Home is where the road is

Väki pakkautui raitiovaunuun terminaalin edessä. Loppuilta toi sateen tullessaan. Matkustajien muodostama kostea massa tiivistyi vaunun ikkunoihin. Mummut aukoivat paksuja takkejaan. Lopulta ovet sulkeutuivat ja vaunu nytkähti liikkeelle. Nojasin seinää vasten ja katselin ikkunan läpi ulos. Usvainen lasi suodatti tehokkaasti ulkomaailman tapahtumia. Autojen takavalot muodostivat punaisia nauhoja. Uupumus oli saavuttanut raukeuspisteen. Kostea takki ja nihkeä paita tai toisiaan tahattomasti liikenteessä tuuppivat ihmiset eivät häirinneet enää.

Kuluneen viikon aikana avasin silmät neljässä eri osoitteessa. Omaisuus on siisteissä paketeissa erään keskisuomalaisen talon autotallissa ja posti kulkee samaan osoitteeseen.

Jäin vaunusta Kampin kulmalla. Sade oli lakannut. Lähdin Fredaa myöten ja poikkesin Annankadulle. Ruttopuiston hämärässä yksinäinen mies poltteli pilveä. Toisella puolen puiston penkillä pariskunnat olivat painautuneet toisiaan vasten viilenevässä illassa. Mieleen tuli se aika kun ei oikein ollut paikkaa mihin mennä tyttöystävän kanssa. Kaikki oli silloin uutta ja kutkuttavan jännää. Tänä iltana ilmassa väreili samanlainen taika.

Muutamien viimepäivien aikana sain mahdollisuuden tutustua mitä mielenkiintoisimpiin ihmisiin yliopiston ryhmäännyttämispäivillä. Yksi oli elänyt viimeiset kuusi kuukautta Siperiassa heimojen luona, koska ”aina oli kiinnostanut”. Toinen esittäytyessään tarjosi kättään ja valtava hymy kasvoillaan totesi ”Hi, I'm Mark and I'm a HIV-positive”.

”Hi, Mark. It's nice to see you still alive. I'm Juho”

Molemmat nauroimme. Sanomattakin selvää että ystävystyimme nopeasti.

Opiskelujen aloittaminen toisessa maassa pakottaa ihmisen matkustamaan. Sama seuraus on reissaamisella. Kun lähtee niin jotain jää taakse. Syntyy tyhjiö. Tyhjiö on taipuvainen täyttymään. Oikeassa paikassa ja seurassa sen on helppo antaa täyttyä positiivisista asioista ja tunteista. Ihminen lienee vastaanottavaisempi varpaillaan epämukavuusalueen reunalla. Asiat ja tuntemukset tarttuvat mukaan helpommin. Ja vaikka silmät naurusta vuotaen kerrottu tarina ei tavoitakaan kuulijakuntaa, eikä aiheuta toivottua reaktiota, sydän muistaa tarinan tuoksut ja värit.

Oikea paikka ja seura luodaan sattumalla paikalle. Monet kanssaopiskelijat olivat matkustelleet jonkin verran. Yksi asia yhdisti: ei saa suunnitella liian tarkkaan. Jos kaikki on kalenterissa ei jää aikaa kokemuksille. Ainoastaan paikoille. Parhaissa kokemuksissa vain sattui paikalle. Ripaus optimismia mausteeksi kultaa kokemukset – huonotkin – aivan hyviksi.

Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa (2.9.16 pääkirjoitus) navigoinnistaan lomalla Kanadassa: ”kartan katseleminen on unelmoimista, on se sitten maantiekartta tai turkoosina loistava karttapallo.” Navigaattori kehottaa kääntymään vasempaan ja oikeaa kunnes olet perillä. Paperikarttaan verrattuna se on varma keino olla eksymättä jänniin paikkoihin.

Tallinnan D-terminaalin putki on pitkä. Siinä ehtii salakuunnella täysimittaisen tarinan alusta loppuun. Mieleen jäi jatkuva huoli matkajärjestelyjen onnistumisesta. Vaikka kertoja olikin jo laivaan astumassa mielessä oli vieläkin huoli siitä ”jos myöhästyisikin laivasta”. Tallinnan kävijän huomiona oli halpa majoitus ja halvempi keskikalja. Ehkä siitä myöhästymisestä olisi voinut

jotenkin selvitä.

Pöyhin tyynyä selän takana ja ryhdistäydyn. Suvi jätti pöydän reunalle aivan kelvollisen lasin samppanjaa. Vaikka päivä on ollut pitkä ja tie on kulkenut kahden pääkaupungin katujen läpi, ja ensi yönä on sohvamajoitus, asiat voisivat olla huonommin.

Kahden viikon päästä edessä on Nepali ja Thaimaa. Kuukausi ratkeilevia housuja, jalkarakkoja, kipeitä hartioita, vatsatautia, kuumia öitä ja kylmiä öitä. Odotan jo sitä kaikkea. Lähtiessä luon taas tyhjiön. Sieltä poistuvat työkaverit, kaverit, puhtaiden lakanoiden tuoksu ja kello viiden konjakki. Tilalle toivon mielenpuolia, jotka ovat päättäneet lähteä tuhlaamaan hiellä ansaitut rahansa Mount Everstille, matkanhajuisia makuupusseja ja kello viiden kobraviinaryyppyä. Ilmassa on taas sitä taikaa, minkä muistan ensitreffien ajoilta ja puistojen penkeiltä. Aistit terästyvät ja selkää pitkin väreilee odottava kutina. Home is where the road is. Kun tulen takaisin alan painamaan peltisiä kylttejä keittiön seinille.
Kiitos, anteeksi ja näkemiin!