Leipää ja sirkushuveja

Kuudes kahdettatoista oli tiistai ja tiistaina oli määrä juhlia tämän valtion merkkipäivää. Ennen kuin aurinko saavutti päivän lakipisteensä, istuimme kimppakyytiin kohti Helsinkiä. Matkalla oli aikaa jutella kanssamatkustajien kanssa ruokakulttuurista, -tottumuksista, sekä ennakkoluuloista.

Aika rientää, kun on hauskaa – sanotaan – joten hetkisen kuluttua olimme jo majoittumassa Scandic Simonkenttään. Hätäiseen suoritetun vaatteiden vaihdon jälkeen kiiruhdimme käytävään ja hisseille. Aulasta astuimme Simonkadulle. Hälytysajoneuvojen luomassa sinisessä valossa kuljimme alas kohti rautatieasemaa. Ylitimme Mannerheimintien, jonka liikennettä ohjasi useampi poliisi. Pari sataa päinen kulkue kannatteli kylttejään, huusi iskulauseitaan ja jatkoi Manskua pitkin kohti Svenska teatteria. Postintalon suunnasta Kaivokadulle kiiruhti räikkä pyörien yksi, kaksi, kahdeksan poliisiautoa. 

 Jatkoimme matkaa Mikonkadulle asti. Kadun tukki vastamielenosoitus ”Natsit pois Helsingistä.” Rummut pärisivät ja poliisit olivat miehittäneet Ateneumin risteyksen, joka ohjasi kulkueen Kaisaniemeä kohti. Käännyimme vasempaan kohti Kasinoa ja Vilhonkatua. Pääsimme nousemaan Kaisaniemenkadulle ja kiiruhdimme Pitkäsiltaa Hakaniemeen. Torille oli itälaitaan kerääntynyt väkijoukko. Hajanaisen joukkion keskeltä paljastui vihreä-valkoisia lippuja kannatteleva pohjoismainen Vastarintaliike. Ympärille oli kerääntynyt  joukko kannattajia, pressin edustajia, sekä huutelijoita, ynnä muita kiinnostuneita.

Kovaääniseen alettiin huutaa iskulauseita, joita kulkue toisti marssiessaan. Katsojat alkoivat osallistua huutamiseen: ”Natsit vittuun!”, ”Saatanan idiootit!”, ”Oikeistopaskat”, ynnä muita vastaavia verbaalisia letkautuksia satoi kulkuetta saattavalta yleisöltä. Viisikymppinen rouva seisoi parka päällä Siltasaarenkadun risteyksessä keskisormi pystyssä. Kannanottoihin kulkue vastasi omin huudoin: ”Vapaa pohjoismainen radikaali!” Moni amatöörikuvaaja vaikutti juontavan tapahtumia suoraan live-streamina verkkoon. Pitkäsillalla raitiovaunu joutui pysähtymään hetkeksi. Ihmiset sisällä vaunussa liimautuivat ikkunoihin tuijottamaan tätä poliittisten siipien lyöntiä kohti Kaisaniemen puistoa.

Varsapuistikossa tien sulki noin viisitoista poliisiautoa ja lähemmäs viisikymmentä miekkamiestä mellakkavarustuksessa. Kulkue kääntyi Kaisaniemenrantaan. Rantatiellä hyökkäsi sivustakatsoja keulalla kävellyttä mielenosoittajaa kohti ja iski tätä kasvoihin. Painiottelun jälkeen poliisi raudoitti kaksi henkilöä. Vastarintaliike oli ryhmittynyt siilipuolustukseen omiensa ympärille.

Kaisaniemenpuiston hiekkakentälle oli ryhmittynyt valmiiksi vastamielenosoitus, jonka ohitimme aiemmin Mikonkadun kulmassa. Paikalla oli nyt arviolta neljäsataa mielensäpahoittajaa. Paikalle oli tuotu kuorma-auto, jonka toinen kylki oli aukaistu esiintymislavaksi juontajille, jotka huudattivat yleisöä. Jos ei ottanut huomioon puskurialuetta muodostavaa kymmenen poliisiauton ja noin sadan poliisin joukkoa, olisi kyse voinut olla keikasta. Naisääni juonsi huudattamista:

”Natsit pois Helsingistä”

- Natsit pois Helsingistä!

”Mitä te sitten haluatte huutaa!?”

Vastamielenosoittajat olivat muodostaneet pienempiä porukoita, joissa tanssittiin laukut kehän keskellä, kuin diskossa ja juotiin olutta. Vuoroon tullut miesjuontaja rakensi tunnelmaa rokkikonsertin suuntaan: ”Mikä meininki!? Onko kaikilla hauskaa!?”

Uskonpa että oli, ainakin siihen asti kunnes natsit – tai Vastarintaliike – tulisivat pilaamaan bileet.

Myöhemmin istuimme ravintolassa illallistammassa.

Päällimmäisenä mielessä oli pettymys. Pettymys siitä, että odotukseni olivat olleet toisenlaiset. Olin kuvitellut Vastarintaliikkeen esiintymisen kiihkeämmäksi ja provosoivammaksi. Olin kuvitellut vastamielenosoituksen järjestyneemmäksi. Todellisuus oli toinen. Vastarintaliike oli väkimäärältään vastapuolta suppeampi, marssijat kurinalaisia ja ryhmä yhden lipun alla. Edes suora fyysinen hyökkäys ryhmää vastaan ei provosoinut vastatoimiin. Vastamielenosoitus taas antoi vaikutelman mukaan temmatuista kettutyttö-aktivisteista, jotka olivat mukana enemmän mielenkiinnosta kuin vakaumuksesta.

Jälkipyykkiä kuivamaan ripustaessa mieleen muljahti seuraavia seikkoja:

1) Olin iloinen, että kaikille osapuolille taattiin yhdenvertainen mahdollisuus ilmaista mielipidettään, vaikka siihen sisältyi riski väkivallantekoihin. Vastarintaliike teki viisaasti kun ei tarttunut syötteihin, joita sille heiteltiin, vaan pitäytyi kurinalaisena joukkona. Liike sai varmasti paljon yleisesti ei-toivottua positiivista julkisuutta. Toisaalta koko vastapuolen toimintaa leimasi lapsellinen ilme, missä mennään tietoisesti toisen leikkipaikalle ja provosoidutaan huuteluihin, kun tämä sitten saapuu pilaamaan kivat bileet ja lyttäämään Itsenäisyyspäivän.

2)  Populismipolitiikka siirtyy kaduille. Kenen joukoissa seisot.  Kansalla on mahdollisuus osallistua kirjaimellisesti ”äänestämällä” huutosakissa. Tänä vuonna mielenilmaukset olivat tosin pettymys yleisölle. Kukaan ei kuollut, anarkistit, uusnatsit ja muiden ryhmien provokaattorit pysyivät aisoissa.

3) Ikävä piirre oli disinformaation osuus ja huoli ihmisten lähdekritiikistä. Pettymys tallentaa uutisarvoltaan merkittävää materiaalia johti siihen, että mukana olleet amatöörikuvaajat ja tiedottajat repivät irti uutisankkaa allikosta. Kuulin ympäriltä kannanottoja kiinniottotilanteessa, miten ”natsit riehuivat” kulkueessa. Nuori mieshenkilö soitti, ilmeisesti kotibileisiin, ja totesi: ”Paljon mitään ei tapahtunut. Uusnatsit jotain riehuivat.” Virheellinen tieto jaetaan suullisesti ja sitten laitteilla, vai lähdetäänkö tarkastamaan lähde?

Tärkeämpää lienee olla kaveripiirissä tiedon ensin jakanut.

4) Onko Itsenäisyyspäivän luonne muuttumassa? Sotiemme veteraaneista viimeiset alkavat siirtyä ilmavoimiin ja Tuntematon sotilas alkaa tuntua kansankiihottamiselta ääri-oikeistolaisuuteen. Ehdottaisinkin, että useampi ravintola alkaisi pitää Helsingissä oviaan auki ja kaupunki voisi tarjota Itsenäisyyspäivän ohjelmana ”leipää ja sirkushuveja” ravintoloiden ja mielenosoitusten muodossa.

Oli niin tai näin, moni uusnatsi oli ilmeisesti jäänyt pakkasen takia kotiin kuuntelemaan Hiltusen puhetta tallenteelta. Mukana olivat vain ne Vastarintaliikkeen edustajat, jotka halusivat ilmaista pahaa oloaan. Näin ollen vastamielenosoitus keräsi suuremmat kannattajaluvut. Onhan siihen ehkä rahtusen helpompi liittyä mukaan heilumaan, vaikka ihan vain mielenkiinnosta nähdä mitä ne natsit oikein puuhaa, kuin seisoa sätittävänä pakkasessa Kaisaniemen rantatiellä. Amatöörireporttereille ei ilta tuonut lisäarvoa. Seuraavana päivänä mielenosoitukset oli unohdettu. Otsikoita värittivät linnanjuhlien pukuskaala, liian avoimet kaula-aukot ja nännipihat. Näistä uutisistahan me veroja maksamme.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!