyriä siirtyi sivummalle ja oven takalukko naksautettiin auki. Palatessaan asemapaikalleen, tiskin taakse, Omistaja käänsi vielä soittimen äänentasoa matalemmaksi. „Ainult unustamiseks“ vaikeni kuiskaukseksi.

„Noh, Kaido, mida sa arvad? Suomessakin on kuulemma Uusimaa suljettu. Varmaan kohta Harjumaa pannaan kiinni ka“, laukoi Priit, joka nyt palasi sohvalle ikkunasta.

„Niin, mitä sä mietit? Olet ollut aika hiljainen tänään siinä tiskin päässä“, lisäsi Severi.

„No jah, johtaja sanoi laittavansa oven kiinni ensi viikosta“, sanoin.

„Kurat!“ haukahti Priit olustuoppiinsa. „No, mis siis? Saad hakkama?“

„Jaa, saan kyllä. Voi olla, että jatketaan toimituksia sen Woltin ja Boltin kautta. Ei vaan nappaa kauheesti se sellainen. Teet nagu työt hyvin ja sitten ruoka seisoo laudassa varttitunnin, enne kuin bolttivolttikuski noutaa sen. Sitten se boksi keikkuu, jäähtyy ja vettyy kontissa puoli tuntia. Olisi ihan sama istua päälle köökissä enne kuin antaa sen kuriirille. Ihmiset totutetaan paskaan“, jatkoin.

„Ja mutakuonot vie ainoot työpaikat!“ Hannu parahti, joka oli ryhdistäytynyt paasauksen aikana.

„Idiootti!“, sihahti Severi. „Ensin ne kuskin paikat ei ole sulle tarpeeksi hyviä ja sitten alat ronkumaan, kun ne kelpaa muille.“

Hannu veti tiskillä oluttuoppia lähemmäksi rintaansa: „No, mun mielestä suurin leviämisriski on just siinä, että joku ulkomaalainen vielä koskee sun ruokaas. Eikö ne matkustamisrajoitukset ensin koskeneetkin just ulkomailta tulleita?“

„Mikäs sä sitten olet täällä Tallinnassa?“

„No kyllä sä tiedät mitä mä tarkotan. Jos ei siis puhu suomee.“

„Puhutaanko Virossa suomee? Mä kun luulin, että virallinen kieli on viro“, Severi hämmästeli.

„Nii, kuidas sinu Eesti keel läheb, Hannu? Ma sain aru et tahaksid Riigikogus töötada“. Priit tuntui nauttivan keskustelun uudesta suunnasta.

„Ei ne ryssätkään siellä parlamentissa kaikki viroo osaa. Tärkeintä on, että viroa ei valloteta ulkopäin, jos ymmärrät mitä tarkotan“, politikoi Hannu.

„Et parem oleks, kui seest üle võtab?“ Priit jatkoi härnäämistä.

„No mä en myöskää ole siellä lähmimässä niitä annoksia“, Hannu yritti vaihtaa aihetta.

„No sittenhän asia on selvä!“ riemuitsi Severi ja madalsi sitten ääntään: „Sitä minä en ymmärrä, että miten tuollainen toimija kuin Bolt tai Wolt voi turvata oman asemansa markkinoilla ainoana toimijana? Kävin tuossa yksi päivä torilla ja katselin siinä niitä tiskejä, tai street food -paikkoja, vai miksi niitä sanotaan? Jokaisessa oli kyltti „Ainult Bolt või Wolt tellimused“. Minä kun olen tällainen vanha mies enkä omista sellaista älypuhelinta, enkä osaa laittaa ruokaa, niin kysyin sitten, että voinko soittaa teille tuosta ulkoa ja tilata tähän tiskille. Se piika sitten kertoi, että voin soittaa Bolttiin ja tilata sen ulos. Eli joku ajaa keskustasta autolla sinne ojentamaan minulle sen ryynimakkaran. Sehän se on vihreää bisnestä!“

Ehdotin, että yrityksen olisi viisaampaa pitäytyä ainoastaan etämyynnissä niin ettei kassakonetta tarvitse avata.

„Millainen bisnes se sitten on, joka ei kykene tarjoamaan palvelua, koska ei voi ottaa maksua vastaan?“ Severi levitteli käsiää ja jatkoi:

„Ne on ne päättäjät, jotka ohjaavat kuluttajaa pois käteisestä, mitä ei voi valvoa. Uskoskaa, että siellä hierotaan nyt käsiä yhteen, että saatiinpa Luontoäitiltä eväät tähänkin aloitteeseen. Normaalioloissa tuollainen yhden toimijan suosiminen olisi lainvastaista. Markkinat alkavat gravitoimaan kohden isoja pelaajia, kun pienet karsitaan markkinoilta. Se on kuin maailmanlaajuinen kartelli!“

„Kuulin, että jotkut kolleegat on alkaneet valmistaa kotona ruokaa, jota toimittavat sitten naapurustoon“, sanoin.

„Kuule, se loppuu! Tai sitten saatte alkaa salakuljettamaan sitä ruokaa. Jos ei ole lupa kunnosa ja Boltin lätkä repussa, niin ei onnistu. Sinunlaiset pikkuravintolat ajetaan sukupuuttoon. Vanhin temppu kirjassa on opettaa ensin ihmiset vihaamaan jotain ja sitten ei tarvitse kuin ehdottaa täyskieltoa. Etkös jo sanonutkin, että sama olisi istua sen ruokalaatikon päälle, ennen kuin sen antaa kuskille? Silti laskutatte asiakasta siitä hienon ravintolan hinnan. Jos se asiakas saa kahdella kympillä pahvilaatikollisen paskaa, kun kuriirinkin on vielä välissä, se jättää ensi kerralla tilaamatta. Pizza ja kebabbi se on mikä kannattaa. Vai mitä?“

„Niin, olenkin aina miettinyt, että pizza on se oikea take away.“

Hannu keskeytti Severin paasauksen: „Saisikohan Boltista tilattua sikareja? Jos joku päivä kyllästyn kuuntelemaan teitä ja etenkin tuota virolaista hölmöä, joka ei kykene näkemään oman maansa parasta, saattaa olla, että kesän lämmetessä jään omalle parvekkeelle. Sikari kyllä maistuisi.”

„Kyllä ne sikarimajat taitaa olla tiukasti säpissä. Säikähtivät tietysti, kun joku pelotti muutama viikko sitten, että tupakoitsijat ovat 'riskiryhmää'“, vastasi Severi, joka kai oli yhden Tallinnan sikaribaarin kanta-asiakas.

„No, harmi. En minä edes polta, mutta ajattelin aloittaa. Meillä oli niin lystiä siellä yhdellä majalla silloin lopputalvesta ennen näitä rajoituksia sen Lahden porukan kanssa.“

„Mis Lahden porukka?“, kysyin.

„Siellä oli koko Lahden kerma. Kolmattakymmentä sikarin tupruttelijaa Lahden sikariklubilta. Koko klubi oli kuin krematorio.“

„Kuulostaa kohutavalt“, irvistin.

„Niin minäkin sanoin. Pyydettiin, että eikö sitä räppänää saisi auki sen verran, että savu vähän hälvenisi, kun ei tavallinen ilmanvaihto riittänyt. Kuulemman sitä piti säätää talon takaa korttelin toiselta puolelta. Kuulostaa melko virolaiselle viritelmälle. Lisäksi tarjoilija oli kännissä. Raukka oli varmaan hälytetty suoraan baaritiskiltä töihin, kun suomalainen herraklubi marssi sisään ilmoittamatta etukäteen. Mutta ne pojat rakastivat niitä sikareja! Joka jannu poltti varmaan kolme tai neljä pölliä siinä illan aikana ja osti tusinan mukaan.“

„Ma arvan, että täytyy olla olympiakunnossa sellaiseen“, sanoin. „Paljonko sellainen pöllike maksaa?“

„No voi maksaa mitä vaan. Neljästä eurosta ylöspäin. Parhaat on ne kuubalaiset, jotka on kääritty neitsyen reisien välissä!“ Hannu tiesi.

„Mis asja? Reisien välissä? Nalja teed? Paljonko sellainen sitten maksaa?“

„Satasia!“

„Issand! No miksei kukaan myy niitä Suomeen?“

Hannu jatkoi: „Tupakkaa, etenkin sikareja on vähän hankala viedä Suomeen. Ja verotus on niin korkea, että ne hinnat on ihan karannut käsistä. Olin viime kesänä mökillä Suomessa. Etsin verkosta aikani sikarimyymälää Jyväskylästä, kun mökki on siellä likeellä. Ainoa paikka oli marketin infopiste. Kävin siellä sitten kyselemässä. Mainostamiskiellon takia tupakkatuotteet ei saa olla siinä framilla enää. Asiakkaan pitää osata arvata mitä kaupassa on myynnissä. Infossa niillä oli lista tuotteista. Siinä listalla oli varmaan sata eri tuotetta. Kyselin muutamaa, mitkä tiesin nimeltä. Ei ollut. Keksin sitten kysyä montako tuotetta siihen pikkuruiseen kaappiin edes mahtui, mistä myyjä niitä etsi. Siellä oli kuulemman ainakin neljä eri. Neljä eri! Tajuutko, Kaido, siinä mun listalla oli ainakin sata eri merkkiä, eikä se muija edes osannut espanjaa sen vertaa, että mun piti tavata ne kaikki tuotemerkit sille kirjain kirjaimelta. Kun se jono alko kasvaa siinä mun selän takan siihen infotiskille, aloin miettiä, että tässä voi mennä aikaa. Onneksi siihen sitten tuli joku, jolla oli riittävästi rautaa rinnassa ja munaa tehdä johtajaratkaisu ja vetäistä se kaapin ovi auki siihen koko kansan nähtäväksi.“

„Vana pagan! Soomes on asjad hulluks läinud!“ nauroin ja katsoin Priitiä.

„Aina ne on ollut. Miksi sä luulet et meki täällä ollaan?“ kysyi Severi.

„Noh, otetaan Eestirahva terviseks!“ ehdotti Priit ja nousi pystyyn. „Kaikki ottaa, eks?“

„Mulle kahvi, palun“, pyysin.

„Kahvi. Kurat, venna! Miks sa kohvit tellid? Kell juba on üksteist.“

„Mulla on miettimistä vielä. Ma lähen koju. Parempi, et lähetään yks kerrallaan, että ei poliisit kiinnitä huomiota. Head lihavõttepüha!“

”Hyvää pääsiäistä!”

Omistaja vilkaisi ja nyökkäsi hyväksyvään sävyyn, kun poimin takin tuolin selkänojalta, vedin myssyn päähän ja nappasin käärimäni tupakan. Takaovella ilma oli muuttunut hieman vihmaiseksi ja kolea ilta muistutti, että oli vasta aprillikuu. Nostin kaulukset pystyyn ja sytytin ”karvaperseen” veräjän suojassa. Omistaja sulki oven. Savu kai leijaili sisään ja sisältä tuleva valo hehkui majakkana ulkonaliikkuville. „Terviseks!“ ja lasien kilinä kantautui ikkunan läpi. Tumppasin tupakan suolakurkkupurkkiin ja avasin veräjän. Perjantai-iltana vartin yli yksitoista ja Telliskivi oli molemmin puolin autio ja hiljainen. Vanhan mallin ykkönen ulvoi kiskoja pitkin Kopliin päin. Kaipasin hiukan raitista ilmaa. Kello oli vasta vartin yli yksitoista, joten ehtisin kävellä ennen viimeistä vuoroa Vana Linnan läpi Mere Puiestee-pysäkille odottamaan seuraavaa. Pudottauduin Balti Jaama nurkalta tunneliin, missä muutama rändtööline kierrätti laua viin-pulloa. Nousin ylös Nunnella ja jatkoin muurien sisään. Koko Vana Linn oli kuollut. Kuulin omien raskaiden saappaiden kopinan kaikuna kiviseinistä, kun käännyin Pikkille ja alas Voorimehele. Tissibaarin open-kyltti vilkkui Raekojaplatsin nurkassa ja artistit seisoivat tupakalla uksensuussa.

”Strastuitse!”

”Tere.”

”Jarsku sa tuled sisse, kauboi?”

”Kroshka, ma olen väsinud. Teine kord.”

Ehkäpä asiakkaat malttoivat pitää kahden metrin välin tanssijoihin näinä aikona, mietin. Virulla vesi ropisi rännejä alas. Satumaasta ei kuulunut karaokea. Alempana muutama kukkakauppias sinnitteli Viru väravan katoksen alla. Takseja ei ollut jonoksi. Osa Tuulikan taksikuskeista oli kuulemma joutunut asentamaan pleksilasin etu- ja takapenkin väliin. Ne tulivat varmaan jäädäkseen. Yksi muuri lisää maailmaan pitämään kansanryhmiä erilillään.

Thai Bohin nurkalta näin ykkösen kääntyvän juuri sopivasti Mere puiesteelle ja harpoin viimeiset askeleet tien yli peatuselle. Hyppäsin vaunuun takaovesta samalla kun kello parahti lähdön merkiksi. ”Lugupeetud reisijad, palume võimalusel püsida kodus! Trammi nytkähti liikkeelle. Vaunun keskiosassa istui yksi babushka, joka huojui kaarteissa puolelta toiselle. Aloin käärimään sätkää.

„Krulli. Järgmine peatus Angerja.“

Nuolaisin rislan nopeasti, heitin sätkän koteloon ja lähdin kävelemään kohti vaunun etuosaa. Nenään eksynyt tupakan hiutale kutitti. Babushkan kohdalla yritin tukahduttaa aivastuksen hihaani. Mummi nosti kauluksensa pystyyn ja kääntyi tuijottamaan ikkunasta ulos.

Põhja-Tallinnassa tuuli puhui ja värisytti lammikon pintaa. Sytytin sätkän pysäkin suojassa. Varis kiikkui puun oksalla silmät kiiluen ja sulkiaan pörröttäen. Oikaisin nurmikon poikki pihaan. Rändtööline oli leiriytynyt kellarikongiin sateelta suojaan ja kääntyili täkin alla mukavaa asentoa etsien. Leimasin magneetin lukkosysteemiin ja avasin oven. Sisällä rappukodassa, käytävän valo vilkkui. Naapurin rouva oli jähmettynyt sen alle tupakka sormissa.

„Tere.“

Ei pihahdustakaan.

Nousin toiseen kerrokseen ja sovitin avainta lukkoon. Naapuri oli hävinnyt käytävästä. Sisällä riisuin saappaat toiletin lattialle. Vedin suihkuverhon, joka oli alkanut kerätä punahometta helmaansa, syrjään ja ripustin takin kuivumaan kylpyammeen päälle. Pesin kasvot ja kainalot kraanissa ja kömmin punkkaan. Yläkerrassa painettiin rajotinta vasten ja uhmattiin kokoontumiskieltoa. Musiikin seasta erottui useita ääniä. Katulampun kelmeä lamppu valaisi huonetta ja puun oksan luomat varjot tanssivat katossa. 

Sytyin savukkeen ja kurotin farkkujen taskusta tupakkamassin. Avoimesta ikkunasta kuului ainoastaan sateenropina. Käärin yhden sätkän aamua varten ja ristin käteni pään taakse tyynylle. Mietiskelin tulevaa viikkoa. Tiskari ja suurin osa salista oli jo saanut lähteä. Sous cheffina minulle oli vielä riittänyt hommia, tosin vain kokin palkalla. Neljä euroa tunnissa jätti vuokran jälkeen sataviisikymmentä euroa laskuihin ja ruokaan. Olin yrittänyt tiedustella vuokraisännältä josko vuokran maksuun olisi mahdollista saada helpotusta. Isäntä, joka tiettävästi asui Tukholmassa, ei ollut vaivautunut vastaamaan kyselyihini. Mikäli rafla menisi kokonaan kiinni mahdollisuuksia ei juurikaan jäänyt laudalle. Mihhail oli valitellut kohtaloaan alkuviikosta kuullessaa lopputilistä ja puolileikillään vitsaillut, että salin piiat voisivat sentään myydä persettä henkensä pitimiksi. Vedin viimeiset sauhut sätkästä ja aloin miettiä, että olisi ehkä ollut viisasta vipata myntti kodittomalle. Kuka tietää, lähipäivinä saattaisin kaivata tämän kädestä neuvoa. Kiersin hapukapsa purkin auki ja pudotin sätkän sisään. Kurotin sormen päillä auki olevaa ikkunan raolleen ja käänsin kuhmuraisen tyynyn ympäri. Yläkerran uhmakkuus jatkui, joskin äänentaso oli laskenut. Nyt puheen seasta erottui jälleen Ainult unustamiseks.

Seurava luku julkaistaan keskiviikkona 22.4.

Poliittisesti Epäkorrekti Vertailu Virosta ja Suomesta

VAROITUS: Oheinen teksti on provokatiivinen, eikä heijastele kirjoittajan kokonaiskantaa asiaan, vaan pyrkii tietoisesti kärjistämään tiettyjä eroja, jotka kirjoittaja on oivaltanut eteläisessä naapurissa vietetyn vuoden varrella. Mikäli loukkaannut helposti, etkä ole kykenevä pohtimaan asioita objektiivisesti, suosittelen klikkaamaan ”edellinen” painiketta sivun yläreunassa.

Vietän nyt toista vuotta uudessa opiskelumaassani Virossa aivan siinä Suomenlahden eteläpuolella. Viro on monelle suomalaiselle tuttu maa. Jo Juice aikanaan kaipaili sinne perkeleesti aina Tampereella aikaa viettäessään. Toisaalta, voi olla väärin sanoa, että Viro on sinällään monelle tuttu. Todennäköisempää on, että Vanha kaupunki on tullut tutuksi, vaikka ei siellä selvinpäin osaisikaan suunnistaa. Monelle suomalaiselle Viro näyttäytyy myös ikään kuin pikkuveljenä. Kieli on hassun kuuloista ja koska kaikki on halvempaa kuin Suomessa täytyy suomalaisten olla virolaisia jotenkin hiukan parempia.

Oli miten oli Virossa on mukava olla. Meikäläisestä pintaraapaisulla kouriintuva romantikko on löytänyt useita asioita, jotka lämmittävät vanhan höppänän sydänalaa. Mainitsen tässä niistä muutamia.

Ketjuuntuminen

Viro on pieni maa (1,3 milj.), vaan niin on Suomikin. Onneksi Virossa on mahdollista vertailla hintoja useassa eri puodissa (Rimi, Comarket, Selver, Maxima, Prisma lienevät suosituimmat). Näiden ”maitokauppojen” lisäksi on yksityisyrittäjän ylläpitämiä pikku puoteja, sekä Stokkan deli tyylisiä hienoja tavaratalon ruokakauppoja.

Suomessa käydään Kehä 3:n ulkopuolella Prismassa tai ”sittarissa”. Koomisinta on, että kaiken on tarkoitus olla saman katon alla. Viiden kilometrin vaeltelun jälkeen joudut edelleen ajamaan toiseen parkkiin hakeaksesi viinipullon.

Torikulttuuri

Ruokakaupasta pääseekin aasin siltaa torille. Virossa torilla on mukava käydä. Hinnat ovat halpoja, kun kauppiaaat myyvät paljolti ilman välikäsiä, etenkin jos on valmis tinkimään estetiikasta ja ostamaan eilisen tomaatteja (1e/kg). Torit ovat kokoontumispaikkoja, missä muorit rupattelevat henkeviä ja kaiken saa saman taivaan alta, vaikka joutuu kommunikoimaan useamman myyjän kanssa. Varovaisten arvioideni mukaan nimenomaan kommunikointi on syynä miksi torikulttuuri on myös Virossa kokenut jonkinlaista inflaatiota etenkin nuorten parissa.

Suomessa toreja ei juuri ole ja jos onkin, niin trendisyistä, mikä tarkoittaa, että hinnat ovat kalliimpia kuin marketissa. Parsa on kallista sesongin ulkopuolella, kun se täytyy tuoda kaukaa, mutta sesonkiaikana se vasta kallista onkin! 

Julkinen liikenne

Liikkuminen Tallinnassa on halpaa. Julkinen kun on ilmaista asukkaille. En ole aivan varma onko tämä lopultakaan hyvä asia. Veroissahan se maksetaan ja käytäntö sorsii auton omistajia. Toisaalta, voi olla ympäristön kannalta hyvä asia, että työmatkalaiset valitsevat julkisen omien autojen sijaan. Lisäksi Tallinnan ilmainen julkinen tuppaa autioittamaan maaseutua Virossa. Noh, mene ja tiedä, mutta samaan aikaan Suomessa yritetään saada metroa toimimaan.

Omavastuu tupakista

Tupakkatuotteet ovat iljettävä vitsaus. Katsoin hiljan vanhan kunnon Predator ykkösen. Arska siinä tupruttelee sikaria avauskohtauksessa. Nykyään ei paljon sankareita näe valkokankaalla tupakki suussa. Ehkä hyvä näin, mutta yksilöllä kai on silti vapaus päättää omista tekemisistään?

”Ja veronmaksajat sitten maksavat syöpähoidot, mitäh!?”

Niin siinä tietysti käy. Toisaalta, tupakkivero on aika korkea, mikä tarkoittaa, että 20 vuotta röökiä kiskonut ja veroja maksanut duunari on ehtinyt maksaa hoitojaan etukäteen. Samaan aikaan ylipaino rehottaa ja sokeri tappaa. Missä se sokerivero luuraa?

Virossa asioista joutuu itse päättämään. Tupakka on nautintoaine sen kaikissa muodoissa ja yrittäjä on kykenevä luomaan liiketoimintaa tupakkipaikalle ja yksilö päättämään millä jakkaralla istuu, kun musiikki loppuu.

Elokuvateatterin baari

Virolaiset rakastavat juopottelua ja elokuvia. Jälkimmäisestä kertoo se, että Tallinnassa on tietääkseni 3-4 isompaa teatteria ja uutta rakennetaan (Ülemisten 4D-teatteri). Leffaan mennessä piletin oston jälkeen rahaa jää vielä Saku-tölkkiin leffateatterin baaritiskiltä. Virossa on juoppoja siinä missä Suomessakin, mutta eivät ne pahemmin taida leffoissa käydä.

Tietojeni mukaan Suomessa kaljan kanssa läträämään lähimmäs teatteria pääsee Kaisaniemessä, missä sisäkautta on yhteys kapakan ja teatterin välillä. Väliverhojen ollessa auki on siis mahdollista kurkistaa tuoppi kourassa teatterin aulaan.

Elektroninen allekirjoitus

Okei. Ei ehkä henkilökohtaisempia suosikkejani. Oikeustieteiden oppipoikana näen asiassa myös varjopuolia, mutta uskon, että osa ihmisistä hoitaisi virallisen osuuden kalsarit jalassa kotisohvalta.

Virossa KAIKKI hoidetaan elektronisesti allekirjoittamalla – myös äänestäminen.

Uimiskielto

Suomessa hauskanpito alkaa sääntöihin perehtymisestä. Usein monella eri kielellä painetut A4:set protokollasta saavat edellä mainitus oppipojan haukottelemaan pitkästymisestä. Viimeisen artiklan tulkittuaan ei usein muista oliko asioimassa kylpylässä vai kunnanvirastossa.

Virossa rannalla seisova ”ei saa uida”-kyltti tulee empiiristen havaintojeni perusteella tulkita ”älä huku”. Samaan aikaan suomalainen kollega soittaa poliisille, että täällä toimitaan vastoin sääntöjä. Omakin mieli tekisi, mutta kun minä en uskalla, niin ei sitten muutkaan!

Langaton verkko

Kirjoitan tätä juttua Suomessa bussissa istuessani. Bussiyhtiö mainostaa langatonta verkkoa kalustossaan. Siitä pitänee johtaa kaksi faktaa: sellainen on, mutta se ei tarkoita, että se toimisi.

Pari viikkoa sitten matkustin Tartusta Tallinnaan ja streamasin elokuvan matkalla bussin langattomalla. Samaan aikaan Helsingissä yritetään saada sitä metroa toimimaan.

Ei mulla muuta.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Lapsuuteni suomalainen identiteetti

Nautiskelin rapulaani tuossa männä lauantaina katselemalla helteeltä piilossa paksujen verhojen takana suoratoistopalvelusta vanhaa klassikkoa X-filesia. Scullyn ja Mulderin suhteen kehittyessä mörköjahtien lomassa pohdiskelin sarjan merkitystä minulle ja omalle ikäpolvelleni. Legendaarinen tunnari aiheuttaa edelleen niskakarvojen jäykistymistä ja kanavaa on syytä vaihtaa ennen kuin jakson lopussa raflaava tunnusbiisi taas pärähtää soimaan. Aikoinaan erityisen kuumottavan elämyksestä tekivät ensimmäiset langattomat kuulokkeet, joilla tiistai-illan trilleriä saattoi seurata sohvalta käsin pimeässä muita perheenjäseniä häiritsemättä. Lisähöysteenä saattoivat kuulokkeet välillä napata taajuuden naapurin aikuisviihteen seuraajalta omiin ämyreihin - ja tietenkin jännimmässä kohtaa!

Kovaa valuuttaa olivat myös Kummeli, Richard Dean Andersonin Stargate ja Babylon 5. Stargaten ja etenkin Babylon vitosen lähetysaika oli niin myöhään, että ne näytettiin viikonloppuisin. Seuraavana päivänä kavereiden kanssa vuorossa oli jälkianalyysi. Tupakkipaikalla veisteltiin kummeliläppää ja kuolattiin Gillian Andersonia.

2018 eletään sitä aikaa maailmassa kun 90-luvun lama on useimmille muisto vain ja viimeiset sotiemme veteraanit tuodaan taluttaen tai pyörätuolissa presidentin vastaanotolle. Omat isovanhempani kuuluivat jälleenrakentavaan sukupolveen, eikä meillä sotajuttuja paljoa kuultu mummoloissa. Pommien ryskettä oli kuulunut vain kaukaa Maaningalta ja ainoa tutuksi tullut väestönsuoja oli vaarin ”nakkisuoja” 50-luvulla intissä. Kylmä sotakin päättyi Neuvostoliiton luhistumiseen ja itäisen naapurin tahdosta Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä, sekä identiteettinsä.

Mikä meistä muuten tekee suomalaisia? Mitä on se identiteetti, mitä ilmeet kasvoilla on vaalittu ja tussari tanassa puolustettu? Kansallisen identiteetin määritteleminen tietoyhteiskunnassa onkin yllättävän vaikeaa. Kollaa kesti, mutta Talvisodasta puhuminen on vähän kiusallista etenkin nuoremmalle polvelle. Siitä kun on niin kauan jo aikaakin.

Tänään lapsuuteni neljän kanavan sijaan tarjolla oleva suoratoistopalvelujen tarjonta sotkee huomisen jälkianalyysin. Katsoin todennäköisesti aivan eri show'ta kuin mitä sinä katsoit viime lauantaina. Tupakkipaikalla on hiljaisempaa kuin ennen, etenkin kun työpaikalla ei saa polttaa.

Helsingin yliopistolta eläkkeelle jäävä filosofian tohtori Markku Kuisma kirjoitti Hesarissa (29.7.18.) länsimaisen arvoyhteisön ”epämääräisyydestä”. Kuisman mukaan yhteisöltä puuttuu konkretia. Tiukkaankin ajetut arvot, kuten esimerkiksi ilmastosopimukset, kyykkäävät jos isot maat eivät ole mukana.

Voi olla, että arvomme ovat päässeet lipsahtamaan kapitalismin myötä hieman kapeammiksi. Jokainen kun voi luoda omat henkilöidyt arvonsa ja brändätä itsensä. Pienellä surffaamisella myötäeläjiä löytyy verkosta. Myötäilijät voivat asua naapurissa tai naapurivaltiossa. Tuulivoiman diggailu ei ole paikkaan sidottu. Länsimaiset arvot ovat ehkä politiikassakin muotoutuneet spesifikeimmiksi. Politiikkaa on helpompi tehdä populismin kautta liputtamalla homoliittoja tai kritisoimalla ydinvoimaa. Yhteen teesiin on helpompi samaistua kuin kokonaiseen puolueohjelmaan, mikä on lisäksi pirun puuduttavaa luettavaa.

Toisaalta, jos kuuluu fossiilisia polttoaineita vastustavaan kerhoon voi olla, että osa siitä porukasta ei olekaan samaa mieltä kanssani esimerkiksi maahanmuutosta. Suomessa pitkään vallalla ollut luterilainen arvomaailma on sekin saanut koko lailla väistyä koulujen opetussuunnitelmista. Individualistisesta identiteetistä muodostuu helposti tilkkutäkki vähän sitä sun tätä.

Osa minua paremmin maailmantalouteen vihkiytyneistä väittävät, että Kiina ohittaa Yhdysvallat maailman johtavana talousmahtina vuonna 2020. Vuonna 2007 alkaneen kiinteistökuplan pamahtaminen ravisutti lännen unissakävelijää hereille. Eri lähteistä riippuen käytiin hyvinkin lähellä koko meidän tuntemamme länsimaisen yhteiskunnan loppua. Ilman valtiollisia pankkien pelastuspaketteja dominoefekti olisi saattanut suistaa yhteiskunnan raiteiltaan. Tämä koski tietysti vain velalle rakennettuja länsivaltoja. Kiinassa ihmisillä oli rahaa pankissa, eikä kiinalaisia pankkeja tarvinnut pelastaa.

Kiina on käsittääkseni vielä vuosikymmenien päässä teknologisen kehityksen saralla Lännestä ja kiinalaiset liian fiksuja kuvittelemaan, että kiinankielellä olisi brändiarvoa länsimaisilla markkinoilla. Tuskinpa siis alamme kiinaa puhumaan. Riski lienee kuitenkin, että vaakakuppi notkahtaa ja osa hiileä pesään lapioivista sijoittajista karkaa Kiinaan.

Mikäli Länsi haluaa säilyttää katukuvansa on imagon säilyttävä särmänä. Tuotantomäärien kanssa lienee turha lähteä Kiinan kanssa kilpasille, mutta arvojaan kantava länkkäri pukeutuu mielellään Pradaan. Tätä kolttua varten materiaali on kuitenkin perinteisesti revitty duunarin selkänahasta. Kuinkahan mahtaa suomalaisen duunarin suu venähtää, kun aletaan leikkaamaan täällä kotipuolessa?

Kysymys kuuluu mitä jää viivan alle, kun musiikki loppuu ja 1900-luvun iloitteluista tuodaan lasku länkkärien pöytään? Länsimainen korostunut individualismi on vieraannuttanut ihmisen yhteisöstä ja rappeuttanut yhteiskunnan kansallista identiteettiä tukevia rakenteita. Tohtori Kuisma raatailee tilanteen olevan länsimaissa tavallaan sama kuin aikoinaan Neuvostoliitossa sen romahtamisen jälkeen. Totalitaristinen järjestelmä saneli muut arvot yhteiskuntaan. Ilman moraalista järjestystä oligarkit nappasivat vallan keinoja kaihtamatta.

Vaikkei tänä päivänä länsimaissa kyse olekaan valtion toteuttamasta totalitarismista moni toteuttaa sitä yksilötasolla itseensä. Individualismissa arvot ovat absoluuttisia, eikä niistä tarvitse joustaa kuin tilanteissa, missä siitä on välitöntä henkilökohtaista hyötyä. Totalitarismi toimii hieman samalla tavalla. Siinä puhetta rajoittava ja kontrolloiva taho on vain valtio. Yksilö on epätietoinen kokonaiskuvasta. Samoja merkkejä on ilmassa informaatioyhteiskunnassa, missä uutiset ponnahtelevat ruudulle omien mieltymysten mukaan ja politiikkaan osallistuminen tapahtuu ääri-ilmiöiden välityksellä. Kokonaiskuva hämärtyy. Itse itseään ehdollistava markkinatalouden luoma individualisti painelee vasenta kaistaa. Vaihtoehdoksi jää synkkä tuntematon.

Ehkä individualisti löytää yhteisiä arvoja kulutustottumuksiensa mukaan universaalisti yhtiöiden kautta. Moni on jo keksinyt bloggaamisen. Firma lähettää tuotepaketteja, kun lupaat postailla someen kuvia. Sen laulaja laulat kenen leipää syöt. Tarvitsee vain uhrata oma mielipide.

Oli miten oli, mutta selvää on, että puoluekuria on kovennettava ja tehokkuutta lisättävä kaikissa yhteisöissä, mutta jäsenkirjan sijaan saa yhtiön älylaitteen. Jospa rajat vedetään tulevaisuudessa digitaalisesti verkon käytön ja kulutustottumuksien mukaan. Valtiollisille rajoille ei jää suurtakaan merkitystä. Kiinan mallilla voidaan verkon käyttöä sitten rajoittaa tarpeen mukaan.

2030 vesipiippupaikalla katsotaan iPhoneilla Viaplaysta Nalle Puhia. Naapuritontilla toimivan kilpailevan yrityksen savukiehkuroita puhaltelevat duunarit pyörittelevät viiksiään ja tweettailevat androideilla Netflixin tuotannosta.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Ikävät asiat

Tuntuu tyhmälle tuhlata mustetta aiheeseen, mikä lienee monelle jo itsestäänselvyys. Toisaalta, ehkä ongelman ydin piileekiin siinä, että aihe on päässyt kuin varkain lipsahtamaan tietoisuuteen ilman kritiikkiä. Kyse on kuitenkin asioista, mistä emme mielellään puhu, siis ikävistä asioista.

Olen luonteeltani aika höveli kaveri. Jos laitat minulle mese-viestiä ja ehdotat yhteistä iltapuhdetta kiinnostun. Voidaan sitä vähä yhdessä suunnitellakin. Kommunikointi on nykyisin halpaa. Sitten ennen H-hetkeä päätät peruuttaa. Tuli muita suunnitelmia. En suutu sinulle. Miksi? Koska minullakin oli muita suunnitelmia.

Kuva: Pixabay.com

Jätän myös oman päätöksentekoni aina aika viime tippaan. Jospa sattuisi tulemaan parempi tarjous jostain muualta. Toisinaan päätökseeni vaikuttaa myös muiden päätökset ja niitä saa yhtälailla odottaa. Toisinaan, oikeastaan aika usein, koko operaatio kuivuu kasaan ennen kuin sitä saadaan edes kunnolla tulille, koska kukaan ei osaa luvata mitään. Viestittely vain loppuu ja tekemisen henki väljähtyy kuin litran olut kesäravintolan terrassille.

Pää-päivän lähestyessä viestiliikenne kiihtyy. Aamulla sovittu illallinen on syytä varmistaa pariin otteeseen iltapäivän aikana. Onko tullut muutoksia suunnitelmiin? Jos asiaan ei saa vahvistusta toistamiseen on syytä alkaa tehdä muita suunnitelmia, mikäli ei halua jäädä nolosti rannalle tai nallinna kalliolle. Jos ei kaverista kuulu tasaisin väliajoin se yleensä kielii sopimuksen rauenneen.

Suosin nykyään paljon whatsapp -viestejä. Ennen tykkäsin soitella kavereille, etenkin niille joiden ääntä kuulee harvemmin livenä. Ongelma soittelussa on siinä, että puhelinkeskustelun aikana joutuu helposti tekemään suullisen (sitovamman) sopimuksen. Viestittelyssä sopimuspohjan voi jättää näppärästä niin auki, että toinen osapuoli voi lähinnä ilmaista kiinnostuksensa ehdotukseen.

Tämä onkin suosikkimetkujani nykyään kun pistäydyn Helsinkiin ja haluan tappaa muutaman tunnin aikaa. Lähetän tiedustelun treffeistä useammalle tuttavalleni. Jos ja kun vastauksia alkaa satelemaan jää minulle edelleen mahdollisuus valita suosikki. Peruutan kaikki muut jollain verukkeella.

Pari viikkoa takaperin oli se päivä, kun kaverini oli määrä saapua kylään kahden kuukauden aikataulujen hieromisen jälkeen. Bussi Riiasta Tallinnaan olisi laiturissa kello neljä. Puoliltapäivin olin lähdössä piipahtamaan maitokaupassa hakemassa muutaman törpön valmiiksi kylmään. Ovella tsekkasin puhelinta: ”Sorry. En pääsekään tulemaan. Passi mennyt vanhaksi.” Harmikseni olin ehtinyt kieltäytyä työvuorosta kyseiselle päivälle ja ahtaa jääkaapin ruokaa täyteen niin, että kakkos-nelosella joutui oven kiinni pönkkäänmään.

En suuttunut kaverilleni. Olin vain pettynyt ettei tämä voinut kertoa asiasta jo hyvissä ajoin. Ilalla Facebookin välityksellä huomasin kaverini siemailevan ohrapirtelöä Riian yössä toisessa porukassa. Eipä se mitään. Olin nimittäin sopinut myös toisen kaverini kanssa kyläilystä. Tiesin, että toisen näistä joutuisin peruuttamaan. Aamulla en vielä vain tiennyt kumman.

Koinko asiasta huonoa omatuntoa? Lukija voinee pohtia tässä kohtaa onko koko juttu ollut musteen haaskausta ja itsestäänselvyyksien vatuloimista. Kenties lienee arkipäivää, että sopimukset, etenkin kirjalliset, on tehty rikottaviksi ja radiohiljaisuus on kieltäytymisen merkki. Ikävistä asioista kun on perin ikävää puhua. Ymmärtäähän sen. Kukapa siitä nauttisi. Enpä siis nosta itsekään kissaa pöydälle, vaan teen muita suunnitelmia, tai en ainakaan huomauta sinulle perumisestasi. Näyttää huonolle jos joudun tunnustamaan, että ”olin laskenut sinun varaan”. Nytpä nössötän salaa kissan kanssa viikonloppua sohvalla, koska peruit.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

-Puolihalvaantunutkokki

The Stigma of Harrassment

Image: Imagesource

In the post-weinstein era the media has been filled with news of sexual harassment. An act that, with certain features, exceeds the line when it becomes a matter of criminal proceedings. The people recently accused of this kind of behavior include certain public figures both in US and in Finland. 

A criminal proceeding including a wealthy person such as Harvey Weinstein will, without a doubt, become very costly and consume a lot of court's time. For public figures such as Mr. Weinstein or Tomi Metsäketo (in Finland) publicity is their main source of income. Mr. Metsäketo, for example, was immediately relieved of his part in a recent television show (”Tähdet, Tähdet”) after the alleged facts broke out. 

The same thing happened with Mr. Smith in Finland, whose contract with Nelonen-tv-station was breached by the station as soon as the news broke out of Mr. Smith filming some of his sex partners without their consent in his apartment. For people making their mainstay income from publicity, a social stigma is catastrophical. 

This obviously applies to everyone of us on some level. Employers seek out information of the people they wish to hire. Social and ethnic values are becoming more important as the customers are interested in the values of the companies. A social stigma may well produce an obstacle for employment. 

The proceedings in producing a stigma have a transaction cost of nearly zero and are hence easy to smite with. An individual, on the other hand, is expected with a certain degree of scrutiny before claiming an action. Crying wolf while pressing charges can have a backfiring result. Social stigmatization produces an awkward problem for justice. A mere hint of guilt is enough to cast a shadow of doubt for a company contracting with a possible sexual harasser. The investor quickly disappear as they do not want to be linked to a scandal. That behavior forces the TV-stations, for example, to judge mere rumors with extreme prejudice. James Franco, allegedly, lost an oscar because of allegations of sexual misconduct, which were later amended as exaggerated.

 At the end of last year the Washington Post reported¹ (27.11.17) it was approached by a woman who made accusations against a US senator about sexual harrassment. The accusations turned out to be falsified. When a paper writes a correction the damage is partially done. Often the correction may be a lot smaller than the actual case. Especially in the time of digital media, where the 'yellow press' make their income through clicks on the websites and advertisement. The paper may have minutes to publish a story if it wants to be the first one. The background checks on sources can become negligently ignored. 

The stigmatization in social media violates the Principles of Legality. It must be borne in mind even when the stigmatization offers possibly the most cost-efficient way of prosecution. Yet there is no due process related to the cried out claims of harassment, or other alleged crimes. On the contrary it steals away the society's compassion from the real victims of crimes. 

Dr. George P. Fletcher addresses² the importance of treating an accused criminal equally as a member of the same society where the victim is positioned. There can be no mistake to this as it would immediately start treating the victim’s rights with greater importance than of those what are granted to the defendant. Only the real victims of crimes should merit the compassion of our society. It is important for the society itself to maintain a predictable future of judgments in criminal law. It cannot be distracted by heart-bleeding stories of those who are afraid to walk the streets in fear of crime. After all the treatment, the punitive institution offers, is executed upon the criminals and not on the victims of crimes.

- Thank you, excuse me and good bye, Puolihalvaantunutkokki.

Viitteet:

1) A Woman Approached the Post with Dramatic – and False - Tale About Roy Moore. - Washington Post. Available online: https://www.washingtonpost.com (viewed on 30.11.17)

2) G. Fletcher. Basic Concepts of Criminal Law. Oxford. 1994, p 39.

Runtu on rakkautta, sääli on sairautta.

Viime aikoina loukkaantuminen tuntuu alkaneen puhuttaa lehtien palstoilla. Varjelu toisen mielen, ja etenkin oman, pahoittamisesta on saanut sellaiset mittasuhteet, että Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja alkaa kuulostaa lastentarhan päiväunisadulta. #metoo -kampanjan myötä myös miehet ovat alkaneet oireilemaan.

Kyllähän meikäläinen ymmärtää, että lapsia yritetään miten milloinkin suojella Jumalan luomalta ja ihmisen ylläpitämältä todellisuudelta, mutta että aikuisia ihmisiäkin. Männä viikolla luin juttua miesten tavasta piikitellä toisiaan ulkonäöstä. Niin, sitä kyllä tehdään. Muistan hyvin miten kotona käydessä tökättiin vatsaan ja todettiin, että ”olet kerännyt jotain tuohon”, ennen kuin kenkiä saa eteisessä jalasta. Pitää paikkansa. Jäi siinä vähän ”ränni” päälle ja turvotus painaa vieläkin. Kuntosalilla käydessä ystäväni tokaisi levytangon alta varmistajalle: ”vittuile nyt vähän edes, että saa jotain aikaiseksi.” Kaverin kanssa on parasta treenata. Jos salille lähtö laiskottaa, niin motivaatio kyllä löytyy, kun miettii sitä vinoilun määrää, minkä saa osakseen jos jättää menemättä.

Nyt kuitenkin on niin, että aikuiset miehet ovat alkaneet ottaa itseensä ja puhumaan siitä. Ei ole Kööpenhamina kuin ennen. Mitä tapahtui vanhalle sananlaskulle ”only sticks and stones may break my bones”, utelee stand-up koomikko Steve Hughes. Jos on lihava, on varmaan saanut kuulla siitä. Jos käsivarret ovat kuin pakkasen raiskaamat pulkannarut, siitäkin huomautetaan. Liian fiksu palautetaan ”todellisuuteen” nopeasti. Täydellisen vartalon omaava lienee mulkku ja käyttää todennäköisesti jotain ”mömmöjä”. Tuskinpa on paljon elämänilosta tietoa mokomalla.

Vaakakapinan Pasi Huttunen loukkaantui 14.11.17. (Yle.fi) humalaisten naisten kommentista. Jos yrittämällä yrittää loukkaantua, kyllä se onnistuu. Huttunen toivookin, että lopetettaisiin se toisten kehojen arvostelu.

Mielestäni miehen kannattaa olla huolissaan silloin kun vittuilu loppuu. Jos kukaan ei enää kehtaa huomauttaa, on asiat huonolla tolalla. "Runtu on rakkautta, sääli on sairautta", sanotaan. 

Poliittisesti korrekti kanssaeläjä karsii karskiudet puheenparrestaan ja hymähtelee leukapartaansa muiden puutteita. Mieleeni pälkähti tuossa eräänä päivänä luennolla ryhmätehtävää tehdessä, että joku porukasta saattaa olla ääniyliherkkä. Yritin mahdollisimman hissukseen pureskella evääksi ottaamaani omenaa. Ei pidä ajatella, että olisin toisaalta kovinkaan poliittisesti korrekti, koska samaan aikaan jätin tyysti huomiotta 33% todennäköisyyden, että joukossa oli myös hajuyliherkkä, sillä aamutuimaan olin naamaa paneroidessa tupsauttanut kölnin vettä paidankaulukseen.

Yliherkkyys ei ole sama asia kuin loukkaantuminen. Ehkä näin, mutta miksi minulle sitten pitää siitä kertoa? Ei minua kiinnosta jos sinusta ärsyttävintä maailmassa on baanaanin syönnistä lähtevä ääni. Jos kuitenkin kerrot siitä minulle, ajattelen, että minun on se huomioitava, sillä muuten loukkaan sinua tietoisesti.

No, minäpä kerron sinulle: minua loukkaa jos sovitaan jotain ja soitan sinulle myöhemmin ja sinä kerrot että olet päättänyt loukata sopimustamme. Sovittu ei nyt onnistukaan. Minua loukkaa, koska minusta et kunnioita minua, ja toisekseen, koska olin järjestellyt päiväni luottaen meidän sopimukseen. Luotin sinuun.

Yhtäkkiä tuntuu kuitenkin ettei ole vara huomauttaa asiasta, koska saattaisit loukkaantua. Ehkä olit vilpittömässä mielessä sopinut kaksi asiaa päällekkäin, koska arvelit minun loukkaavan sopimustamme. Olinhan minäkin tehnyt varasuunnitelman, koska pidin mahdollisena sinun loukkaavan sopimustamme. Lienee siis kohtuullista etten syyllistä sinua rikkomuksesta. Ei ole reilua syyllistää sinua vain, koska ehdit loukkaamaan sopimustamme ennen minua.

Monesti tuntuu, että Suomen n. 5.5 miljoonaa ihmistä elävät 5.5 miljoonassa mikrokosmoksessa, missä keskustähtenä on oma napa. Olisi suotavaa jos muut sitä sitten kiertäisivät omilla kiertoradoillaan sopivan matkan päässä.

Loukkaantuminen on subjektiivinen kokemus. Sinua ei loukkaa se mikä Minua loukkaa. Elämä tuntuu välistä muutenkin aika monimutkaiselle erilaisten ihmisten, ohjeistusten, vessanpöntön kansien, tiskaamisen, tulostimien ja laskujen, ynnä muiden kärsivällisyyttä vaativien askareiden kanssa.

Mitä tapahtui vuodelle 1984?

Muistelen kuulleeni, että teknologinen kehitys kotitaloussaralla kolisutteli tiensä päähän 90-luvun lopulla. Meillekin tuli ensin DVD-soitin, ja sitten pari vuotta myöhemmin se integroitiin televisioon, ja kohta taas televisio alkoi litistyä. VHS-kasetit unohtuivat ullakolle, mutta ilmassa leijaili kusetuksen tuoksu. Minua näistä asioista viisaammat olivat sitä mieltä, että tarvittiin lisäaikaa uusien vipstaakkien kehittämiseen. Näin ollen kuluttajalta lypsettiin markka (myöhemmin euro) kerrallaan pääomaa sikariportaan povitaskuun.

Kuluttaja viisaudessaan oli tottunut saamaan ”kaiken mulle heti”, ja närkästyi. Rengin töissä käyvää isäntää alkoi pänniä virikkeiden puute töiden ja kaupassa käynnin jälkeen. Parisuhteen pilarina pitkään toiminut TV ei, neljän kanavan tarjonnalla, riittänyt nukkumaanmenoaikaan saakka. Minä tipahdin kärryiltä digiboksin kohdalla. Ei enää kiinnostanut. Karistin pölyt olkapäiltä, ”log outtasin” IRC:stä ja lähdin ulkoilmaan. Sattuipa onneksi asepalvelus siihen sisältöä tuomaan.

Kaksi- ja kolmekymmentälukujen aikana koettiin samanlaista tyytymättömyyttä magnetofonin ääressä kuin 70 vuotta myöhemmin kuvaruutujen edessä. Kaikki keksimisen arvoinen oli jo keksitty, vaikka kuuhun ja kuolemattomuuteen ei vielä ylletty. Vapaana syntynyt ihminen oli ehdollistettu kaupunkiin paisuttamaan verokarhun kassaa. Sirkushuvit vain pääsivät loppumaan, vaikka leipää oli vielä jäljellä.

Aldous Huxley puhuu teoksessaan Beyond The Mexique Bay (1934) nykyajan ”The New Stupid” -ihmisestä. Tällainen uuden ajan maallistunut ihminen kaipaa perusteluja olemassaololleen, mutta ei löydä niitä enää mystiikasta. Tärkeintä on jokin konkreettinen. Huxley varoittelee teoksessaan nationalismin kautta radikalisoitumisesta ja Eurooppalaisen yhteisen mytologian tarpeesta. Viha on yhteishenkeä vahvempi. Hitlerin Saksassa paikan otti kiihkonationalismi, joka kauppasi uutta mahdollisuutta ja uskoa Saksan nousuun. Muu maailma vastasi.

Viikingeillä motiivina ryöstöretkille lähtöön väitetään usein olleen seikkailunhalu. Ihminen kaipasi ärsykettä, vaihtelua, normaalin arkeen. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme on tarjonnut monelle tarpeeksi seikkailua työpaikan, kaupan ja kotisohvan välillä. Kun on vain riittävästi ”leipää ja sirkushuveja”.

Geroge Orwellin Nineteen Eighty-Four (1949) tarjoili lukijalle yhteiskunnallisen dystopian, jossa Isoveli valvoo. Eliitti sääntelee keskiluokan mielialoja ja muokkaa historiaa. Keskiluokalle on tarjolla leipää ja sirkushuveja: soma-huumetta, victory-giniä, sekä ”vihaviikkoja”. Keskiluokka on ehdollistettu status quon. Alin luokka, ”prolet”, elävät vilpittömässä mielessä ja ovat liian tyhmiä ymmärtämään vallitsevassa tilanteessa mitään pahaa. Mieli ei enää kykene muovaamaan kokonaiskuvaa. Sotaa käydään kasvottomien Eurasian massojen ja Itäasian kansojen kesken, joihin viha kohdistetaan. Orwell esittelee ”Doublethink” -konseptin, jossa musta muuttuu valkeaksi – vihollinen ystäväksi, tai toisinpäin. Muita tunnettuja teesejä Airstrip One:lla olivat mm. ”Sota on rauhaa”, ”vapaus on orjuutta” ja ”tietämättömyys voimaa”.

Syyskuu 2001 toi uutta mielenkiintoa arkeen. Hyvinvointiyhteiskunnan sohvannurkassa käynyt poru sai uuden käänteen: Globaalin terrorismin. 2007 vuoden kiinteistökuplan puhjettua iski lama, mutta taistelut Afganistanissa kiihtyivät. Mielenkiinto kääntyi toisaalle.

Viha sai jälleen saanut kasvot Euroopassa. Viimeistään pakolaisvirta on konkretisoinut vihan kohteen sohvannurkassa kököttävälle veronmaksajalle. Miksi meillä on tarve sortua ylilyönteihin? Suomessa on ammuskeltu aiemminkin, usein mopokerhojen toimesta, ja sitä pidetään aika normaalina uutisena. Turun puukotus tosin oli nyt jotain aivan uutta, koska taustalla ei ollutkaan kotimainen järjestäytynyt rikollisuus. Puukot, toisaalta, ovat heiluneet Suomessa ennenkin. Vai tuliko Turun puukotus jollekin pohjalaiselle uutisena? Orwellin sanakirjassa puhutaan Doublethinkistä. Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen muistelee Turun torin edellistä puukotusta 1999. Tuolloin kyseessä oli radikalisoitunut kotimainen nuorisojoukko: 

"Pari päivää myöhemmin pälkähti päähän, että minähän kävin silloin Turussa tekemässä juttua tapauksen taustoista. Mistä siinä olikaan kyse? En muistanut mitään."

Orwell käyttää tästä teesiä "tietämättömyys on voimaa". Propagandan pyyhekumi on niin vahva, että jutun kirjoittanut toimittajakin oli sen unohtanut. 

Vuoteen 2017 mennessä sotaa on käyty lähes yhtä mittaa kuusitoista vuotta. New Stupid on syönyt ähkyn toistuvista sirkushuveistaan. Terrorismi on kuitenkin levinnyt kotirintamalle ja sirkushuveja riittää taas. Eurooppalaista mytologiaa ei ole rakennettu, mutta yhteinen vihollinen on löytynyt. Huxley ehdotti lakonisesti aikanaan esimerkiksi Japania, joka on niin kaukana, ettei konkreettista konfliktia välttämättä synny. Olemme sotaa käyvä yhteiskunta ja viholliseksi on leimattu arabit. Sotaa käyvälle yhteiskunnalle syntyy tappioita, kun vihollinen on keskuudessa. Ehkä Huxley oli oikeassa. Järjettömille iskuille löytyy muitakin kärsijöitä. Turha on äiti-paran valittaa Syyriassa, kun Tomahawk tupsahtaa piipusta torpan nurkkaan ja kaappaa puhevallan. Kasvottomat massat siellä kärsivät – eivätkö ne tajua itselleen sen aiheuttaneet?

Hirmutekoja tapahtuu ympäri maailmaa ja niistä uutisoidaan informaatiotulvaan saakka. Jossain kohtaa ihmisen itsesuojeluvaisto kääntää vastaanottimen off-asentoon. Toisinaan kadehdin ”prolen” kykyä vastaanottaa henkilökohtaisetkin huonot uutiset. Ihminen palaa kotisohvalle ja klikkaa itsensä suoratoistopalveluun uuden Game of Thronesin ääreen. Kymmenen tuntia myöhemmin ei tunnu enää niin pahalle. Viha on padottu. Vastarinta lienee turhaa, lisäksi työlästä. Parempi antaa periksi. ”Vapaus on orjuutta”, kaikuu Orwellin sanoissa. ”Vihaviikkoja” järjestetään työpaikan kahvihuoneessa ja somessa, missä asiakkaat ja pakolaiset saavat kuulla kunniansa.

Marxin aikalainen Huxleyn ”Old Stupid” oli suhteellisen helppo hallittava. Uskonto oli ”oopiumia kansalle”, ja kurjuudessaan Old Stupid oli onnellinen jos asioilla näytti tulevaisuudessa olevan  hopeareunus. New Stupid turruttautuu nykyhetkeen ja luo itselleen rinnakkaistodellisuuden kuolemaa odotellessa. Kokonaiskuva on sumentunut, eikä asioihin voi vaikuttaa. Kunhan laskuista selviää ja jaksaisi töissä käydä.

Kävikö niin, että vuosi 1984 tuli, meni ja toteutui; emme vain kiireiltämme huomanneet sen tapahtuvan? Toisinaan Joku tiputtaa kuulokkeet ja virtuaalilasinsa teatterin lattialle ja huomaa katsoa ympärilleen. Apaattinen massa tuijottaa samaa näytöstä, jonka historia elää päättäjien tahdon mukaan. Sotalippua on viety rauhan nimissä (”Sota on rauhaa”) entisen liittolaisen maaperälle useaan kertaan. Sillä hetkellä Joku tajuaa todellisuuden ja hätääntyy. Ainoa apuun ojentuva käsi on radikaali otteessaan, mutta tarjoaa vaihtoehdon. Vaihtoehdon valita itse.

Itse suosin matkailua. Kohteen pystyn, toistaiseksi, itse valitsemaan jos vain jaksan nähdä vaivan. Rohkeutta tarvitaan. Itäaasian kansat ryöstävät, Slaaveihin ei ole luottamista, Afrikassa tulee raiskatuksi ja Yhdysvalloissa ammutuksi. Etelä-Amerikka on muuten vain outo paikka. Ei ole helppoa taistella tuulimyllyjä vastaan, etenkin jos ikänsä on istunut teatterin tuolissa luurit päässä ja lasit silmillä. Olen huolissani seuraavasta sukupolvesta. Älylaitteen propaganda alkaa jo riippukeinussa. Jos en säännöllisesti käy ”teleruudun” ääressä päivittämässä itseäni, saan älylaitteeseen viestin: ”Emme ole nähneet sinua aikaan. Yhteisö kaipaa sinua. Kerro meille mitä kuuluu?” Matkustaminen ja päätös lapsenhankinnasta (lähes kaikille) lienevät ainoita jäljellä olevia vapauksiamme hyvinvointiyhteiskunnassa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki