It's safe when it's sizzling! 2/4

6.10.

Menjasta lähtiessä saavuimme Sagaramathan puistoon. Rajalla oli armeijan check-point. Nepalissa tarvitsee hommata parin kympin hintainen kuvallinen TIMS (Trekker’s Information Management System), sekä hakea erikseen lupa vaeltaa tietyssä kansallispuistossa. Sagaramathaan lupa on noin 25 euroa. Helpoin keino on laittaa joku muu asialle, vipata viitonen, ja toimittaa itse asioita esimerkiksi kelvossa Sam’s Barissa.

Puoli tuntia tarkastuspisteen jälkeen saavuimme Everest-elokuvasta tutuille riippusilloille. Kaksi 50 metrin korkeudessa köysien varassa riippuvaa, rukousnauhoin verhottua, siltaa ylittivät joen. Silloille oli melko kiperä nousu vastapuolen törmää pitkin. Kuljimme kolmen australialaisen kundin kanssa, joihin tutustuimme edellisenä päivänä Phakdingissa. Matkan alussa taitoimme taivalta erään katalaanin, Annan, kanssa, joka oli menossa Island Peakille. Annalla oli mukanaan opas, sekä porter-kantaja.  Nainen oli jäänyt Phakdingiin oppaansa neuvosta akklimatisoitumaan, kun me jatkoimme vielä hiukan eteenpäin. Island Peak nousee 6100 metrin korkeuteen ja useampi totuttautumispäivä on paikallaan.

Aussipojat uhkuivat tarmoa. Kundit olivat aiemmin käyneet Mustangilla Annapurnan suunnalla ja nyt kohteena oli Gokyo  4750 metrin korkeudessa. Sällit vaikuttivat ihan mukavilta hepuilta, joten lyöttäydyimme seuraksi. Tiedustelin aikoivatko he pitää välipäivää Namchessa. Brian, kavereista puheliain, oli sairastunut ripuliin, mikä tuntui jollain asteella riivavaan koko porukkaa.

Pöpö oli tarttunut mukaan Pokharan Godfather pizzeriasta, jota mies kuitenkin ylisti tästä huolimatta: ”Well worth the diarrhea! If you guys end up there I think you should check it out. Damn good pizza!”

Brian uskoi, ettei pysähtymiseen ollut tarvetta. Tarkastelin tovin herrojen ruumiinrakennetta, sekä fyysistä olotilaa, ja tuumin, että ehkä välipäivä voisi vielä tulla kysymykseen. Pojat olivat aloittaneet vasta edellisenä päivänä Luklasta 2860 metrin korkeudesta ja pyrkivät nyt Namcheen ja sen ohi yli 3440 metriin. Meillä oli takana jo useamman päivän oleskelu yli 2500 metrin korkeudessa ja yksi 3600 metrin välietappi. Lisäksi tämän päivän epistolana oli ainoastaan verrattain lyhyt nousu Namcheen, kun taas pojat olivat tulleet kauempaa.

Päivän loppuhuipennuksena oli noin 400 vertikaalisen metrin nousu ennen Namchea. Jäimme Jennin kanssa lounastamaan. Vuorilta virtasi alas sulamisvettä pienissä puroissa ja päätin ruokaa odotellessa pulahtaa yhteen näistä uimaan. Viime pesusta olikin taas kulunut muutama päivä. Viileä vesi ja Kumarin suosionosoitukset piristivät mieltä ja ruumista.

Useat lodget ja tea houset tarjoavat lämmintä suihkua rahaa vastaan. Vaihtoehtona on kylmä suihku kirjaimellisesti saavista kaataen. Nepalissa vessat ovat kyykkyvessoja, eivätkä majatalot ole poikkeus. Käymälän ovien takaa paljastuu useimmiten kolmen neliömetrin betonikuutio ja reikä keskellä lattiaa. Pesutoimi tapahtuu alasti ja kaatamalla viileähköä vettä ämpärillä huuhtelutynnyristä niskaan kusirännin päällä seisoen. Tämän jälkeen seuraa huolellinen saippuointi ja toinen saavillinen vettä. Kylmänsietokyvystä riippuen huuhtelua voi jatkaa pidempäänkin.

Lounaan ja raikkaan pulahduksen jälkeen retkue oli valmis tarttumaan haasteeseen. Nousu sujui melko mukavasti lyhyellä ja rauhallisella askeleella. Raamatullisen vitsauksen muodostaneet aasikolonnat kolisuttelivat kaasusäiliöitä selässään. Ylös alas polkua kulkiessaan aasiletkat antoivat hyvän tekosyyn pitää useampia lepotaukoja.

Namche Bazarin Sherpa-barista kahvilassa

on mahdollista juoda pullon samppanjaa neljäänkymmeneen euroon ja katsoa futista laajakuva telkkarista, jos ei välitä sähkökatkoksista.

Laskun maksettua ja ulos kävellessä voi astua aasin paskaan.

Namchessa vietetään yleensä ensimmäinen akklimatisaatiopäivä Luklasta lähdettäessä. Namche on myös hyvä paikka täydentää puuttuvia varusteita. Hinnat ovat aika kurissa ja valikoimaa löytyy.

Kylä kerää porukan kasaan. 3440 metriä koukuttaa pitämään lepopäivän. Meillä ei sitä täällä ole. Saavuimme niin ajoissa, että jatkamme matkaa jo huomenna aamulla.

Kävimme katsomassa Sherpa-dokumentin eräässä baarissa. Dokkari kertoi Sherpojen, etnisen ryhmän, oloista ylhäällä vuorilla, missä paras tulonlähde on turistien opastaminen korkeilla huipuilla. Oppaille maksetaan kymmenestä kahteenkymmeneen euroa päivältä, kun esimerkiksi Alpeilla hinnat ovat kymmenkertaisia. Työhön liittyy paljon riskejä, kuten esimerkiksi 2014 lumivyöryssä Khumbu Ice Fallissa, missä 16 sherpa-opasta menetti henkensä yksittäisessä lumivyöryssä. Kuolleiden lisäksi lumivyöryn myötä yhdeksän sherpaa loukkaantui vakavasti, moni jäi leskeksi ja vielä useampi isättömäksi. Dokumentin päättyessä kuppila oli melko hiljainen. Jengi vaan maksoi laskunsa ja lähti. Monella oli varmaan päällimmäisenä ajatuksena ”vitun länkkärit”.

Olimme tilanneet illallisen seitsemäksi. Istahdimme samaan pöytään aussipoikien kanssa. Tuota pikaa kannettiin keittiöstä höyryäviä lautasia. Tarjoilun lodgeissa hoitivat pääasiassa ryhmien oppaat. Ripulista kärsivä Brian sai eteensä valuraudalla sihisevän liha-annoksen: ”Hey, it’s safe when it’s sizzling”, kaveri totesi riemuissaan.

Ennen nukkumaanmenoa mietin, että ehkä Namchessa muutos tapahtui: olo alkoi tuntua siltä, että kuuluu tänne - vuorille. Gokyo, Island Peak, Kalapathar. Nimet eivät olleet enää vain tahroja paperilla, vaan konkreettisia ja realistisen tuntuisia tavoitteita. Nälkä kasvaa syödessä. Island Peak olisi vain 6100 metriä korkealla. Siis 550 metriä korkeammalla kuin mihin nyt olimme suuntaamassa. Lisäksi se on oikea huippu. Onhan nytkin Kalapathar, mutta se ei tunnu samalle. Lisäksi aika tuntuu pysähtyneen. 20 päivää ei ole enää se aika, jonka täällä voi, tai joutuu viettämän, vaan jokin abstrakti määre. En juuri mieti sitä. Ihmisten hyörinä ympärillä ei tunnu enää vieraalle, vaan toverilliselle, odottavalle kuhinalle.