Matkapäiväkirja: Urheilua, huiputusta sekä muita paheita. 4/4

10.10. 5140 m.

Koska tämä on loma vetäydyimme 9. päivän iltana jo seitsemän jälkeen nukkumaan. Yöllä havahduin kolmen aikoihin, kun huonekaveri alkoi pyrkiä ulos makuupussistaan ja kohti käymälää. Tovin kuluttua oli selvää, että yöstä oli tulossa pitkä. Jenni vaikutti saaneen ruokamyrkytyksen illalliselta. Seuramiehenä lähdin mukaan töräyttämään oman fanfaarini viereiseen koppiin. Himalajalla öiset kokoukset saniteettitiloissa näyttävät vaeltajan aidoimmillaan. Silmät huonosta unesta turvoksissa ja mieli köyhänä hahmot seisovat hämärässä betonilattialla kylmissään makuupusseihin kääriytyneenä odottamassa omaa vuoroaan.

Aamupalapöydässä juttelin amerikkalaisten Johnin, Lindan ja Sonian kanssa. Lyöttäydyimme yhteen päivän etapille. Vietnam-veteraani John kertoi trekanneensa paljon ja kaverilla riitti kullan arvoisia vinkkejä. Alkumatkalla harjoiteltiin rest-stepiä sekä hengitystekniikkaa. Päivä oli Jennille raskas. Aamupala ei oikein oksentelun jälkeen maistunut, energia alkoi loppua kesken ja silmät karata äärettömyyteen. Aamupäivän viimeiset kilometrit vuorottelimme Kumarin kanssa Jennin rinkan kannossa. Yli viiden tonnin korkeudessa kymmenen kilon lisäys muodostuu nopeasti taakaksi, joten tarjosin mielelläni rinkkaa välillä oppaalle. Gorakshepiin saavuimme puolen päivän jälkeen.

10.10. Jenni ja minä. Taustalla Nuptse (7861m)

Kuormaa purkaessa John läimäytti minua selkää ja tokaisi suupielestään Michiganin vislaavalla aksentilla:
”You’re such a good husband!”
”Well, sometimes you gotta prove you’re still worth a damn.”
“We always have to, don’t we!"

Majoituimme ja söimme lounasta. Rinkat jätettiin huoneisiin ja kevyellä varustuksella jatkettiin parin tunnin matka Everest Base Campiin. Jenni pakotti lounaalla hieman sherpa-pataa alas kipulääkkeen kera. Muhennos nousi kuitenkin ylös heti Gorakshepistä lähdön jälkeen. Kumar katseli touhua totisena, kun Jenni syljeskeli suutaan tyhjäksi ja minä tökin tuotetta kengän kärjellä. Ainakin kipulääke näytti pysyneen sisätiloissa, mietin. Samalla pihalle tuli ilmeisesti myös vatsapöpö, koska Jennin olo parani. Rimmelit kireälle ja homma jatkui.

Matkalla osuimme taas Johnin joukkioon ja jatkoimme samaa matkaa. Jenni sai urheudesta suitsutusta kokolailla kattavasti. Etenkin kun meidän ikäinen brittipariskunta oli päättänyt edellisenä iltana jättää leikin kesken Lobuchessa. Tyttöä oli yön aikana ilmeisesti purrut hämähäkki kasvoihin ja puolet naamasta oli turvonnut umpeen. Täällä ylhäällä ei sentään iilimatoja ollut enää. Alempana kosteassa, juotikkaat olivat välillä oikea vitsaus. Hapuilevalla porapäällä ne liehuivat joka pajun oksalla ja illalla niitä löysi pesun yhteydessä jaloistaan verestä turpeana. Taskuveitsi oli hyvä työkalu niljakkaiden irrottamiseen.

10.10. aamupäivä ja Khumbu Glacier.

Parin tunnin kävelyn jälkeen saavuimme perille 5340 metriin. EBC oli tyhjillään. Retkikunnat saapuisivat vasta parin viikon päästä pystyttämään satapäin telttoja tälle näennäisen kapealle alueelle. Katselin pieniä jäävuoria maassa, johon Kumar osoitti telttojen nousevan. Siinä olisi paljon hommaa hakata platta auki. Ihmeteltiin aikamme aluetta, missä vanha Base Camp oli sijainnut ennen parin vuoden takaista lumivyöryä. Tasainen kenttä oli muuttunut louhikoksi, kun rinne oli tullut alas molemmin puolin perusleiriä. Paljon puhuttu ja pelätty Khumbu icefall ei perusleiristä katsottuna vaikuttanut lainkaan vaaralliselle. Vaikein osuus jäi notkelman taakse. Siellä jäälohkareet muuttuivat kerrostalon kokoisiksi ja erittäin epävakaiksi. Viivyimme leiripaikalla ehkä tunnin kuvaamassa ja onnittelemassa toisiamme suorituksesta. Gorakshepiin oli vielä kahden tunnin kävely ja kello oli jo kolme. Paluumatka oli helpompi, ja ehdittiin paremmin tutustua jenkkeihin. Jennin diesel-kone runksahti käyntiin ja rouva veti joukkoa koko matkan takaisin majataloon.

10.10 Linda, Rozan ja Sonia palaamassa EBC:ltä. Taustalla Nuptse oikealla.

Ilta alkoi hämärtää, kun saavuimme takaisin Gorakshepiin. Sovimme Kumarin kanssa aamujärjestelyistä. Viereisen Kalapatharin (5550m) huiputtaminen kiinnosti. Sinne piti lähteä aikaisin aamulla, jos halusi nauttia päivän ensisäteistä, ja ehtiä vielä laskeutua Phericheen samana päivänä. Päätimme kokeilla huiputusta, mikäli sää olisi selkeä aamulla. Usvassa Kalapathar ei tarjoaisi minkäänlaisia näköaloja. Kahdeksan jälkeen könysin mahdottoman raskaalta tuntuvat portaat kolmanteen kerrokseen huoneeseemme ja asetin herätyksen viideksi.

Koska vuoret eivät tunne armoa, alettiin oveen kolkuttaa jo 4:40. Taivas oli selkeä ja Kalapatharin valloitus sai vihreän valon. Heräsin jo aiemmin, mielestäni hyvin nukutun yön jälkeen, ja olin tutkinut näkymää ikkunasta: usvaa. En ollut varma olinko pettynyt vai huojentunut. Tarkistin kelloa ja totesin sen olevan vasta yksitoista illalla. Painoin pään takaisin vaatenyyttiäni vasten, joka edusti tyynyä. Viideltä majatalon pihasta erkani vain kaksi valon lähdettä. Jenni oli ollut edellisenä päivänä niin huonovointinen, että tarvitsi kipeästi koko yön mittaisen levon. Kuumaa teetä ja reilusti hunajaa termarissa, kaikki löytämäni rievut päällä ja pari snickersiä taskussa, aloimme tallustaa mäenrinnettä ylös. Vertikaalista oli 300 metriä ja matkaa parisen kilometriä. Koko rinne nousi tasaisena letkana otsalamppujen valoja. Äkkiseltään tuntui, että joutui vaihtamaan nelivedon päälle. Rinne oli melko jyrkkä. Varttitunnin nousun jälkeen Kumar kysyi oliko sahibilla kaikki hyvin. Yritin lakoniseen sävyyn huohotukseltani huomauttaa, että olin ollut hereillä noin puoli tuntia. Nousu muuttui loivemmaksi ja pimeydestä alkoivat heijastua esiin ympäröivät majesteettiset nukkuvat jättiläiset. Hetken aikaa oli ihan kivaa - tekemisen meininki.

Noudatin orjallisesti Johnin neuvoja rest-stepistä, mikä hidasti matkan tekoa. Tästä huolimatta alkoivat edellä kulkevat valot tulla perä edellä vastaan. Tunnin nousun ja yhden kilometrin jälkeen havahduin kurnutukseen suolistosta merkiksi, että olisi aamuhartauden aika. Kärsin edelleen melko akuutista jallasta, joten aikaväli ensivaroituksesta H-hetkeen oli varsin lyhyt. Onnekseni havaitsin lähietäisyydellä graniittilohkareen, joka soveltui kokonsa, ja sijaintinsa puolesta kivi-ceeksi. Tähän mennessä sormet alkoivat olla jo niin kohmeessa, että poteron reunalla huomasin kauhukseni vyön soljen avaamisen melko vaikeaksi. Kiihkeiden sekuntien jälkeen vyö napsahti auki - eikä hetkeäkään liian aikaisin. Kun vielä kalastin tunnottomilla sormilla nessu-paketin taskusta, olin valmis lisäämään teehen rommia. Berhandilaista ei tarvinnut hakea, olihan valloitus rommi varattu ja pakattu SA-INT mallin suojanaamari laukkuun. Kulautin uutteen kurkusta alas, työnsin paljaat kädet kainaloihin ja odotin verenkierron vilkastumista.

Puolentoista tunnin nousun jälkeen huippu näytti olevan melko lähellä. Oli aivan saatanan kylmä. Tilannetta pahensi polte silmien takana merkiksi kuumeen noususta. Huippu oli kirjaimellisesti kiven heiton päässä ja reidet aivan loppu. En hetkittäin erottanut polkua kunnolla, kunnes tajusin sen muuttuneen louhikoksi. Kiveltä kivelle askel kerrallaan viimeinen kaksikymmentä minuuttia, ja saatoin katsoa olevani huipulla. Istuin, join pitkän teen ja hytisin. Sormien kirvely oli muuttunut tunnottomuudeksi. Huomasin kameran jäätyneen. Irrotin akun ja työnsin sen kainaloon. Kymmenen minuutin jälkeen elo alkoi palailla raatoon. Otimme Kumarin kanssa kuvat huipusta sekä isänmaan aamunkoittoon heräävästä Everstistä, ja sitten hittoihin. Alas meno oli nopeaa. Käsien lisäksi myös varpaat kirvelivät. Puolen välin jälkeen, ja hyvän sykkeen ansiosta, tunto alkoi palailla. Aamiaiselle ehdittiin 7:30. Harkitsin sen siirtämistä, mutta pakottauduin syömään munakkaan. Lihakset ja pää olivat aivan tyhjät. Aamiaisen jälkeen ohjeistin Jennin hoitamaan provianttia ja piilouduin makuupussiin. Kengät jalassa kaikki vaatteet päällä säädin herätyksen puolen tunnin päähän. Siten jäi vielä 20 minuuttia aikaa pakata ennen uloskirjausta.

Yhdeksältä kaiho karavaanimme jätti Gorakshepin ja siirtyi reilusta viidestä tonnista alas 4200 metriin Phericheen. Keli oli mitä mainion ja kamera lauloi. Ensimmäistä kertaa mentiin kotiin päin ja alaspäin. Viiden tunnin laskeutumisen jälkeen oltiin perillä. Korkeudesta johtuva päänsärky alkoi kaikota ja illalliseen mennessä myös ruokahalu oli palannut. Kuume ja ripuli, sekä hupaisat aivastukset, vain roikkuivat vielä mukana. Amen.