Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.
Henrik. Lauantai-ilta.
Tiskille oli linnoittautunut selvästikin päihtynyt suomalainen nuorimies T-paidassa ja pikkutakissa. Nuorimies selvitti parasta aikaa selvitti erikoislaatuista tilannettaan Omistajalle. Henrik oli juuri valmistumassa bisneskoulusta EBS:stä. Kandityönsä Henrik oli kirjoittanut suurelta osin Suomessa ja sanonut irti asuntonsa Tallinnassa. ”Siinä säästää rahaa, kun voi kotona olla vanhempien luona. Eikä tarvitse ruokaa laittaa!” oli Henrik vinkannut Omistajalle. Nyt kuitenkin Henrik oli jumissa Eestissä. Kandityön puolustus tapahtui paikan päällä, missä opiskelijan oli oltava läsnä. Suomeen kuuleman pääsisi, mutta ei enää takaisin Eestiin. Siksi puolustustilaisuutta oli odoteltava kaverin sohvalla. Ahkerana veikkona oli Henrik viimeaikoina, kirjoitustyön valmistuttua, vaihtanut oppikirjat Liiviko-marketin pullotteisiin. Edellinen viikko oli ollut erityisen kostea. Henrikin kämppäkaveri oli pääosin siirtynyt tyttöystävänsä asuntoon. Tyttöystävä, joka oli päättänyt omatoimisesti eristää poikaystävänsä, oli Henrikin mukaan sotkenut nuorten miesten suunnitelmat pahemman kerran. ”Eipä siinä paljoa muuta tekemistä ole kuin juoda kaljaa. Se mun frendi otti pelikonsolinkin sinne muijansa luokse mukaan. Virossa sentään saa warettaa laillisesti, että olen kyllä leffoja katsellut. Parhaita on just noi rahanpesuun liittyvät.”
Omistaja oli sovitellut monologin sekaan omia täytesanojaan ”ahaa!”, ”ihan totta?”, ”eipä uskoisi”, samalla kun kiillotti pestyjä tuoppeja hyllyyn valko-siniruudullisella Ikean pyyhkeellä.
”Mikäs siinä rahanpesussa niin kiehtoo?” kysyin kohteliaisuutta. Nuoren herran monologi vaikutti helpommalle kuunnella taustalla, kuin Severin manifestia, joka saattoi yhtäkkiä vaatia aktiivista roolia kuuntelijalta.
”No se kun mä tein siitä mun kandityön. Tutkin rahanpesua Suomen ja Viron välillä. Ooksä muuten niiku virolainen?”
”Eestlane”, vastasin.
”Joo, niin mä sun puheesta kuulinkin. Joo, ei siis millään pahalla, mutta Virohan on saanu aika paljon paskaa niskaa viime aikoina kaikista rahanpesujutuista.”
”Ei se mitään. Minä pesen pyykkiä vain kotona kerran viikossa.”
”Hah, joo. Hyvä. Mulla on tää paita ollu nyt jo kolme päivää, kun ei mulla oo siellä kämpällä pesukonetta. Siellä on joku pyykkitupa kyllä, mut ne kaikki ohjeet on viroks. Emmä tajuu miten sitä käytetään. Onneks faija piffaa vähä fygee, et saan ostettuu uusii kledjuja.”
„Okei.“
„Emmä oikeesti oo kyl mikää tuhlari. Eikä se oo kauhee vihreätäkää ostaa aina uusii. Mä aattelin, et tiistaina mä otan Boltin alle ja ajan johki pesulaan koko mun vaatekasan kanssa. Sit voi vaikka viedä niitä huonompia paitoja johki Humanalle. Tiiäksä, siis sellanen second hand, mistä köyhät ostaa klejdusa? Tulee ainaki vähä hyvä mieli ees, et on tehny jotain tän ilmaston eteen.“
Henrik kulautti loput tuopistaan kurkkuunsa ja haroi kiharaa tukkaansa sivulle jättäen oman kontribuutionsa ikään kuin ilmaan leijumaan, jotta kuuntelijat voisivat pohtia omaa rooliaan ilmastotaistelussa.
„Saanks mä vielä toise stoben? Mut jotai craft beer-hommia hei. Vaikka Yes IPA:a“
Omistaja poimi kylmiön toisiksi alimmalta hyllyltä oluen, avasi sen jojo-lenkkiin kiinnitetyllä pullonavaajalla ja alkoi rauhallisesti täyttää edellistä tuoppia.
„Neljä-seittemänkymmentä.“
„Mä maksan kortilla“, Henrik ujutteli Swedbankin opiskelijapankkikorttia Omistajaa kohden, joka vielä maltillisesti kaatoi olutta tuoppiin.
„Parasta Virossa on halpa kalja. Stadissa tällanen pienpanimotuote olis jotai kaheksa tai yheksä egee. Mä en tajuu miten virolaiset ei oo kaikki iha deekiksellä. Tai kai ne tuol pöndellä on, kun ei siellä oo muuta tekemistä ku vetää brenkkuu. Mä kävin kerran tuolla Pärnussa, mut eihä siellä oo ees Fafa'sii. Meikä on vege, ni oisko sit pitäny muka mennä vetää joku mäkkärin vegeburgeri? Ooksä muuten, hei mikä sun nimi muute oli, testannu tätä Sorin IPA:a?“
Säpsähdin mietteistäni hereille. Henrikin puhetta oli ollut lopulta vähän vaikea seurata ja olin vaipunut omiin ajatuksiini: „Ei ole. Niin, tai, en ole. Mä juon tätä Sakua. Vähän kalliita mun mielestä noi ulkolaiset kaljat.“
„Aijaa, no mun mielestä ei oo mitää järkee vetää mitää bulkkikamaa, jos tällaisen, hei pienen yrittäjän, bissen saa muutamalla eurolla.“
„Eesti on aika pienyrittäjä kokonaisuutena“, Omistaja heitti väliin.
„No pitää tukee ainaki paikallista.“
„Eikös se Sori ole suomalaisvetoinen?“
„Ai on vai? Niillähä on kyllä mesta tuolla Ülemistellä.“
„Sakua tuotetaan Virossa“, omistaja vastasi.
Henrik kaivoi povitaskustaan puhelimen. Omistaja laski minulle uuden tuopin.
„Kolme, tasan.“
Olin ajatuksissani miettinyt tuttavaani Lauria. Laur oli ollut samalla kipparikurssilla minun kanssa viime kesänä. Kurssin jälkeen kävimme kesällä yhdessä purjehtimassa pari kertaa Naissaaren lähistöllä ja kerran Saarenmaalla asti. Purjehtiminen oli ehkä väärä termi, koska pääasiassa Laurin troolari puksutti dieselkoneella. Purjeita oli koitettu nostaa kerran koko kesän aikana. Janne, Laurin ex-vaimon mukaan nimetty laiva, oli kuitenkin erittäin merikelpoinen, noin kolmetoista metrinen alus. Talvet se vietti Muugan satamassa Tallinnan itäpuolella, missä satamamaksut olivat vähän kohtuulisempia kuin Piritassa tai Kakumäessä. Muistelin Laurin puhuneen, että Janne oli seilannut sitä edellisenä kesänä myös Suomenlinnaan.
„Voitteks te tajuu!? Mun maikka just laitto mulle meilii, et mun pitää oottaa viel yli kuukausi ennen mun defenssii täällä?“ Henrik parahti yllättäen puhelimensa näytön yli.
„Meikä hajoo kyl. Pakko, hei, laittaa faijalle viestii, et pistää mulle lisää fygee.“
„Et ole ajatellut töihin mennä Virossa?“ omistaja kysyi.
„Joo, hei. Kyllä mä olinkin tekee harkkaa kouluaikana yhessä pankissa. Ne tarjos mulle siellä vakkaripaikkaa, mut, kamoon, tonniviissataa kuussa. Emmä nyt iha millään orjapalkalla ala hommiin.“
„Etkö sä sitten saa opintotukea Suomesta?“
„No saan, mut vaan alle viissataa. Eihän sillä saa ees ruokaa. Onneks ei tartte vuokraa maksaa.“
„Entäs opintolaina?“
„No se pitää hei sijottaa. Jos mä jotain koulussa opin, niin sen, että sijotuksii pitää aina olla. Mut nyt nekin sijotukset on kaikki miinuksella.“
Kysyin Henrikiltä mihin se sitten rahansa käytti, jos ei viidelläsadalla eurolla saanut edes ruokaa kaupasta.
„No oleks sä viime aikoina käyny tuolla Rimissä? Eihän siellä oo mitään. Jotain lihaa ja kalaa vaan. Ei mitään eettistä safkaa niiku nyhtökauraa tai härkistä. Pakko Woltista tilaa jos haluu syödä terveellisesti. Mä sijotan kans omaan terveyteeni ja vedän vaa terveellistä mättöö. Mä en vaa nyt tiiä miten mä saan ne fyget tänne, kun pyytäisin pari tonttuu faijalta, mut tiiätteks te miten ne valvoo noita rahasiirtoja? Mä en haluu, et sieltä pankista aletaa soittelee faijalle, et mitäs ukko siirtelet rahaa Viroon.“
„Valvooko ne sellasta?“ Omistaja kysyi.
„Voit olla varma! Mä just tein mun koko kandityön rahanpesusta. Kaikkea valvotaan. Mun faija on jo yli viiskymmentä. Emmä haluu, et se joutuu vanhoilla päivillään selittelee, et se on nyt pojalleen siirtäny massii Viroon. 'Cash is king', kato. Mä voin täällä sen tallettaa, mut pyydän sitä aina nostaa mulle fygee, kun oon Suomessa. Virossa saa tallettaa käteistä aika paljon ilman, että kukaan kyselee. Varmaan siks just täällä olikin kaikkee sitä rahanpesuhommaa. Ei tartte olla ees business ID:tä.“
„Täällähän jungmanni puhuu bisnestä!“, Hannu, joka oli noussut takapöydästä, latasi. Kädessään Hannulla oli kaksi vodkanapsua, jotka parasta aikaa hölskyivät miehen sormille. Takana pöydässä Severi oli käynyt torkuille kirja sylissään ja lukulasit päässä. Priit näytti vaipuneen jonkinlaiseen transsiin korvaklapit päässä. Mies istui sohvan reunalla, leuka rinnassa, napit korvissa ja sykähdellen ilmeisesti musiikin tahtiin. Molemmilla oli edessään puoliksi juodut tuopit. Pöydälle laajeni vodkalammikko, joka norui ylösalaisin käännetyistä napsulaseista.
Hannu asetti lasit tiskille ja siirsi sitten yhden Henrikin eteen ja yhden itselleen. „Kenenkäs poikia sitä ollaan?“ Hannu kysyi Henrikiltä.
„Noh. Äitin poikia“, Henrik yritti hieman säikähtäneenä Hannua, jonka leveä kahden päivän sängellä varustettu ja viinan hajuinen lärvi oli yhtäkkiä ilmestynyt noin viidentoista senttimetrin päähän pojan omista kasvoista tivaamaan tämän sukutaustoista.
„No, niin tietysti olet. Minä olen myös. Ja Hannu on nimi“, Hannu jatkoi ja ojenteli sormustettuja lyhyitä ja paksuja sormiaan Henrikin kättä kohden, joka oli vielä kiertyneenä tiukasti tuopin ympärille.
Nuorimies alkoi päästä jyvälle: „Mukava tavata, Hannu. Mä olen Henkka.“
„Noniin, tulihan se sieltä!“ Hannu riemuitsi, ja koki saaneensa tärkeän erävoiton nuoremman miehen nokkeluudesta.
„Kuule, Henkka. Eiköhän me oteta nää vodkanapsut pois pilaantumasta. Sitten voit kertoa meille vähän lisää siitä sun kandityöstä. Mä olen kovasti kiinnostunut ja Kaido myös. Siis tämä Kaido. Olettehan te jo esittäytyneet?“ Hannu vilkuili minua ja Henrikiä vuoronperään.
„Joo, tai siis ei“, Henrik änkytti. Poikaparka yritti selvsäti suorittaa pikaselviämistä keskustelun uuden käänteen vuoksi.
„Kaido“, esittäydyin, mutta pidin käteni baaritiskillä.
„Hyvä! Nyt kun on formaalisuudet hoidettu, niin siirrytäänpäs asiaan: Kaido, mitä sä juot?“
"Olutta.“
„Ja Jallua! Annappas pojalle kiireesti Jaloviinaa“, Hannu hoputti Omistajaa, joka teki työtä käskettyä.
„Hyi helvetti!“ parahti Henrik. „Konjakkia! Maistoin tota kerran kaverin lasista jossain 'jallumuuli' drinkissä. Ihan hirveetä!“
„Kuuleppas, Henkka“, Hannu suoristi itsensä Henrikin edessä ja tuijotti nyt poikaa alaviistoon lasiensa raameja myöten: „Sellaiset 'muulit', siiderit ja muut limpparit on poikasten juomaa. Jos pyrkii ykkösketjuun on juotava jallua. Annappas vielä toinen 'sheriffi'!“, Hannu huikkasi yllättäen, viskasi kätensä pystyyn ja pyörähti Omistajaa kohden tiskille.
Nyt pikarit käsissä ja kädet koholla Hannu julisti: „Jaloviina: tuo ruskeaksi konjakilla värjätty paloviina, joka oikeassa lämpötilassa, yhdellä tähdellä varustettuna ja tulppaanilasissa tarjottuna lyö silmille kuin naisen avokämmen ja jättää jälkeensä lempeän hunajaisen nuotin.“
Henrik irvisti katsoessaan Hannun kumoavan jaloviinapikaria, mutta kiirehti sitten oman vodkanapsunsa kanssa perässä.
Kolme kaljaa oli jotakuinkin se tuliannos, millä olin ehtinyt kasvattaa piikkiäni Omistajan kirjanpidossa. Paloviina tuntuikin etsiytyvän suoraan maksaan. Tuota pikaa ensivaikutelma ontosta tunteesta vatsassa muuttui pisteleväksi lämmöksi poskipäillä.
„No, nyt kun tässä on formaalisuudet hoidettu ja sinunkaupat tehty, niin puhutaanpas siitä sinun lopputyöstä. Minä ja Kaido ei malteta olla kuulematta“, Hannu tiedotti ja törkkäisi minua kyynärpäällä kainaloon.
„Aijaa. No kiitos. Tehän ootte aika mukavia kundeja. Mä tykkään kun ihmiset tulee juttelee. Voidaanks me hei eka käydä kuitenkin rönsselihommissa?“
„Missä hommissa?“
„Savuilla. Tuolla takana kai saa polttaa?“
„Totta kai me käydään!“ Hannu levitteli käsiään esittäen hölmistynyttä.
Takapihalla otin tinakotelostani sätkän ja sytytin sen samalla, kun nostin kurkkupurkin lasipöydälle. Hannu tökkäsi al caponen huuliensa väliin ja tarjosi askia Henkalle.
„Ei kiitos. Mulla on tää höyrytin. Yritän elää vähän terveellisesti kato“, Henkka vastasi ja kaivoi taskustaan sorsapilliä muistuttavan kapineen. Laitteen kylkeen syttyi valo ja tuokion kuluttua Henkka puhalsi ulos röyhyävän pilven. Ilmaan levisi imelä tuoksu.
„Tää on melonin makuinen. Haluuks testaa?“ Henkka kysyi Hannulta.
Hannu näytti selvästi harkitsevan sanojaan hetken aikaa: „No kiitos, mutta ei kiitos. Mulla on tässä omassa vähän vaniljaa. Ei varmaan sopisi yhteen.“
„Okei, no problem.“
„Mutta sen sanon, että kyllä tuo haisee kuin Prisman irtokarkkihylly!“ Hannu nauroi pää taaksepäin kallellaan niin, että toinen käsi siirtyi pitämään lierihatusta kiinni.
„Eikö!? Se onkin näissä höyryttimissä parasta, että kun iskee makeanhimo, ni ei tartte vetää karkkia. Parit hatsit vaan tästä“, Henrik tiedotti.
„Joo, niin varmaan. Kysyppäs joskus tuolta Severi-sedältä, joka nyt nukkuu tuolla takapöydässä, mitä se on mieltä noista kojeista. Hyh, lähdetään hei sisälle. Täällä on helvetin kylmä!“ Hannu hieroi käsiään yhteen ja pudotti sitten puoliksi poltetun sikarin kurkkupurkkiin.
„Mennään vaan. Se on kans hyvä tässä höyryttimessä, että tän voi aina laittaa takas taskuun...“
„No se! Noniin, mennääs nyt ennen kun tänne jäädytään“, Hannu kiirehti sanomaan ja avasi baarin takaoven.
Vetäisin vielä yhdet sauhut sätkästäni ja pudotin sen purkkiin. Kiersin kannen kiinni ja asetin purkin rappusten viereen maahan. Henrik ja Hannu olivat ehtineet jo sisälle. Seurasin perässä kynnyksen yli, suljin takaoven ja kävelin tiskin ohi toilettiin.
Tiskillä Hannun rintaa vavisuttava nauru raikui. Henrik oli nojannut otsansa kämmeneen ja tuki kyynärpäätä tiskiä vasten. Kihara tukka oli noussut pystyyn ja toinen käsi haki tukea koskemattomasta tuopista.
„Hei Kaido! Me otettiin jungmannin kanssa napsut. Täällä on sullekin. Poika harjottelee apulaissheriffin virkaan“, Hannu ilakoi ja osoitti oman kohtani eteen asetettua jalluryyppyä.
„Henrik lupasi kertoa meille kaiken mitä tarvii tietää jos haluat lähettää sille sun suomalaiselle kaverilles joskus rahaa tutkan alla.“
„Kuhu Priit läks?“ kysyin.
„En mä tiiä. Se oli saanu kuuleman jonkun puhelun kun oltiin Henkan kanssa pihalla“, Hannu sanoi.
Henkka suoristi nopeasti selkäänsä kuullessaan nimensä mainittavan: „Joo, just det.“
Tajusin vasta nyt, että Priit oli tosiaan lähtenyt jo ennen kuin menin toilettiin. Severi nukkui yhä nojatuolissa ja oli kääntänyt pään vasemmalle puolelle. Omistaja oli nostanut kirjan pöydälle. Severi näytti lukevan Soininvaaran Ebola-Helsinkiä. Omistaja huikkasi tiskin takaa: „En mä voi sille tähän taksiakaan soittaa. Kello on liian paljon. Soitin kyllä sen vaimolle, että se on tallessa.“
Istuin omalle jakkaralle ja heitin napsun naamaan. Kulautin tuopista kaljaa päälle. Viinan ja kaljan hapan yhdistelmä sai puremaan kieltä.
Seuraavien tuntien aikana Henkka oli kuin vastausrobotti, joka nojaili kämmeneensä yrittäen kohdistaa katsetta Hannuun, joka istui meidän välissä kuulustellen Eestin ja Suomen rahaliikenteestä. Lievän taittovirheen takia Henkan leuka tuppasi nousemaan pystyyn katseen hakiessa kuulustelijaa. Verrattain suuren ja terävän nenän sieraimet supistelivat tarmokkaasti maksan työskennellessä alkoholin kimpussa. Hannu huolehti, että tuopit pysyivät ainakin puolillaan ja minäkin pistin yhden omasta pussistani, kun aloin saada kiinni Hannun perimmäisestä tarkoituksesta.
Noin kahden aikaan aamulla Henkka tilasi itselleen taksin. Lähdimme Hannun kanssa saattamaan poikaa takapihalle. Kun Bolt-auto hävisi kulman taakse Hannu vetäisi sikaristaan viimeiset sauhut ja tumppasi sen pöytää vasten: "Mieti nyt Kaido mitä toi poika puhu. 'Cash is king'. Jos sä saisit vaan jonkun niin merikelpoisen aluksen alle, että pääsisit lahden yli, niin kyllä ne jätkät siellä sulle käteistä hommaa. Mä puhuin mun kaverin, Raimon, kanssa. Se on sieltä Lahden klubilta. Ne pojat ajaa siellä niin sanotusti 'höyryillä'."
"Jaa jaa", vastasin.
"Kymppitonni, Kaido", Hannu sanoi, maiskutteli suutaan ja kääntyi takaovea kohti.
Severi säpsähti hereille nojatuolissaan minun ja Hannun sulkiessa takaovea ja korahti kuuluvasti pään noustessa pystyyn: „Ai, mä olen vielä täällä. Taisinpas torkahtaa! Mitä kello on?“
„Tulee kaksi“, Omistaja sanoi.
„Voi helvetti! Siellä on varmaan Linda huolissaan.“
„Mä soitin sille jo, että sä olet täällä panttina. On, meinaa, toi sun laskus vielä kuittaamatta.“
„Okei, joo. Hyvä. Kiitos. Mä taidan kuitenkin sitten lähteä.“
„Kyllä se on varmaan hyvä idea. Mutta ehkä teidän kannattaa lähteä ton Kaidon kanssa samaan aikaan. Teillähän on sama matka?“ Omistaja kääntyi minuun kysyvästi.
Juoman ja väsymyksen yhteenlaskettu vaikutus sai minut epäröimään tarkoittiko Omistaja, että minun pitäisi varmistaa Severin kotiin pääsy, vai toisin päin. Vastasin kuitenkin varmuuden vuoksi, että minusta se oli hyvä idea. Poistuimme Severin kanssa takaovesta kadulle. Severin kalibroidessa silmiään pimeään sytytin tupakan.
„Sä asut tuolla jossain Soolla?“ kysyin.
„Joo, niin asun. Ei tästä ole pitkä matka“, Severi vastasi ja sovitti takkinsa vetoketjua kiinni.
Lähdimme kulkemaan Soota kohden. Severi jutteli puoliääneen ja väsyksissä jotain Eestin aikeista heittää kaikki työttömät ulkomaalaiset maasta: „...taas niitä Helmen neronleimauksia.“
Soon ja Vana-kalamajan kulmassa TOPSin baari oli pimeänä. Käännyimme vasemmalle. Tuokion kuluttua Severi pysähtyi: „Ollaan perillä. Tässä minä asun. Autatko avaimen kanssa?“
Severi kaivoi taskustaan nipun avaimia ja viittasi puutalon alaovea. Severi roikotti nippua yhdestä Assanin avaimesta. Otin nipun vastaan ja sovitin tovin avainta lukkopesään. Ovi aukesi.
„Kiitos. Kyllä mä tästä eteenpäin pääsen itsekin. Hyvää yötä.“
Seuraava luku julkaistaan sunnuntaina 26.4.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti