Rakkautta koronan aikaan - Neljäs luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Sunnuntai, 13. huhtikuuta - Laur

Seuraavana aamuna heräsin jälleen, nyt jo epätoivoiseksi käyneen, tiaisen lauluun. Laulu muistutti erehdyttävästi herätykelloa. Aurinko oli kiivennyt taivaalle. Autuaita ovat kotimatkalaiset. Loppumatka Soolta Angerjaan, jonka olin oletettavasti taittanut jalan, oli pyyhkiytynyt lähes kokonaan muistista. 

Vessasta tullessa nostin takin lattialta henkariin ja bootsit pystyyn seinän pieleen. Keittiössä oli ilmeisesti suunniteltu jonkinlaista laivamatkaa, sillä kaikki kipparikurssin aikaiset merikartat oli levitelty keittiön pöydälle. Harppi, kolmio ja viivoitin oli kaivettu esiin. Karttaan oli vedetty lyijykynälle vapaalla kädellä reittiä Muugasta Vuosaareen. Välille oli piirretty kysymysmerkkejä, joista osa oli ympyröity, ja joiden tarkoitus oli äärimmäisen epäselvä. Poimin patterin päällä kuivumassa olleen teepussin. Pistin vettä kiehumaan ja pudotin pussin siisteimmän näköiseen kuppiin tiskipöydällä. Siivoilin keittiötä tovin ja pyörittelin kartat rullalle pahvituubiin, jossa niitä tavallisesti säilytin. 

Teevesi kiehui. Kavoin eteisessä takin taskusta tupakkamassia aamurutiineihin kuuluvaa sätkän käärintää varten. Massi oli levinnyt taskun pohjalle. Ilmeisesti aamutuntien kotimatkalla sätkänkäärimistaidot olivat päässeet unohtumaan. Leikkasin keittiövetisellä massin muovitaskun auki ja asetin sen levyksi keittiön pöydälle. Kopistelin sitten tupakanpurut taskusta muoville. Ripustin takin takaisin eteiseen, otin teekupin tiskipöydältä ja istuuduin ruokapöydän ääreen aamutoimiin.

Kotvan kuluttua, kun nojailin keittiön ikkunasta ulos tupakoimassa, vilkaisin puhelinta. Edellisyön viestiliikenteestä oli tulkittavissa, että olin vienyt purjehdussuunnitelmaa merikarttoja pidemmälle. Kello kahden ja kolmen välillä aamulla lähetetyt viestit Laurille oli valitettavasti kryptattu niin tehokkaasti ettei sisällöstä saanut juuri selvää. Aamulla kuudelta olin kuitenkin saanut vastauksen „Tere hommikust!“

Laur ja minä tapasimme purjehduskurssille kesällä 2019. Laur oli vajaa nelikymppinen melko pidättäytyväinen takapenkin mies, jolla oli purjehduskokemusta jo edellisestä elämästä, mutta paperit puuttuivat. Kurssin lähes koko teoriaosuuden onnistuimme pitämään yllä virolaista askeettisuutta, mitä tulee kommunikointiin. Näin ollen koko neljänkymmenen tunnin teoria sujui vaihtamatta sanaakaan, vaikka istuimme viereisissä pulpeteissa. Mielikuvani tunneilta muodostuivat hiukan keskimittaa lyhemmästä miehestä, joka puheutui aina vaelluskenkiin, leveälahkeisiin farkkuihin ja huppariin. Päässä oli sama vihreä miehistölakki, jonka otsassa oli tarralle varattu paikka. Kasvoja peitti tumma parran sänki ja minun puoleisen vihreän silmän kulmasta valui alas noin kolmen sentin mittainen arpi. Olemukseltaan Laur tuntui olevan yleensä mietteissään. Kämmenet ristittyinä, kyynärpäät usein nostettuna pöydälle, mies haroi peukaloillaan leukapartaansa. Muistaakseni toisessa nimettömässä oli sormus. Laur ei koskaan vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta tuntien sisältöön. Toisaalta Laur ei ikinä sortunut kaivamaan puhelinta esiin kesken Igorin, vanhan merikapteenin, pitämien oppituntien.

Tutustuimme paremmin vasta kurssin käytännön osuuden aikana. Teimme muutamia hajroituspurjehduksia Piritan ja Kakumäen satamista Igorin purjeveneellä. Igor, joka oli ennen eläköitymistään kipparoinut kaksi ja puolisataa metristä konttilaivaa, oli harvinaisen terävänä säilynyt vanha herra. Iän mukanaan tuomat rasitteet kuitenkin pakottivat vanhan kapteenin kääntymään oppilaiden puoleen, mitä tuli fyysisiin suoritteisiin. Vaikka kurssin idea olikin opettaa nämä taidot oppilaille, ei vanhan kipparin luonto antanut pyytää apua tehtävissä, jotka olisivat ilman muuta kuuluneet opettajalle. Laur, jolla oli jo jonkin verran kokemusta laivoista, ryhtyi kyselemättä sen enempää auttamaan lähtövalmisteluissa. Huomasin, että minulle oli vain vaikeaa katsella touhuja vierestä, joten aloin auttelemaan Lauria parhaan kykyni mukaan. 
Myöhemmin yhden tuulisen päivän harjoituspurhehduksen aikana eräs täysin vihreä oppilas onnistui repimään jibin
Seurauksena kippari tarttui peräsimeen samalla kun Laur syöksyi keulaan laskemaan purjetta. Minä onnisutin löysäämään oikeaa köyttä ja purje saatiin laskettua kajuuttaa etuluukun läpi. Satamaan palattiin häntä koipien välissä dieselillä. Kun alus oli saatu kiinnitettyä kaijaan ja perän miehistö oli lähtenyt kotiin, Igor pyysi Lauria ja minua jäämään teelle. 

Anastacian perässä istuessa minulle selvisi, että Laur oli jäänyt sairaseläkkeelle Eestin Scoutspataljonista, ammattisotilasosastosta. Tuona tuulisena iltapäivänä uhmasimme säätä ja istuimme itsepäisesti Piritan satamassa purjelaivan ahterissa. Igor, puketuneena paksuun heijastinliivitakkiin ja karvalakkiin, imeskeli bird's eye -piippuaan ja minä vedin karvaperseitäni, jotka tuulessa tuntuivat palavan loppuun muutamalla henkosella. Kippari kertoili lähes nelikymmenvuotisesta urastaan merillä. Rotterdamin sataman järjestelyistä ja St. Johnin satamasta Antigualla. Jälkimmäisessä rahtilaivan päällystö oli kahden kuukauden lähes yhtämittaisen merenkäynnin jälkeen jalkautunut illallistamaan kaijassa sijaitsevaan ravintolaan. Miehet olivat nauttineet rapuja ja kippari oli udellut, mistä ravut tulivat ravintolaan. Kokki oli kehunut „very fresh! From that ship there“, ja osoittanut miehistön omaa alusta merellä. Ravut jäivät lautaselle. Myös Laur, joka oli istuskellut huovan alla pyöritellen peltistä teekuppiaan käsissään innostui puhumaan omasta taustastaan. 

Armeijan jälkeen Laur oli saanut töitä kojamehena, yhdessä Lasnamäen talonyhtiössä, missä rutiineihin kuului talonyhtiön ylläpitoa ja pienissä remonttihommissa avustamista. Myöhemmin kuulin, että sairauseläke oli ollut seurausta ammusvaraston räjähdyksestä Irakissa, joka oli jättänyt inhottavan sirpaleen Laurin lonkkaan ja vasemman korvan lähes kuuroksi. Laur oli ollut kuntoutuksessa Israelissa, mutta fyysisistä ja henkisistä vammoista paraneminen oli syönyt lähes kaikki Laurin säästöt. Koska Eestin hallitus kiisti sen sotilaiden osallisuuden kyseiseen operaation, myös valtion tuki jäi lähes olemattomaksi. Asunnon Laur oli joutunut myymään, kun vaimo oli saanut tarpeekseen hiljaiseksi muuttuneesta miehestään, jonka spontaanit vihanpurkaukset pitivät koko perheen varpaillaan. Viimeinen niitti oli ollut parin vuoden takainen episodi. Laurin aseveli, joka oli menettänyt toisen kätensä ja toisen puolen kasvoistaan samaisessa räjähdyksessä, ampui itsensä kotonaan. Sisäinen tutkinta käynnistettiin ja Laur joutui kaitsepolitsein kuulusteluhin, koska oli ollut viimeinen, joka näki tämän elossa. Eräänä lauantaiaamuna mitätön haaveri kotikeittiössä veitsen kanssa oli saanut Laurin sovittamaan nyrkkiään keittiön seinään sillä menestyksellä, että kaksi sormea ja yksi avioliitto murtui. Sanoja ei ollut tarvittu. Janne oli vain pakannut urheilukassin ja lähtenyt äitinsä luokse. Huomattava osa Eestin tappioista NATO-johtoisissa operaatioissa tuntui sattuvan kotirintamalla. 

Asunnon myyntirahoilla Laur oli maksanut velkojaan ja ostanut pienen garaazin, autotallin, Lasnamäeltä. Autotallia vuokraamalla ja piskuisella talonmiehen palkalla Laur oli kituutellut viimeiset vuodet. Veneestään Laur oli taistellut. Sen oli ainoa henkireikä. Sen iltapäivän päätteeksi vaihdoimme Laurin kanssa numeroita ja lupasimme yhdessä viedä Jannea merelle, kun kurssi olisi ohi.

Seuraava luku julkaistaan keskiviikkona 29.4.

Rakkautta koronan aikaan - Kolmas luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Henrik. Lauantai-ilta.

Tiskille oli linnoittautunut selvästikin päihtynyt suomalainen nuorimies T-paidassa ja pikkutakissa. Nuorimies selvitti parasta aikaa selvitti erikoislaatuista tilannettaan Omistajalle. Henrik oli juuri valmistumassa bisneskoulusta EBS:stä. Kandityönsä Henrik oli kirjoittanut suurelta osin Suomessa ja sanonut irti asuntonsa Tallinnassa. ”Siinä säästää rahaa, kun voi kotona olla vanhempien luona. Eikä tarvitse ruokaa laittaa!” oli Henrik vinkannut Omistajalle. Nyt kuitenkin Henrik oli jumissa Eestissä. Kandityön puolustus tapahtui paikan päällä, missä opiskelijan oli oltava läsnä. Suomeen kuuleman pääsisi, mutta ei enää takaisin Eestiin. Siksi puolustustilaisuutta oli odoteltava kaverin sohvalla. Ahkerana veikkona oli Henrik viimeaikoina, kirjoitustyön valmistuttua, vaihtanut oppikirjat Liiviko-marketin pullotteisiin. Edellinen viikko oli ollut erityisen kostea. Henrikin kämppäkaveri oli pääosin siirtynyt tyttöystävänsä asuntoon. Tyttöystävä, joka oli päättänyt omatoimisesti eristää poikaystävänsä, oli Henrikin mukaan sotkenut nuorten miesten suunnitelmat pahemman kerran. ”Eipä siinä paljoa muuta tekemistä ole kuin juoda kaljaa. Se mun frendi otti pelikonsolinkin sinne muijansa luokse mukaan. Virossa sentään saa warettaa laillisesti, että olen kyllä leffoja katsellut. Parhaita on just noi rahanpesuun liittyvät.”

Omistaja oli sovitellut monologin sekaan omia täytesanojaan ”ahaa!”, ”ihan totta?”, ”eipä uskoisi”, samalla kun kiillotti pestyjä tuoppeja hyllyyn valko-siniruudullisella Ikean pyyhkeellä.

”Mikäs siinä rahanpesussa niin kiehtoo?” kysyin kohteliaisuutta. Nuoren herran monologi vaikutti helpommalle kuunnella taustalla, kuin Severin manifestia, joka saattoi yhtäkkiä vaatia aktiivista roolia kuuntelijalta.

”No se kun mä tein siitä mun kandityön. Tutkin rahanpesua Suomen ja Viron välillä. Ooksä muuten niiku virolainen?”

”Eestlane”, vastasin.

”Joo, niin mä sun puheesta kuulinkin. Joo, ei siis millään pahalla, mutta Virohan on saanu aika paljon paskaa niskaa viime aikoina kaikista rahanpesujutuista.”

”Ei se mitään. Minä pesen pyykkiä vain kotona kerran viikossa.”

”Hah, joo. Hyvä. Mulla on tää paita ollu nyt jo kolme päivää, kun ei mulla oo siellä kämpällä pesukonetta. Siellä on joku pyykkitupa kyllä, mut ne kaikki ohjeet on viroks. Emmä tajuu miten sitä käytetään. Onneks faija piffaa vähä fygee, et saan ostettuu uusii kledjuja.”

„Okei.“

„Emmä oikeesti oo kyl mikää tuhlari. Eikä se oo kauhee vihreätäkää ostaa aina uusii. Mä aattelin, et tiistaina mä otan Boltin alle ja ajan johki pesulaan koko mun vaatekasan kanssa. Sit voi vaikka viedä niitä huonompia paitoja johki Humanalle. Tiiäksä, siis sellanen second hand, mistä köyhät ostaa klejdusa? Tulee ainaki vähä hyvä mieli ees, et on tehny jotain tän ilmaston eteen.“

Henrik kulautti loput tuopistaan kurkkuunsa ja haroi kiharaa tukkaansa sivulle jättäen oman kontribuutionsa ikään kuin ilmaan leijumaan, jotta kuuntelijat voisivat pohtia omaa rooliaan ilmastotaistelussa.

„Saanks mä vielä toise stoben? Mut jotai craft beer-hommia hei. Vaikka Yes IPA:a“

Omistaja poimi kylmiön toisiksi alimmalta hyllyltä oluen, avasi sen jojo-lenkkiin kiinnitetyllä pullonavaajalla ja alkoi rauhallisesti täyttää edellistä tuoppia.

„Neljä-seittemänkymmentä.“

„Mä maksan kortilla“, Henrik ujutteli Swedbankin opiskelijapankkikorttia Omistajaa kohden, joka vielä maltillisesti kaatoi olutta tuoppiin.

„Parasta Virossa on halpa kalja. Stadissa tällanen pienpanimotuote olis jotai kaheksa tai yheksä egee. Mä en tajuu miten virolaiset ei oo kaikki iha deekiksellä. Tai kai ne tuol pöndellä on, kun ei siellä oo muuta tekemistä ku vetää brenkkuu. Mä kävin kerran tuolla Pärnussa, mut eihä siellä oo ees Fafa'sii. Meikä on vege, ni oisko sit pitäny muka mennä vetää joku mäkkärin vegeburgeri? Ooksä muuten, hei mikä sun nimi muute oli, testannu tätä Sorin IPA:a?“

Säpsähdin mietteistäni hereille. Henrikin puhetta oli ollut lopulta vähän vaikea seurata ja olin vaipunut omiin ajatuksiini: „Ei ole. Niin, tai, en ole. Mä juon tätä Sakua. Vähän kalliita mun mielestä noi ulkolaiset kaljat.“

„Aijaa, no mun mielestä ei oo mitää järkee vetää mitää bulkkikamaa, jos tällaisen, hei pienen yrittäjän, bissen saa muutamalla eurolla.“

„Eesti on aika pienyrittäjä kokonaisuutena“, Omistaja heitti väliin.

„No pitää tukee ainaki paikallista.“

„Eikös se Sori ole suomalaisvetoinen?“

„Ai on vai? Niillähä on kyllä mesta tuolla Ülemistellä.“

„Sakua tuotetaan Virossa“, omistaja vastasi.

Henrik kaivoi povitaskustaan puhelimen. Omistaja laski minulle uuden tuopin.

„Kolme, tasan.“

Olin ajatuksissani miettinyt tuttavaani Lauria. Laur oli ollut samalla kipparikurssilla minun kanssa viime kesänä. Kurssin jälkeen kävimme kesällä yhdessä purjehtimassa pari kertaa Naissaaren lähistöllä ja kerran Saarenmaalla asti. Purjehtiminen oli ehkä väärä termi, koska pääasiassa Laurin troolari puksutti dieselkoneella. Purjeita oli koitettu nostaa kerran koko kesän aikana. Janne, Laurin ex-vaimon mukaan nimetty laiva, oli kuitenkin erittäin merikelpoinen, noin kolmetoista metrinen alus. Talvet se vietti Muugan satamassa Tallinnan itäpuolella, missä satamamaksut olivat vähän kohtuulisempia kuin Piritassa tai Kakumäessä. Muistelin Laurin puhuneen, että Janne oli seilannut sitä edellisenä kesänä myös Suomenlinnaan.


„Voitteks te tajuu!? Mun maikka just laitto mulle meilii, et mun pitää oottaa viel yli kuukausi ennen mun defenssii täällä?“ Henrik parahti yllättäen puhelimensa näytön yli.

„Meikä hajoo kyl. Pakko, hei, laittaa faijalle viestii, et pistää mulle lisää fygee.“

„Et ole ajatellut töihin mennä Virossa?“ omistaja kysyi.

„Joo, hei. Kyllä mä olinkin tekee harkkaa kouluaikana yhessä pankissa. Ne tarjos mulle siellä vakkaripaikkaa, mut, kamoon, tonniviissataa kuussa. Emmä nyt iha millään orjapalkalla ala hommiin.“

„Etkö sä sitten saa opintotukea Suomesta?“

„No saan, mut vaan alle viissataa. Eihän sillä saa ees ruokaa. Onneks ei tartte vuokraa maksaa.“

„Entäs opintolaina?“

„No se pitää hei sijottaa. Jos mä jotain koulussa opin, niin sen, että sijotuksii pitää aina olla. Mut nyt nekin sijotukset on kaikki miinuksella.“

Kysyin Henrikiltä mihin se sitten rahansa käytti, jos ei viidelläsadalla eurolla saanut edes ruokaa kaupasta.

„No oleks sä viime aikoina käyny tuolla Rimissä? Eihän siellä oo mitään. Jotain lihaa ja kalaa vaan. Ei mitään eettistä safkaa niiku nyhtökauraa tai härkistä. Pakko Woltista tilaa jos haluu syödä terveellisesti. Mä sijotan kans omaan terveyteeni ja vedän vaa terveellistä mättöö. Mä en vaa nyt tiiä miten mä saan ne fyget tänne, kun pyytäisin pari tonttuu faijalta, mut tiiätteks te miten ne valvoo noita rahasiirtoja? Mä en haluu, et sieltä pankista aletaa soittelee faijalle, et mitäs ukko siirtelet rahaa Viroon.“

„Valvooko ne sellasta?“ Omistaja kysyi.

„Voit olla varma! Mä just tein mun koko kandityön rahanpesusta. Kaikkea valvotaan. Mun faija on jo yli viiskymmentä. Emmä haluu, et se joutuu vanhoilla päivillään selittelee, et se on nyt pojalleen siirtäny massii Viroon. 'Cash is king', kato. Mä voin täällä sen tallettaa, mut pyydän sitä aina nostaa mulle fygee, kun oon Suomessa. Virossa saa tallettaa käteistä aika paljon ilman, että kukaan kyselee. Varmaan siks just täällä olikin kaikkee sitä rahanpesuhommaa. Ei tartte olla ees business ID:tä.“

„Täällähän jungmanni puhuu bisnestä!“, Hannu, joka oli noussut takapöydästä, latasi. Kädessään Hannulla oli kaksi vodkanapsua, jotka parasta aikaa hölskyivät miehen sormille. Takana pöydässä Severi oli käynyt torkuille kirja sylissään ja lukulasit päässä. Priit näytti vaipuneen jonkinlaiseen transsiin korvaklapit päässä. Mies istui sohvan reunalla, leuka rinnassa, napit korvissa ja sykähdellen ilmeisesti musiikin tahtiin. Molemmilla oli edessään puoliksi juodut tuopit. Pöydälle laajeni vodkalammikko, joka norui ylösalaisin käännetyistä napsulaseista.

Hannu asetti lasit tiskille ja siirsi sitten yhden Henrikin eteen ja yhden itselleen. „Kenenkäs poikia sitä ollaan?“ Hannu kysyi Henrikiltä.

„Noh. Äitin poikia“, Henrik yritti hieman säikähtäneenä Hannua, jonka leveä kahden päivän sängellä varustettu ja viinan hajuinen lärvi oli yhtäkkiä ilmestynyt noin viidentoista senttimetrin päähän pojan omista kasvoista tivaamaan tämän sukutaustoista.

„No, niin tietysti olet. Minä olen myös. Ja Hannu on nimi“, Hannu jatkoi ja ojenteli sormustettuja lyhyitä ja paksuja sormiaan Henrikin kättä kohden, joka oli vielä kiertyneenä tiukasti tuopin ympärille.

Nuorimies alkoi päästä jyvälle: „Mukava tavata, Hannu. Mä olen Henkka.“

„Noniin, tulihan se sieltä!“ Hannu riemuitsi, ja koki saaneensa tärkeän erävoiton nuoremman miehen nokkeluudesta.

„Kuule, Henkka. Eiköhän me oteta nää vodkanapsut pois pilaantumasta. Sitten voit kertoa meille vähän lisää siitä sun kandityöstä. Mä olen kovasti kiinnostunut ja Kaido myös. Siis tämä Kaido. Olettehan te jo esittäytyneet?“ Hannu vilkuili minua ja Henrikiä vuoronperään.

„Joo, tai siis ei“, Henrik änkytti. Poikaparka yritti selvsäti suorittaa pikaselviämistä keskustelun uuden käänteen vuoksi.

„Kaido“, esittäydyin, mutta pidin käteni baaritiskillä.

„Hyvä! Nyt kun on formaalisuudet hoidettu, niin siirrytäänpäs asiaan: Kaido, mitä sä juot?“

"Olutta.“

„Ja Jallua! Annappas pojalle kiireesti Jaloviinaa“, Hannu hoputti Omistajaa, joka teki työtä käskettyä.

„Hyi helvetti!“ parahti Henrik. „Konjakkia! Maistoin tota kerran kaverin lasista jossain 'jallumuuli' drinkissä. Ihan hirveetä!“

„Kuuleppas, Henkka“, Hannu suoristi itsensä Henrikin edessä ja tuijotti nyt poikaa alaviistoon lasiensa raameja myöten: „Sellaiset 'muulit', siiderit ja muut limpparit on poikasten juomaa. Jos pyrkii ykkösketjuun on juotava jallua. Annappas vielä toinen 'sheriffi'!“, Hannu huikkasi yllättäen, viskasi kätensä pystyyn ja pyörähti Omistajaa kohden tiskille.

Nyt pikarit käsissä ja kädet koholla Hannu julisti: „Jaloviina: tuo ruskeaksi konjakilla värjätty paloviina, joka oikeassa lämpötilassa, yhdellä tähdellä varustettuna ja tulppaanilasissa tarjottuna lyö silmille kuin naisen avokämmen ja jättää jälkeensä lempeän hunajaisen nuotin.“

Henrik irvisti katsoessaan Hannun kumoavan jaloviinapikaria, mutta kiirehti sitten oman vodkanapsunsa kanssa perässä.

Kolme kaljaa oli jotakuinkin se tuliannos, millä olin ehtinyt kasvattaa piikkiäni Omistajan kirjanpidossa. Paloviina tuntuikin etsiytyvän suoraan maksaan. Tuota pikaa ensivaikutelma ontosta tunteesta vatsassa muuttui pisteleväksi lämmöksi poskipäillä.

„No, nyt kun tässä on formaalisuudet hoidettu ja sinunkaupat tehty, niin puhutaanpas siitä sinun lopputyöstä. Minä ja Kaido ei malteta olla kuulematta“, Hannu tiedotti ja törkkäisi minua kyynärpäällä kainaloon.

„Aijaa. No kiitos. Tehän ootte aika mukavia kundeja. Mä tykkään kun ihmiset tulee juttelee. Voidaanks me hei eka käydä kuitenkin rönsselihommissa?“

„Missä hommissa?“

„Savuilla. Tuolla takana kai saa polttaa?“

„Totta kai me käydään!“ Hannu levitteli käsiään esittäen hölmistynyttä.

Takapihalla otin tinakotelostani sätkän ja sytytin sen samalla, kun nostin kurkkupurkin lasipöydälle. Hannu tökkäsi al caponen huuliensa väliin ja tarjosi askia Henkalle.

„Ei kiitos. Mulla on tää höyrytin. Yritän elää vähän terveellisesti kato“, Henkka vastasi ja kaivoi taskustaan sorsapilliä muistuttavan kapineen. Laitteen kylkeen syttyi valo ja tuokion kuluttua Henkka puhalsi ulos röyhyävän pilven. Ilmaan levisi imelä tuoksu.

„Tää on melonin makuinen. Haluuks testaa?“ Henkka kysyi Hannulta.

Hannu näytti selvästi harkitsevan sanojaan hetken aikaa: „No kiitos, mutta ei kiitos. Mulla on tässä omassa vähän vaniljaa. Ei varmaan sopisi yhteen.“

„Okei, no problem.“

„Mutta sen sanon, että kyllä tuo haisee kuin Prisman irtokarkkihylly!“ Hannu nauroi pää taaksepäin kallellaan niin, että toinen käsi siirtyi pitämään lierihatusta kiinni.

„Eikö!? Se onkin näissä höyryttimissä parasta, että kun iskee makeanhimo, ni ei tartte vetää karkkia. Parit hatsit vaan tästä“, Henrik tiedotti.

„Joo, niin varmaan. Kysyppäs joskus tuolta Severi-sedältä, joka nyt nukkuu tuolla takapöydässä, mitä se on mieltä noista kojeista. Hyh, lähdetään hei sisälle. Täällä on helvetin kylmä!“ Hannu hieroi käsiään yhteen ja pudotti sitten puoliksi poltetun sikarin kurkkupurkkiin.

„Mennään vaan. Se on kans hyvä tässä höyryttimessä, että tän voi aina laittaa takas taskuun...“

„No se! Noniin, mennääs nyt ennen kun tänne jäädytään“, Hannu kiirehti sanomaan ja avasi baarin takaoven.

Vetäisin vielä yhdet sauhut sätkästäni ja pudotin sen purkkiin. Kiersin kannen kiinni ja asetin purkin rappusten viereen maahan. Henrik ja Hannu olivat ehtineet jo sisälle. Seurasin perässä kynnyksen yli, suljin takaoven ja kävelin tiskin ohi toilettiin.

Tiskillä Hannun rintaa vavisuttava nauru raikui. Henrik oli nojannut otsansa kämmeneen ja tuki kyynärpäätä tiskiä vasten. Kihara tukka oli noussut pystyyn ja toinen käsi haki tukea koskemattomasta tuopista.

„Hei Kaido! Me otettiin jungmannin kanssa napsut. Täällä on sullekin. Poika harjottelee apulaissheriffin virkaan“, Hannu ilakoi ja osoitti oman kohtani eteen asetettua jalluryyppyä.

„Henrik lupasi kertoa meille kaiken mitä tarvii tietää jos haluat lähettää sille sun suomalaiselle kaverilles joskus rahaa tutkan alla.“

„Kuhu Priit läks?“ kysyin.

„En mä tiiä. Se oli saanu kuuleman jonkun puhelun kun oltiin Henkan kanssa pihalla“, Hannu sanoi.

Henkka suoristi nopeasti selkäänsä kuullessaan nimensä mainittavan: „Joo, just det.“

Tajusin vasta nyt, että Priit oli tosiaan lähtenyt jo ennen kuin menin toilettiin. Severi nukkui yhä nojatuolissa ja oli kääntänyt pään vasemmalle puolelle. Omistaja oli nostanut kirjan pöydälle. Severi näytti lukevan Soininvaaran Ebola-Helsinkiä. Omistaja huikkasi tiskin takaa: „En mä voi sille tähän taksiakaan soittaa. Kello on liian paljon. Soitin kyllä sen vaimolle, että se on tallessa.“

Istuin omalle jakkaralle ja heitin napsun naamaan. Kulautin tuopista kaljaa päälle. Viinan ja kaljan hapan yhdistelmä sai puremaan kieltä.

Seuraavien tuntien aikana Henkka oli kuin vastausrobotti, joka nojaili kämmeneensä yrittäen kohdistaa katsetta Hannuun, joka istui meidän välissä kuulustellen Eestin ja Suomen rahaliikenteestä. Lievän taittovirheen takia Henkan leuka tuppasi nousemaan pystyyn katseen hakiessa kuulustelijaa. Verrattain suuren ja terävän nenän sieraimet supistelivat tarmokkaasti maksan työskennellessä alkoholin kimpussa. Hannu huolehti, että tuopit pysyivät ainakin puolillaan ja minäkin pistin yhden omasta pussistani, kun aloin saada kiinni Hannun perimmäisestä tarkoituksesta.

Noin kahden aikaan aamulla Henkka tilasi itselleen taksin. Lähdimme Hannun kanssa saattamaan poikaa takapihalle. Kun Bolt-auto hävisi kulman taakse Hannu vetäisi sikaristaan viimeiset sauhut ja tumppasi sen pöytää vasten: "Mieti nyt Kaido mitä toi poika puhu. 'Cash is king'. Jos sä saisit vaan jonkun niin merikelpoisen aluksen alle, että pääsisit lahden yli, niin kyllä ne jätkät siellä sulle käteistä hommaa. Mä puhuin mun kaverin, Raimon, kanssa. Se on sieltä Lahden klubilta. Ne pojat ajaa siellä niin sanotusti 'höyryillä'."

"Jaa jaa", vastasin.

"Kymppitonni, Kaido", Hannu sanoi, maiskutteli suutaan ja kääntyi takaovea kohti.

Severi säpsähti hereille nojatuolissaan minun ja Hannun sulkiessa takaovea ja korahti kuuluvasti pään noustessa pystyyn: „Ai, mä olen vielä täällä. Taisinpas torkahtaa! Mitä kello on?“

„Tulee kaksi“, Omistaja sanoi.

„Voi helvetti! Siellä on varmaan Linda huolissaan.“

„Mä soitin sille jo, että sä olet täällä panttina. On, meinaa, toi sun laskus vielä kuittaamatta.“

„Okei, joo. Hyvä. Kiitos. Mä taidan kuitenkin sitten lähteä.“

„Kyllä se on varmaan hyvä idea. Mutta ehkä teidän kannattaa lähteä ton Kaidon kanssa samaan aikaan. Teillähän on sama matka?“ Omistaja kääntyi minuun kysyvästi.

Juoman ja väsymyksen yhteenlaskettu vaikutus sai minut epäröimään tarkoittiko Omistaja, että minun pitäisi varmistaa Severin kotiin pääsy, vai toisin päin. Vastasin kuitenkin varmuuden vuoksi, että minusta se oli hyvä idea. Poistuimme Severin kanssa takaovesta kadulle. Severin kalibroidessa silmiään pimeään sytytin tupakan.

„Sä asut tuolla jossain Soolla?“ kysyin.

„Joo, niin asun. Ei tästä ole pitkä matka“, Severi vastasi ja sovitti takkinsa vetoketjua kiinni.

Lähdimme kulkemaan Soota kohden. Severi jutteli puoliääneen ja väsyksissä jotain Eestin aikeista heittää kaikki työttömät ulkomaalaiset maasta: „...taas niitä Helmen neronleimauksia.“

Soon ja Vana-kalamajan kulmassa TOPSin baari oli pimeänä. Käännyimme vasemmalle. Tuokion kuluttua Severi pysähtyi: „Ollaan perillä. Tässä minä asun. Autatko avaimen kanssa?“

Severi kaivoi taskustaan nipun avaimia ja viittasi puutalon alaovea. Severi roikotti nippua yhdestä Assanin avaimesta. Otin nipun vastaan ja sovitin tovin avainta lukkopesään. Ovi aukesi.

„Kiitos. Kyllä mä tästä eteenpäin pääsen itsekin. Hyvää yötä.“

Seuraava luku julkaistaan sunnuntaina 26.4.

Rakkautta koronan aikaan - Toinen luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Lauantai 11. huhtikuuta

Aamulla heräsin linnun lauluun. Lemmenkipeä talitiainen sirkutti itsepäisesti puun oksalla ikkunan takana. Etsin lattialle levinneestä vaateläjästä puhtaimpia sukkia ja aluspesua. Köökin tiskilaudalta löysin eilisen kahvikupin, jossa oli vielä purut pohjalla. Keitin kaasulla vettä purujen päälle. Aurinko oli aamun aikana raivannut aukon pilviverhoon ja paistoi nyt keittiöön. Työnsin pään keittiön ikkunasta ulos ja sytytin sätkän. Viime yön sade tuntui vielä kirpeänä keuhkoissa ja sai minut yskimään ensimmäistä tupakkaa. Kadulla lehtiä haravoiva kojamees vilkaisi ylöspäin minuun, pyyhkäisi nenäänsä ja kääntyi haravoimaan toiselta puolen jalkakäytävää. Vilkaisin puhelinta. Amerikassa oli eilisen aikana taas kuollut yli kaksituhatta ihmistä. Varsinainen Pitkä perjantai. Otin kulauksen kahvia ja sylkäisin puruja pihamaalle. 

Puhelin piippasi viestin merkiksi. 

Andrei, pääkokki, kertoi, että ravintola olisi auki ainoastaan ruokakuljetuksille ensi viikosta. Se oli hyvä uutinen. Ainakin töitä riitti vielä toistaiseksi. Nostin keittiönlaudalta muutamia olutputeleja kraaniin ja istuin laudan ääreen. Avasin chestersfield-massin ja aloin kääriä sätkiä pöydän nurkalla. Mietin vanhaa työkaveriani Timoa, joka oli pyytänyt postittamaan Suomeen muutamia sikareja viikko sitten. Vuosia aiemmin olin saanut Lapista hyvin palkatun tarjoilijan paikan venäjänkielen puhujana. Työhaastattelu oli käyty puhelimessa, jossa Mihhail oli esiintynyt Kaidona. Todellisuudessa en osannut muutamaa sanaa enempää venäjää, minkä huomattuaan oli ravintolapäällikkö siirtänyt minut keittiöön. Keittiössä tutustuin Timoon, joka työskenteli sesonkityöläisenä kylmässä keittiössä, eli kallassa. Lapissa kun ei ollut hiihtotaidottomalle paljon muutakaan tekemistä kuin juoda, tehdä töitä ja juosta helman perässä, päätin opetella ruoanlaittoa. Timo jätti laupeudessaan mielellään kaikki paskahommat minun tehtäviksi. Tein siis päivittäin perunapyrettä, tai „napalmia“, kuten sanottiin, survoin puolukoita, viilutin poronkäristyslihoja ja graavilohta sekä pesin loputonta tiskivuorta. Koko keittiö puhui ainoastaan suomea, mikä tarkoitti, että mikäli halusin syödä muuta kuin muusia ja käristystä, oli opeteltava kieltä. Suven kynnyksellä palasin Viroon maksa riekaleina ja uusia uurteita silmänurkissa. Sain töitä Vana Linnasta ravintolasta, jossa oli avokeittiö. Vaikka ravintolan taso oli oman osaamiseni yläpuolella pääsin hiomaan taitojani suomenkielen kustannuksella. Monet asiakkaat vieläkin olettivat, että koko henkilökunta puhuisi suomea. Seuraavana talvena pääsin Timon avulla jälleen Lappiin. Tällä kertaa parempi tasoiseen ravintolaan ja hellaan. Suomi ja ruoanlaitto alkoi sujua ja ratkiryyppämisen sijaa keskityttiin ruokatuotteeseen. Keväällä kaipasin kuitenkin perhettä ja Eestiä. Lisäksi Eestissä oli alkanut kyteä ruokavallankumous. Vanhat sepät, jotka olivat saaneet oppinsa Neuvostoliitosta alkoivat siirtyä reserviin. Uusi polvi, joka oli ansainnut kannuksensa Lontoon keittiöissä, Kööpenhaminassa ja Oslon Maaemossa, alkoi palata kotikonnuille ja avata ravintoloita. Tämä nuori ikäpolvi, joka ei ollut eläessään kärsinyt Neuvostoliiton alla, ja jota alan tuntijat nimittivät „post-soviet kulinaristeiksi“, alkoi esteettömästi luoda Eestiin omaa ruokakulttuuria. Minäkin halusin olla mukana kotimaan vallankumouksessa. 

Ravintola-alan hyvä puoli on se, että kukaan ei vaivaudu tarkastamaan referenssejä. Niinpä, kun Vase-kadulle avattiin vanhassa merikapteenien majassa sijaitsevaan entiseen tuontitavarakaupan tiloihin uutta ravintolaa, kerroin olevani monessa liemessä keitetty kokki, joka ei pelännyt uuden ravintolan avaamiseen liittyvää työpainetta. Hihat käärittynä, uudenpinkeät tatuioinnit kyynärvarsissa ja huolimattomuuttani polttamat kämmenselät todisteena ammattitaidostani, sain kuin sainkin paikan Albatrossista. Keittiötä komensi aiemmin Karibialla seilannut ja Kööpenhaminassa rengasfirman tähdillä palkitun ravintolan second-de-cuisine Andrei Vasilev.

Sain viimeisen sätkän nuoltua. Asettelin pötkylät tinaiseen koteloon kumilenkin taakse, suljin kannen ja kopautin sitä laudan pintaa vasten. Andrei oli laittanut kuvan valkosuklaakreemistä, jonka tekopäivämerkintä oli irronnut. Tuumin ettei minulla ollut parempaakaan tekemistä ja voisin piipahtaa Albatrossissa kuulumisilla. Vastasin viestiin, että kreemi oli kaksi päivää vanhaa, puin kylpyhuoneessa kuivaneet kengät ja takin päälle ja kiiruhdin trammipysäkille. Ulkona aurinko oli raivannut loputkin pilvet taivaalta. Uudesta leipomosta, Odeonin nurkalla, leijaili tuoreen leivän tuoksu. Yöllinen sade oli liimannut tomun katuun ja ilma tuoksui raikkaalle. Panin merkille, että lehtien silmut olivat hyvää vauhtia avautumassa. Kevät oli alkanut kaiken kaikkiaan erittäin kauniina. Uudempi trammi lipui pysäkille. Astuin sisään tyhjään vaunuun. „Püsi kodus!“ -käsky kajahti kahdella kielellä. TÜT ei vaivautunut kalastelemaan matkustajia. Ovet piippasivat ja sulkeutuivat, trammi nytkähti tyhjänä liikkeelle. Katselin ikkunasta ulos tyjiä katuja ja huomasin potevani lievää syyllisyyttä siitä, että olin liikekannalla. Sankaruutta saattoi näyttää näinä aikoina pysyttelemällä visusti neljän seinän sisässä suoratoistopalvelua katsellen. Suomalainen media, jota luin pitääkseni kielitaitoa yllä, ja koska se oli yleensä pari päivää Postimeesta edellä, uutisoi suomalaisten lihovan kotioloissa. Uhrauksia tarvitaan, mutta harvoin on historiassa poikkeusolojen vallitessa kansa valitellut ylensyömistä.

„Järgmine peatus: Balti Jaam.“

Aseman torilla puolet kojuista rakennuksen katoksen alla oli vielä aktiivisena. Asiakkaita ei tosin näkynyt kovin paljoa. Torin ravintolatarjonta oli lähen kokonaan siirtynyt etämyyntiin, vaikka sisällä kojut olivat vielä pääosin normaalisti auki. Pienemmissä puodeissa oli rajoituksia „kaks klientit korra ka“. Satama-alue oli autioitunut. Mere puiesteen ravintolat oli suljettu. Uusi tulokas „I Love Mussels“ ehti kai olla auki muutaman viikon. Tuskinpa se avaisi enää oviaan. Erityisen surullinen oli sataman Washoku Storyn tarina. Japanilainen omistaja oli pyörittänyt kotonaan useamman vuoden ravintolaa, luonut kanta-asiakaskuntaa ja etsinyt sopivaa paikkaa ravintolalle. Viimein paikka oli löytynyt vanhan terminaalin läheltä. Kun homma oli saatu jollain lailla pyörimään koko etupiha revittiin rakennustyömääksi ja aidat ympäröivät ravintolan sisäänkäynnin. Asiakasvirta romahti. Tietääkseni ravintoloitsija myi osuutensa ja avasi uuden ravintolan nousevalle Noblessnerin alueelle viime vuoden lopulla. Uusi ravintola ehti toimia normaalioloissa muutaman kuukauden.

Trammi kurvasi Viru-hotellin editse. Etupiha oli takseista tyhjä. Virun lisäksi myös Tallink hotellit tuskailivat tilanteessa. Edellisellä viikolla ketju oli ilmoittanut sulkevansa hotellit. Riigikogusta ilmoitettiin, että Eestin valtio tukisi konsernia. Hobujaamalla, Eestin vilkkaimmassa risteyksessä, asfaltti oli jo kuivanut ja tuuli pöllytti tomua aukiolla. Viru-keskuksessa palvelut olivat vielä jotensakin hyvin auki. Trammi jatkoi Narvaa pitkin kohden Kadriorua. Narvalla oli jonkun verran autoja liikenteessä ja osa pysähtyi Kreutzwaldin pysäkillä, missä trammi pysähtyy keskelle katua. Hyppäsin tielle. Toisella puolen Narvaa Euroopan Unionin varoilla remontoitu Tallinna Ülikool oli siirtynyt etäopetukseen. Puikkasin vanhan grillikioskin nurkalta parkkipaikalle ja siitä betoniporsaiden välistä kohti Vasea.

Etuovi oli pönkätty auki baarijakkaralla. Vanha tuontitavarakauppa oli sisutettu ravintolaksi vuosi sitten avatessa. Sisään tullessa asiakasta tervehti messinkinen baaritiski hanoineen. Tiskillä oli Juniperium-gin pulloja ja neljän samppanjapullon istuttava Deutzin cooleri. Tila muodosti suuren L-kirjaimen. Keskinurkassa oli avokeittiö, jossa kolme ja puoli kokkia mahtui työskentelemään tehokkaasti. Andrei oli halunnut istuttaa keittiön „luukkuna“ käytettyyn pöytään hummerialtaan, mutta käytännön toteutus oli osoittautunut liian hankalaksi. Hummereiden oli viihdyttävä takatilan kylmiössä. Kompromissinä avokeittiöön oli rakennettu kalavitriini, jossa kaikenlaiset niljakkaat merenelävät olivat asiakkaiden nähtävillä. „Toimii tuoreuden takuuna asiakkaalle“, oli Andrei sanonut. Ilmeisesti asiakas oli mahdollista saada uskomaan saaliin olevan jotenkin tuoreempaa, jos se oli asetettu näytille. Tosiasiassa pian avaamisen jälkeen Andreille oli valjennut ettei sellaista asiaa kuin „takuusaalista“ ollut olemassa Eestissä. Pienten tuottajien kalaa pyrittiin käyttämään mahdollisuuksien mukaan, mutta usein jouduttiin turvautumaan suuremman tuottajan tarjontaan. Ravintolasali koostui lajitelmasta erilaisia pöytiä ja tuoleja merensinisellä lautalattialla. Lattiaa päällystivät kaupalta perityt venäläiset värikkäät matot, joiden  sini-harmaa punaiset aiheet olivat Siperiasta Komin tasavallasta. Joka pöydän yläpuolella riippui narun sisään punottu lasipoijulamppu, jotka onnistuivat sitomaan kokonaisuuden hämmästyttävän yhteensopivaksi. Ravintolasalin ulkoseinä oli kokonaisuudessaan ikkunaa kadulle. Kesäisin ne sai työnnettyä auki ja kadun varteen mahtui muutama terassipöytä. Kaiken kaikkiaan saliin saatiin istutettua seitsemänkymmentä ihmistä. Ikkunaan oli tilattu printti „Albatros“. Nimi oli lainattu vanhalta tuontitavarakaupalta. Fontti oli onnistuttu sekoittamaan tilausvaiheessa ja Andrein mukaan toi mieleen lastentarhan julkisivun. Asiakkailta oli kuitenkin niin paljon positiivista palautetta, että sen vaihtamisen oli annettu unohtua.

Parasta aikaa Andrei oli tyhjentänyt koko avokeittiön vetolaatikoston jäiden päälle kalavitriiniin invetoidakseen niiden sisällön uutta etämyyntilistaa varten. Kolinasta päätellen takahuoneessa Maris, Albatrossin sommelier, puuhasi ravintolan pienen viinivaraston kimpussa.

„Privjet!“ tervehti Andrei keittiön tiskin takaa, kun pyyhin kenkiäni eteismattoon.

„Tervist!“

Marisin pää kurkisti takahuoneesta: „Tere, Kaido! Tahad klaasi veini?“

Maris kaatoi minulle pitkän lasin Lallierin shamppanjaa, mitä Maris tilasi kolleegansa kautta suoraan tilalta.

Andrein idea oli erikoistua tiikerirapuihin. Koko misakaappi myytäisiin tyhjäksi erinäisinä lisuikkeina ravuille. Ostereita ja kaviaaria kylkeen. Miksi ei pullo shamppanjaa viikonloppuna? Arjen luksusta. Pallottelimme ideaa samalla kun Maris tyhjensi aukinaisia viinipulloja kahteen lasiin keittiön luukulla.

Noin kuuden aikaan illalla lista alkoi näyttää valmiilta, samoin kuin minä. Julistin aikeeni lähteä katsomaan oliko Omistajan kipsa vielä auki. Andrei tyrkytti etumaksuna menetetystä palkastani avatun pullon Maker's Markia mukaan ”matkaevääksi”.

Vanhasta tottumuksesta kiersin sisään takaoven kautta: ”Terve terve!”

”No terve Kaido. Aloitit loman jo tänään?”, Hannu kysyi tiskiltä.

”Koko päivän olin töissä. Albatrossi siirtyy etämyyntiin.”

”Väga hea! Tiedänpä sitten mistä tilaan lounaan ensi pyhänä”, Priit julisti.

Omistaja silmäili puolityhjää viskipulloa kädessäni niin, että luovutin sen suosiolla. Sain narikkalapuksi tuopin.

Severi luennoi baarin etuosassa demokratiasta: ”...se keskenkasvanut nulikka käyttää tilaisuutta hyväkseen. Katsokaa nyt Ruotsia. Siellä vielä yritetään vaalia demokraattista yhteiskuntaa. Meillä kiljutaan kilvan somessa yksilön vapauksien rajoittamista. 'Katsokaa Kiinaa, siellä ymmärrettiin toimia ajoissa riittävän jämptisti.' Idiootit! Kaikille vain vain rengas nilkkaan ja kaikki kevään allergiset aivastelijat linnaan pariksi viikoksi. Kuinka suomalainen osaa olla niin tollo, että antaa yhden lenssun takia pois kaikki ne oikeudet, minkä edestä on taisteltu ja kuoltu?”

Huikka tuopista, josta kolmannes näytti päätyneen neuleen rinnuksille. Severi oli vauhdissa: ”Se Helmeen Martti ei paljon tiedä, mutta sen se tiesi, että ennen puhuttiin flunssasta. Nyt se flunssa ei kaada vain vanhoja, vaan myös valtioita. Ruotsi ja Valko-Venäjä saavat kuulla kunniansa toimettomuudesta. Pohja se on valtion kassassakin. Ei Valko-Venäjällä odotella EKP:n pakettia pelastukseksi. Eikä liioin NATO:a pelastamaan jos 'kasakka' päättää ottaa omansa pois. Eikö se veli velnäläinen vähän aikaa sitten juuri harjoitellut Valko-Venäjän valtaamista Kaliningradissa? Amerikassakin on vaalit tänä vuonna. Ei se yksi kohkaaja halua maataan sitoa sotaan vaalivuonna. Pitäisi Suomessakin herätä tosiseikkoihin. Kausiflunssa tappaa kuussataatuhatta ihmistä vuodessa.”

Ensimmäinen tuntui hävinneen ikeniin. Vaihdoin olutpatruunan uuteen.

”Mä jäin miettii sitä sikarihomma, Kaido”, Hannu jutteli.

”Mulla on pari tuttuu Lahdessa, jotka on sikäläisen klubin jäseniä. Tavallisesti ne ostaa tupakan Tallinnasta, kun verotus on niin paljon kevyempää. Tänä kesänä niillä piti olla reissu Kuubaan, mutta sinne ei kuulemma voi lähteä. Niiltä reissuilta saa tuoda helposti parisataa pölliä mukana. Niillä on klubilla iso humidori. Nyt siellä alkaa kuulemma kaappi huutaa ei-oota.”

”Eikö se klubi voi tilata itse niitä sikareja?” kysyin.

”Ei voi. Katos kun se toimii Suomessa niin, että se klubi ei saa tehdä bisnestä. Kukaan ei voi nostaa palkkaa, eikä klubilla voi olla liikevaihtoa. Kaikki 'asiakkaat' on jäseniä. Pitää panna nimi kirjaan. Niiden piti keksiä sinne siivoja jostain, kun ketään ei voi palkkaa siihen hommaan.”

”Miksi ei?”

”Tupakointitila. Terveysriski, katsos. Ei voi velvoittaa ketään työskentelemään sellaisessa krematoriossa. Noh, kohtahan siellä ei enää kukaan polta, kun ei ole poltettavaa. Tupakkakauppa on kiinni ja lisää ei saa tilata.”

Hannu veti Haltin oliviinvihreän metsästystakin vetoketjua kiinni: ”Kuule, Kaido. Mennään käymään tupakalla.”

”Okei.”

Hannu nosti lasinalusen tuoppinsa päälle ja lähti kävelemään takaovelle. Tupakkapaikka oli nyt Omistajan pysyväismääräyksellä siirretty takapihalle, missä tupakkimies herätti vähemmän huomiota kuin kadun puolelle, etenkin virallisten sulkemisaikojen jälkeen. Hannu poimi kurkkupurkin takaoven rappusten pielestä, kiersi kannen auki ja asetti sen Jyskin lasipintaiselle puutarhapöydälle ja tarjosi sitten Al Caponen vaniljasikariaskia.

”Palaako?”

”Ei aitäh. Poltan näitä omia karvaperseitä.”

Hannu laski leukaansa rintaan ja sytytti sikarinsa tarjoamallani tikulla. Hannu vetäisi sauhut samalla, kun sytytin omaa sätkääni, kohensi sitten otsalle valahtanutta Stetsoniaan ja pujotti toisen käden taskuunsa. Parasta aikaa mies puhalsi savua miettiliään näköisenä pihan suuntaan.

”Eikös sulla, Kaido, ole se huvilaivakipparin lupa?”

”On”, vastasin. Olin edellisenä kesänä osallistunut kurssille, mitä eräs ranskalainen Tallinnassa asusteleva herra oli järjestänyt. Kurssi oli ollut erityisen edullinen, kun opettajaksi oli palkattu vanha merikarhu Igor, joka tarjosi opetusta englanniksi.

”Onkos tullut paljon purjehdittua?”

”Ei ole laivaa, niin ei tule paljon harrastettuakaan.”

”Jaa, harmi. Joku voisi tehdä isot rahat nyt jos saisi vietyä Suomeen pojille tupakkaa.”

”Tuskinpa muutaman sikarin vieminen kattaa polttoainekuluja ja laivan muita juoksevia kuluja”, aprikoin.

”No se 'muutama sikari' on vähän suhteellinen käsite. Sillä klubilla on kaksikymmentä jäsentä. Niistä puolen oli tarkoitus sieltä Kuubasta kaikkien hakea se parisataa pölliä nyt kesällä. Siis kaksituhatta sikaria.”

”Jaa.”

”Jaa jaa. Suomessa tupakkivero on melkein puolet suurempi kuin Virossa. Muistatkos kun puhuttiin niistä sikarien hinnoista? Ei ne pojat polttele mitään tällaisia al caponeja, vaan oikeita sikareja”, Hannu sanoi ja esitteli sikarinnatsaansa.

”Siitä on vara ottaa vitonen välistä. Se tekee kymmenentuhatta euroa.”

Baarin takaovi lennähti auki ja Priit seisoi ovenkynnyksellä: ”Poisid, mis te siin teete? Kas teil on mingi romantiline hetk? Tulge sisse jooma. Mä en jaksa kuunnella tuota Severiä enää yksin. Siellä baarissa pitää vielä tehdä urotekoja!”

Hannu pudotti sikarintumpin kurkkupurkkiin, kiersi kannen kiinni ja katsoi minua: ”Joo, joku saisi niitä 'urotekoja' alkaa tekemään.”

”Jah! Kaido, tuled ka?” Priit hoputti.

”Jaa, kohe tulen”, vastasin ja nostin puoliksi poltettua sätkääni merkiksi.

Priit läpsäytti Hannua olalle ja molemmat miehet poistuivat sisään.

Imeskelin tupakkia nyt yksin takapihalla. Yhdessä naapuritalon ikkunassa paloi valo. Joku oli siellä samoissa touhuissa nojautuneena asunnon ikkunasta ulos.

Kymmenentuhatta euroa. Verottomana. Melkein vuoden palkka.

Hetken leikiteltyäni ajatuksella laivan vuokraamisesta ja purjehtimisesta Suomeen luovuin kuitenkin leikistä. Vuokralaivojen kulkua ”träkättiin”, eikä Suomeen ollut nyt mitään asiaa. Lisäksi minulta puuttui tarvittava kokemus ylittää Suomenlahtea kevätkelissä. Ja kuka nyt myisikään kaksituhatta sikaria? Siihen tarvittiin lisäksi pääomaa, mitä minulla ei parasta aikaa ollut.

Vetäisin viimeiset savut sätkästä ja nakkasin tupakannatsan pihamaalle. Naapuri oli hävinnyt ikkusta ja valo sammunut. Avasin baarin oven ja astuin sisään takaisin tiskille. Severi kohkasi Hannulle ja Priitille matkustamisen riskeistä tulevaisuudessa. Radiossa soi vanhan rallin suomenkielinen tulkinta. ”Mä olin kuningas, lailla Virran Olavin. Sain kultaa sain myös timantin. Koskaan kenellekkään sanonut en ei.”

Seuraava osa julkaistaan perjantaina 24.4.

Rakkautta koronan aikaan

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Perjantai 10. huhtikuuta.

Omistaja palasi ravintolan etuosasta ja sammutteli valoja tullessaan, mikä herätti hämmennystä asiakaskunnassa.

„Valomerkki?“

„Ei. Kello tulee kymmenen. Poliisit on kiertäneet nykyisin ravintoloita ja katselleet onko ne laittaneet ovet kiinni“, Omistaja vastasi.

Palatessaan tiskin taakse, Omistaja korjasi tyhjiä tuoppeja pöydistä, joista asiakkaat olivat jo ymmärtäneet lähteä koteihinsa. Baaritiskiä ja ravintolan takaosaa miehitti vielä sangen itsepäinen porukka, joka auktoriteettiä uhmaten oli useampana iltana tuonut kassakoneeseen sen kaipaamaa kilinää.

„Aijaa, että sä pyörität nyt sitten niin kuin salakapakkaa?“, äimisteli Hannu, joka aiemmin vitsaili valomerkistä ja pyöritteli nyt hermostuneesti tuoppiaan.

„No, jonkunhan teidän juoppojen eteen on uhrauduttava.“

„Hetkinen!“, keskeytti kuluneeseen nahkatakkiin ahtautunut punaposkinen Priit sohvalta.

„Mehän yritetään vain tukea pienyrittäjää näinä vaikeina aikona, niin kuin, mitä se on? Nagu ühikonnateenindust“, Priit jatkoi.

„Yhteiskuntapalvelua!“ korjasi Severi.

Omistaja selvensi, että muutamat ravintola-alan yrittäjät olivat perustaneet WhatsApp -ryhmän, missä kollegoja varoiteltiin poliisien liikkeistä. Menetelmä oli osoittautunut sangen toimivaksi, eikä ravintoloitsijoiden ollut tarvinnut lyödä luuta kurkkuun asiakkaille niinä harvoina iltoina, kun myyntiä oli ollut.

„Ihan totta? No se. Meillä kai pitäisi olla täällä joku vahdissa“, ehdotti Hannu.

Severi, joka istui nojatuolissa ikään kuin kiikuttelemassa armanjakkilasi vatsan päälle ristittyjen käsien välissä hymyili Hannulle: „Voisitkin sinä välillä istumisen sijaan seistä tuolla ikkunassa. Tekisi varmaan sulle hyvää.“

Priit nousi sohvalta kuin nykäistynä ja käveli ravintolan etuosan poikki ikkunaan. Nahkatakkinen mies, joka mielellään humalassa kerskui menneisyydellään ja alamaailman yhteyksillään, raotti verhoa ja pyörähti samassa ympäri: „Sammuta se kuradi valonheitin sieltä nurgasta!“

Severi kääntyi nojatuolissa ja kurottautui olkansa taakse kääntämään kulmassa kököttävän valaisimen lukuvalon pois päältä. Lukuvalo oli jäänyt aiemmin hohkamaan, kun Severi oli siteerannut kapakan seurakunnalle Matteuksen evankeliumia. Kirkas lukuvalo, mitä Severi tarvitsi lukemiseen kieltämättä paljastaisi kenet tahansa kyttäämässä verhojen takana kapakan sisäpuolelta.

„Noh, se sitten Sanasta tälle iltaa“, puhahti Severi kääntyessään takaisin mukavaan asentoon ja asettaessaan lukulasit viereiselle pöydälle.

Priit siemaisi tuopistaan , nosti lasinsa otsalle ja tihrusti uudelleen ikkunasta hämärään loppuiltaan.

„Ei kai niitä poliiseja nyt Vanhan ulkopuolelle riitä? No, avaa nyt edes takaovi valmiiksi, jos tästä täytyy lähteä“, kivahti Hannu Omistajalle.

Ravintolan ilmaan levisi sähköä, jonka tunsi miltei käsin ja joka kutitti hiusrajassa. Ilkikuriset katseet, jotka luotasivat vastaavia hymynkareita muiden kasvoilta, tuntuivat löytävän etsimänsä tästä ryhmästä. Tämä yhteinen rikoskumppanuus, jupotella sallittujen aikojen ulkopuolella, johon he olivat lähes huomaamatta antautuneet, tuntui vahvistavan yhteenkuuluvuutta miesten välillä.

Omistaja teki työtä käskettyä. Kaksi takaoven edessä lojunutta oluttynnyriä siirtyi sivummalle ja oven takalukko naksautettiin auki. Palatessaan asemapaikalleen, tiskin taakse, Omistaja käänsi vielä soittimen äänentasoa matalemmaksi. „Ainult unustamiseks“ vaikeni kuiskaukseksi.

„Noh, Kaido, mida sa arvad? Suomessakin on kuulemma Uusimaa suljettu. Varmaan kohta Harjumaa pannaan kiinni ka“, laukoi Priit, joka nyt palasi sohvalle ikkunasta.

„Niin, mitä sä mietit? Olet ollut aika hiljainen tänään siinä tiskin päässä“, lisäsi Severi.

„No jah, johtaja sanoi laittavansa oven kiinni ensi viikosta“, sanoin.

„Kurat!“ haukahti Priit olustuoppiinsa. „No, mis siis? Saad hakkama?“

„Jaa, saan kyllä. Voi olla, että jatketaan toimituksia sen Woltin ja Boltin kautta. Ei vaan nappaa kauheesti se sellainen. Teet nagu työt hyvin ja sitten ruoka seisoo laudassa varttitunnin, enne kuin bolttivolttikuski noutaa sen. Sitten se boksi keikkuu, jäähtyy ja vettyy kontissa puoli tuntia. Olisi ihan sama istua päälle köökissä enne kuin antaa sen kuriirille. Ihmiset totutetaan paskaan“, jatkoin.

„Ja mutakuonot vie ainoot työpaikat!“ Hannu parahti, joka oli ryhdistäytynyt paasauksen aikana.

„Idiootti!“, sihahti Severi. „Ensin ne kuskin paikat ei ole sulle tarpeeksi hyviä ja sitten alat ronkumaan, kun ne kelpaa muille.“

Hannu veti tiskillä oluttuoppia lähemmäksi rintaansa: „No, mun mielestä suurin leviämisriski on just siinä, että joku ulkomaalainen vielä koskee sun ruokaas. Eikö ne matkustamisrajoitukset ensin koskeneetkin just ulkomailta tulleita?“

„Mikäs sä sitten olet täällä Tallinnassa?“

„No kyllä sä tiedät mitä mä tarkotan. Jos ei siis puhu suomee.“

„Puhutaanko Virossa suomee? Mä kun luulin, että virallinen kieli on viro“, Severi hämmästeli.

„Nii, kuidas sinu Eesti keel läheb, Hannu? Ma sain aru et tahaksid Riigikogus töötada“. Priit tuntui nauttivan keskustelun uudesta suunnasta.

„Ei ne ryssätkään siellä parlamentissa kaikki viroo osaa. Tärkeintä on, että viroa ei valloteta ulkopäin, jos ymmärrät mitä tarkotan“, politikoi Hannu.

„Et parem oleks, kui seest üle võtab?“ Priit jatkoi härnäämistä.

„No mä en myöskää ole siellä lähmimässä niitä annoksia“, Hannu yritti vaihtaa aihetta.

„No sittenhän asia on selvä!“ riemuitsi Severi ja madalsi sitten ääntään: „Sitä minä en ymmärrä, että miten tuollainen toimija kuin Bolt tai Wolt voi turvata oman asemansa markkinoilla ainoana toimijana? Kävin tuossa yksi päivä torilla ja katselin siinä niitä tiskejä, tai street food -paikkoja, vai miksi niitä sanotaan? Jokaisessa oli kyltti „Ainult Bolt või Wolt tellimused“. Minä kun olen tällainen vanha mies enkä omista sellaista älypuhelinta, enkä osaa laittaa ruokaa, niin kysyin sitten, että voinko soittaa teille tuosta ulkoa ja tilata tähän tiskille. Se piika sitten kertoi, että voin soittaa Bolttiin ja tilata sen ulos. Eli joku ajaa keskustasta autolla sinne ojentamaan minulle sen ryynimakkaran. Sehän se on vihreää bisnestä!“

Ehdotin, että yrityksen olisi viisaampaa pitäytyä ainoastaan etämyynnissä niin ettei kassakonetta tarvitse avata.

„Millainen bisnes se sitten on, joka ei kykene tarjoamaan palvelua, koska ei voi ottaa maksua vastaan?“ Severi levitteli käsiää ja jatkoi:

„Ne on ne päättäjät, jotka ohjaavat kuluttajaa pois käteisestä, mitä ei voi valvoa. Uskoskaa, että siellä hierotaan nyt käsiä yhteen, että saatiinpa Luontoäitiltä eväät tähänkin aloitteeseen. Normaalioloissa tuollainen yhden toimijan suosiminen olisi lainvastaista. Markkinat alkavat gravitoimaan kohden isoja pelaajia, kun pienet karsitaan markkinoilta. Se on kuin maailmanlaajuinen kartelli!“

„Kuulin, että jotkut kolleegat on alkaneet valmistaa kotona ruokaa, jota toimittavat sitten naapurustoon“, sanoin.

„Kuule, se loppuu! Tai sitten saatte alkaa salakuljettamaan sitä ruokaa. Jos ei ole lupa kunnosa ja Boltin lätkä repussa, niin ei onnistu. Sinunlaiset pikkuravintolat ajetaan sukupuuttoon. Vanhin temppu kirjassa on opettaa ensin ihmiset vihaamaan jotain ja sitten ei tarvitse kuin ehdottaa täyskieltoa. Etkös jo sanonutkin, että sama olisi istua sen ruokalaatikon päälle, ennen kuin sen antaa kuskille? Silti laskutatte asiakasta siitä hienon ravintolan hinnan. Jos se asiakas saa kahdella kympillä pahvilaatikollisen paskaa, kun kuriirinkin on vielä välissä, se jättää ensi kerralla tilaamatta. Pizza ja kebabbi se on mikä kannattaa. Vai mitä?“

„Niin, olenkin aina miettinyt, että pizza on se oikea take away.“

Hannu keskeytti Severin paasauksen: „Saisikohan Boltista tilattua sikareja? Jos joku päivä kyllästyn kuuntelemaan teitä ja etenkin tuota virolaista hölmöä, joka ei kykene näkemään oman maansa parasta, saattaa olla, että kesän lämmetessä jään omalle parvekkeelle. Sikari kyllä maistuisi.”

„Kyllä ne sikarimajat taitaa olla tiukasti säpissä. Säikähtivät tietysti, kun joku pelotti muutama viikko sitten, että tupakoitsijat ovat 'riskiryhmää'“, vastasi Severi, joka kai oli yhden Tallinnan sikaribaarin kanta-asiakas.

„No, harmi. En minä edes polta, mutta ajattelin aloittaa. Meillä oli niin lystiä siellä yhdellä majalla silloin lopputalvesta ennen näitä rajoituksia sen Lahden porukan kanssa.“

„Mis Lahden porukka?“, kysyin.

„Siellä oli koko Lahden kerma. Kolmattakymmentä sikarin tupruttelijaa Lahden sikariklubilta. Koko klubi oli kuin krematorio.“

„Kuulostaa kohutavalt“, irvistin.

„Niin minäkin sanoin. Pyydettiin, että eikö sitä räppänää saisi auki sen verran, että savu vähän hälvenisi, kun ei tavallinen ilmanvaihto riittänyt. Kuulemman sitä piti säätää talon takaa korttelin toiselta puolelta. Kuulostaa melko virolaiselle viritelmälle. Lisäksi tarjoilija oli kännissä. Raukka oli varmaan hälytetty suoraan baaritiskiltä töihin, kun suomalainen herraklubi marssi sisään ilmoittamatta etukäteen. Mutta ne pojat rakastivat niitä sikareja! Joka jannu poltti varmaan kolme tai neljä pölliä siinä illan aikana ja osti tusinan mukaan.“

„Ma arvan, että täytyy olla olympiakunnossa sellaiseen“, sanoin. „Paljonko sellainen pöllike maksaa?“

„No voi maksaa mitä vaan. Neljästä eurosta ylöspäin. Parhaat on ne kuubalaiset, jotka on kääritty neitsyen reisien välissä!“ Hannu tiesi.

„Mis asja? Reisien välissä? Nalja teed? Paljonko sellainen sitten maksaa?“

„Satasia!“

„Issand! No miksei kukaan myy niitä Suomeen?“

Hannu jatkoi: „Tupakkaa, etenkin sikareja on vähän hankala viedä Suomeen. Ja verotus on niin korkea, että ne hinnat on ihan karannut käsistä. Olin viime kesänä mökillä Suomessa. Etsin verkosta aikani sikarimyymälää Jyväskylästä, kun mökki on siellä likeellä. Ainoa paikka oli marketin infopiste. Kävin siellä sitten kyselemässä. Mainostamiskiellon takia tupakkatuotteet ei saa olla siinä framilla enää. Asiakkaan pitää osata arvata mitä kaupassa on myynnissä. Infossa niillä oli lista tuotteista. Siinä listalla oli varmaan sata eri tuotetta. Kyselin muutamaa, mitkä tiesin nimeltä. Ei ollut. Keksin sitten kysyä montako tuotetta siihen pikkuruiseen kaappiin edes mahtui, mistä myyjä niitä etsi. Siellä oli kuulemman ainakin neljä eri. Neljä eri! Tajuutko, Kaido, siinä mun listalla oli ainakin sata eri merkkiä, eikä se muija edes osannut espanjaa sen vertaa, että mun piti tavata ne kaikki tuotemerkit sille kirjain kirjaimelta. Kun se jono alko kasvaa siinä mun selän takan siihen infotiskille, aloin miettiä, että tässä voi mennä aikaa. Onneksi siihen sitten tuli joku, jolla oli riittävästi rautaa rinnassa ja munaa tehdä johtajaratkaisu ja vetäistä se kaapin ovi auki siihen koko kansan nähtäväksi.“

„Vana pagan! Soomes on asjad hulluks läinud!“ nauroin ja katsoin Priitiä.

„Aina ne on ollut. Miksi sä luulet et meki täällä ollaan?“ kysyi Severi.

„Noh, otetaan Eestirahva terviseks!“ ehdotti Priit ja nousi pystyyn. „Kaikki ottaa, eks?“

„Mulle kahvi, palun“, pyysin.

„Kahvi. Kurat, venna! Miks sa kohvit tellid? Kell juba on üksteist.“

„Mulla on miettimistä vielä. Ma lähen koju. Parempi, et lähetään yks kerrallaan, että ei poliisit kiinnitä huomiota. Head lihavõttepüha!“

”Hyvää pääsiäistä!”

Omistaja vilkaisi ja nyökkäsi hyväksyvään sävyyn, kun poimin takin tuolin selkänojalta, vedin myssyn päähän ja nappasin käärimäni tupakan. Takaovella ilma oli muuttunut hieman vihmaiseksi ja kolea ilta muistutti, että oli vasta aprillikuu. Nostin kaulukset pystyyn ja sytytin ”karvaperseen” veräjän suojassa. Omistaja sulki oven. Savu kai leijaili sisään ja sisältä tuleva valo hehkui majakkana ulkonaliikkuville. „Terviseks!“ ja lasien kilinä kantautui ikkunan läpi. Tumppasin tupakan suolakurkkupurkkiin ja avasin veräjän. Perjantai-iltana vartin yli yksitoista ja Telliskivi oli molemmin puolin autio ja hiljainen. Vanhan mallin ykkönen ulvoi kiskoja pitkin Kopliin päin. Kaipasin hiukan raitista ilmaa. Kello oli vasta vartin yli yksitoista, joten ehtisin kävellä ennen viimeistä vuoroa Vana Linnan läpi Mere Puiestee-pysäkille odottamaan seuraavaa. Pudottauduin Balti Jaama nurkalta tunneliin, missä muutama rändtööline kierrätti laua viin-pulloa. Nousin ylös Nunnella ja jatkoin muurien sisään. Koko Vana Linn oli kuollut. Kuulin omien raskaiden saappaiden kopinan kaikuna kiviseinistä, kun käännyin Pikkille ja alas Voorimehele. Tissibaarin open-kyltti vilkkui Raekojaplatsin nurkassa ja artistit seisoivat tupakalla uksensuussa.

”Strastuitse!”

”Tere.”

”Jarsku sa tuled sisse, kauboi?”

”Kroshka, ma olen väsinud. Teine kord.”

Ehkäpä asiakkaat malttoivat pitää kahden metrin välin tanssijoihin näinä aikona, mietin. Virulla vesi ropisi rännejä alas. Satumaasta ei kuulunut karaokea. Alempana muutama kukkakauppias sinnitteli Viru väravan katoksen alla. Takseja ei ollut jonoksi. Osa Tuulikan taksikuskeista oli kuulemma joutunut asentamaan pleksilasin etu- ja takapenkin väliin. Ne tulivat varmaan jäädäkseen. Yksi muuri lisää maailmaan pitämään kansanryhmiä erilillään.

Thai Bohin nurkalta näin ykkösen kääntyvän juuri sopivasti Mere puiesteelle ja harpoin viimeiset askeleet tien yli peatuselle. Hyppäsin vaunuun takaovesta samalla kun kello parahti lähdön merkiksi. ”Lugupeetud reisijad, palume võimalusel püsida kodus! Trammi nytkähti liikkeelle. Vaunun keskiosassa istui yksi babushka, joka huojui kaarteissa puolelta toiselle. Aloin käärimään sätkää.

„Krulli. Järgmine peatus Angerja.“

Nuolaisin rislan nopeasti, heitin sätkän koteloon ja lähdin kävelemään kohti vaunun etuosaa. Nenään eksynyt tupakan hiutale kutitti. Babushkan kohdalla yritin tukahduttaa aivastuksen hihaani. Mummi nosti kauluksensa pystyyn ja kääntyi tuijottamaan ikkunasta ulos.

Põhja-Tallinnassa tuuli puhui ja värisytti lammikon pintaa. Sytytin sätkän pysäkin suojassa. Varis kiikkui puun oksalla silmät kiiluen ja sulkiaan pörröttäen. Oikaisin nurmikon poikki pihaan. Rändtööline oli leiriytynyt kellarikongiin sateelta suojaan ja kääntyili täkin alla mukavaa asentoa etsien. Leimasin magneetin lukkosysteemiin ja avasin oven. Sisällä rappukodassa, käytävän valo vilkkui. Naapurin rouva oli jähmettynyt sen alle tupakka sormissa.

„Tere.“

Ei pihahdustakaan.

Nousin toiseen kerrokseen ja sovitin avainta lukkoon. Naapuri oli hävinnyt käytävästä. Sisällä riisuin saappaat toiletin lattialle. Vedin suihkuverhon, joka oli alkanut kerätä punahometta helmaansa, syrjään ja ripustin takin kuivumaan kylpyammeen päälle. Pesin kasvot ja kainalot kraanissa ja kömmin punkkaan. Yläkerrassa painettiin rajotinta vasten ja uhmattiin kokoontumiskieltoa. Musiikin seasta erottui useita ääniä. Katulampun kelmeä lamppu valaisi huonetta ja puun oksan luomat varjot tanssivat katossa. 

Sytyin savukkeen ja kurotin farkkujen taskusta tupakkamassin. Avoimesta ikkunasta kuului ainoastaan sateenropina. Käärin yhden sätkän aamua varten ja ristin käteni pään taakse tyynylle. Mietiskelin tulevaa viikkoa. Tiskari ja suurin osa salista oli jo saanut lähteä. Sous cheffina minulle oli vielä riittänyt hommia, tosin vain kokin palkalla. Neljä euroa tunnissa jätti vuokran jälkeen sataviisikymmentä euroa laskuihin ja ruokaan. Olin yrittänyt tiedustella vuokraisännältä josko vuokran maksuun olisi mahdollista saada helpotusta. Isäntä, joka tiettävästi asui Tukholmassa, ei ollut vaivautunut vastaamaan kyselyihini. Mikäli rafla menisi kokonaan kiinni mahdollisuuksia ei juurikaan jäänyt laudalle. Mihhail oli valitellut kohtaloaan alkuviikosta kuullessaa lopputilistä ja puolileikillään vitsaillut, että salin piiat voisivat sentään myydä persettä henkensä pitimiksi. Vedin viimeiset sauhut sätkästä ja aloin miettiä, että olisi ehkä ollut viisasta vipata myntti kodittomalle. Kuka tietää, lähipäivinä saattaisin kaivata tämän kädestä neuvoa. Kiersin hapukapsa purkin auki ja pudotin sätkän sisään. Kurotin sormen päillä auki olevaa ikkunan raolleen ja käänsin kuhmuraisen tyynyn ympäri. Yläkerran uhmakkuus jatkui, joskin äänentaso oli laskenut. Nyt puheen seasta erottui jälleen Ainult unustamiseks.

Seurava luku julkaistaan keskiviikkona 22.4.