maanantai 29. kesäkuuta 2015

Tippaamisesta: Kuinka lopetin miettimisen ja aloin rakastaa hyvää palvelua

Ravintolan keittiössä kuhisee. On kuun viimeinen päivä ja lauantaiserviisi lähenee loppuaan. Paja on torpattu puhtaaksi. Hikiset äijät alkavat suunnata suihkuun. Ensimmäiset oluet naksahtelevat auki.
"Oliko jotain tippihommii??"
Suihkusta takaisin keittiöön palaava väki tutkiskelee hovimestarin jakamia kirjekuoria. Yksi sujauttaa siivunsa taskuun, toinen kiikuttaa sen lähimpään soittojuomalaan. 


Olin vuoden alussa juhlistamassa syntymäpäiviä New Yorkissa. Yhdysvalloissa tippi lasketaan kiinteäksi osaksi ravintolatyöntekijän palkkaa. Sama koskee muitakin palvelualoja, usein siinä määrin, että kämmenen ojentajaa tuntuu olevan ruuhkaksi.


Aina ei tippaaminen kuitenkaan tunnu aiheelliselta. Parhaassa tapauksessa jouduin hakemaan tarjoilijan tiskin takaa tuomaan listat ja lopussa laskun. Samainen neitokainen kuitenkin muitta mutkitta kirjoitti laskun päälle itselleen 18%:n tipin. Ymmärrän tarjoilijan tuskan saada vuorkarahat kasaan. Mielestäni automaatiotippi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asiakkaan voi tyystin unohtaa. Osa palvelualojen harjoittajista saattoi jopa tuhahtaa tai alkaa vaatimaan lisää, jos setelipino - kupiksi muodostettujen kämmenien pohjalla - ei miellyttänyt. Jälkiviisaana olisin tänä päivänä todennäköisesti jättänyt tipin maksamatta - mielenosoituksesta huolimatta. Toisinaan pääsimme nauttimaan myös aivan ensiluokkaisesta palvelusta. Lopuksi ravintolan kuitin lopussa saattoi lukea esimerkkejä eri tippiprosenttien summasta. Asiakas voi omassa rauhassa jättää tippiä palvelunlaadun mukaan.

Eräs insinööriystäväni ihmetteli joskus ääneen tippaamista. Hän totesi ettei itsekään saa tippiä siitä että tekee työnsä. Mielestäni saman työn voi kuitenkin tehdä monella tapaa. Ravintoloiden ketjuuntuessa kuluja poljetaan alas karsimalla palkkaa. Hyvät tyypit lähtevät muualle töihin ja tilalle palkataan uusia ja ekstroja. Monissa paikoissa henkilökunnalla ei todellakaan ole edes ammattitutkintoa alalta. Hyvän palvelun määritelmä tuntuu vakiintuneen minimiin. Etsitään jakkara perseen alle, punaista tai maltaista lasiin. Yritetään saada oikeat annokset asiakkaille ja lopuksi lasku täsmäämään. Olen samaa mieltä ystäväni kanssa: siitä ei tarvitse tipata. 

Vuosien myötä olen huomannut kokeilunhalun vähentyneen ulkona syödessä. On mukavampi mennä tuttuun paikkaan, missä ruoantason tietää valmiiksi ja henkilökunta tuntee. Parhaassa tapauksessa hovi saattaa muistaa suosikkiaperatiivin ulkoa. Illan aikana voi keskittyä ruokaan, juomaan ja seuralaisen kaula-aukkoon. Ammattilaiset hoitaa homman. Lähtiessä jätämme jonkin verran tippiä. Seuraavalla kerralla ulos mennessä tulee taas harkittua tarkkaan ottaako sikaa säkissä.


 Ravintolahenkilökunta muistaa toistuvat vierailut ja sermin takana tiedetään kuka tippasi viime käynnillä. Hyvä kiertää. Ystävällinen asiakas ja hyvä tippi huomioidaan palvelussa.

Tippaamiselle ei onneksi Suomessa ole kuittiin kirjoitettuja sääntöjä. Hyvästä palvelusta ja ruoasta kannattaa kuitenkin tipata. Jos tunnet saaneesii hyvää palvelua anna tippiä. Hyvä tippaaminen on helppoa: ylärajaa ei ole! Huono tippi sen sijaan on 20 senttiä. Silloin on parempi olla jättämättä mitään. 

Kiitos, anteeksi ja hyvää ruokahalua!



Toisinaan tarjoilu voi olla kuitenkin tungettelevaa