Leipää ja sirkushuveja

Kuudes kahdettatoista oli tiistai ja tiistaina oli määrä juhlia tämän valtion merkkipäivää. Ennen kuin aurinko saavutti päivän lakipisteensä, istuimme kimppakyytiin kohti Helsinkiä. Matkalla oli aikaa jutella kanssamatkustajien kanssa ruokakulttuurista, -tottumuksista, sekä ennakkoluuloista.

Aika rientää, kun on hauskaa – sanotaan – joten hetkisen kuluttua olimme jo majoittumassa Scandic Simonkenttään. Hätäiseen suoritetun vaatteiden vaihdon jälkeen kiiruhdimme käytävään ja hisseille. Aulasta astuimme Simonkadulle. Hälytysajoneuvojen luomassa sinisessä valossa kuljimme alas kohti rautatieasemaa. Ylitimme Mannerheimintien, jonka liikennettä ohjasi useampi poliisi. Pari sataa päinen kulkue kannatteli kylttejään, huusi iskulauseitaan ja jatkoi Manskua pitkin kohti Svenska teatteria. Postintalon suunnasta Kaivokadulle kiiruhti räikkä pyörien yksi, kaksi, kahdeksan poliisiautoa. 

 Jatkoimme matkaa Mikonkadulle asti. Kadun tukki vastamielenosoitus ”Natsit pois Helsingistä.” Rummut pärisivät ja poliisit olivat miehittäneet Ateneumin risteyksen, joka ohjasi kulkueen Kaisaniemeä kohti. Käännyimme vasempaan kohti Kasinoa ja Vilhonkatua. Pääsimme nousemaan Kaisaniemenkadulle ja kiiruhdimme Pitkäsiltaa Hakaniemeen. Torille oli itälaitaan kerääntynyt väkijoukko. Hajanaisen joukkion keskeltä paljastui vihreä-valkoisia lippuja kannatteleva pohjoismainen Vastarintaliike. Ympärille oli kerääntynyt  joukko kannattajia, pressin edustajia, sekä huutelijoita, ynnä muita kiinnostuneita.

Kovaääniseen alettiin huutaa iskulauseita, joita kulkue toisti marssiessaan. Katsojat alkoivat osallistua huutamiseen: ”Natsit vittuun!”, ”Saatanan idiootit!”, ”Oikeistopaskat”, ynnä muita vastaavia verbaalisia letkautuksia satoi kulkuetta saattavalta yleisöltä. Viisikymppinen rouva seisoi parka päällä Siltasaarenkadun risteyksessä keskisormi pystyssä. Kannanottoihin kulkue vastasi omin huudoin: ”Vapaa pohjoismainen radikaali!” Moni amatöörikuvaaja vaikutti juontavan tapahtumia suoraan live-streamina verkkoon. Pitkäsillalla raitiovaunu joutui pysähtymään hetkeksi. Ihmiset sisällä vaunussa liimautuivat ikkunoihin tuijottamaan tätä poliittisten siipien lyöntiä kohti Kaisaniemen puistoa.

Varsapuistikossa tien sulki noin viisitoista poliisiautoa ja lähemmäs viisikymmentä miekkamiestä mellakkavarustuksessa. Kulkue kääntyi Kaisaniemenrantaan. Rantatiellä hyökkäsi sivustakatsoja keulalla kävellyttä mielenosoittajaa kohti ja iski tätä kasvoihin. Painiottelun jälkeen poliisi raudoitti kaksi henkilöä. Vastarintaliike oli ryhmittynyt siilipuolustukseen omiensa ympärille.

Kaisaniemenpuiston hiekkakentälle oli ryhmittynyt valmiiksi vastamielenosoitus, jonka ohitimme aiemmin Mikonkadun kulmassa. Paikalla oli nyt arviolta neljäsataa mielensäpahoittajaa. Paikalle oli tuotu kuorma-auto, jonka toinen kylki oli aukaistu esiintymislavaksi juontajille, jotka huudattivat yleisöä. Jos ei ottanut huomioon puskurialuetta muodostavaa kymmenen poliisiauton ja noin sadan poliisin joukkoa, olisi kyse voinut olla keikasta. Naisääni juonsi huudattamista:

”Natsit pois Helsingistä”

- Natsit pois Helsingistä!

”Mitä te sitten haluatte huutaa!?”

Vastamielenosoittajat olivat muodostaneet pienempiä porukoita, joissa tanssittiin laukut kehän keskellä, kuin diskossa ja juotiin olutta. Vuoroon tullut miesjuontaja rakensi tunnelmaa rokkikonsertin suuntaan: ”Mikä meininki!? Onko kaikilla hauskaa!?”

Uskonpa että oli, ainakin siihen asti kunnes natsit – tai Vastarintaliike – tulisivat pilaamaan bileet.

Myöhemmin istuimme ravintolassa illallistammassa.

Päällimmäisenä mielessä oli pettymys. Pettymys siitä, että odotukseni olivat olleet toisenlaiset. Olin kuvitellut Vastarintaliikkeen esiintymisen kiihkeämmäksi ja provosoivammaksi. Olin kuvitellut vastamielenosoituksen järjestyneemmäksi. Todellisuus oli toinen. Vastarintaliike oli väkimäärältään vastapuolta suppeampi, marssijat kurinalaisia ja ryhmä yhden lipun alla. Edes suora fyysinen hyökkäys ryhmää vastaan ei provosoinut vastatoimiin. Vastamielenosoitus taas antoi vaikutelman mukaan temmatuista kettutyttö-aktivisteista, jotka olivat mukana enemmän mielenkiinnosta kuin vakaumuksesta.

Jälkipyykkiä kuivamaan ripustaessa mieleen muljahti seuraavia seikkoja:

1) Olin iloinen, että kaikille osapuolille taattiin yhdenvertainen mahdollisuus ilmaista mielipidettään, vaikka siihen sisältyi riski väkivallantekoihin. Vastarintaliike teki viisaasti kun ei tarttunut syötteihin, joita sille heiteltiin, vaan pitäytyi kurinalaisena joukkona. Liike sai varmasti paljon yleisesti ei-toivottua positiivista julkisuutta. Toisaalta koko vastapuolen toimintaa leimasi lapsellinen ilme, missä mennään tietoisesti toisen leikkipaikalle ja provosoidutaan huuteluihin, kun tämä sitten saapuu pilaamaan kivat bileet ja lyttäämään Itsenäisyyspäivän.

2)  Populismipolitiikka siirtyy kaduille. Kenen joukoissa seisot.  Kansalla on mahdollisuus osallistua kirjaimellisesti ”äänestämällä” huutosakissa. Tänä vuonna mielenilmaukset olivat tosin pettymys yleisölle. Kukaan ei kuollut, anarkistit, uusnatsit ja muiden ryhmien provokaattorit pysyivät aisoissa.

3) Ikävä piirre oli disinformaation osuus ja huoli ihmisten lähdekritiikistä. Pettymys tallentaa uutisarvoltaan merkittävää materiaalia johti siihen, että mukana olleet amatöörikuvaajat ja tiedottajat repivät irti uutisankkaa allikosta. Kuulin ympäriltä kannanottoja kiinniottotilanteessa, miten ”natsit riehuivat” kulkueessa. Nuori mieshenkilö soitti, ilmeisesti kotibileisiin, ja totesi: ”Paljon mitään ei tapahtunut. Uusnatsit jotain riehuivat.” Virheellinen tieto jaetaan suullisesti ja sitten laitteilla, vai lähdetäänkö tarkastamaan lähde?

Tärkeämpää lienee olla kaveripiirissä tiedon ensin jakanut.

4) Onko Itsenäisyyspäivän luonne muuttumassa? Sotiemme veteraaneista viimeiset alkavat siirtyä ilmavoimiin ja Tuntematon sotilas alkaa tuntua kansankiihottamiselta ääri-oikeistolaisuuteen. Ehdottaisinkin, että useampi ravintola alkaisi pitää Helsingissä oviaan auki ja kaupunki voisi tarjota Itsenäisyyspäivän ohjelmana ”leipää ja sirkushuveja” ravintoloiden ja mielenosoitusten muodossa.

Oli niin tai näin, moni uusnatsi oli ilmeisesti jäänyt pakkasen takia kotiin kuuntelemaan Hiltusen puhetta tallenteelta. Mukana olivat vain ne Vastarintaliikkeen edustajat, jotka halusivat ilmaista pahaa oloaan. Näin ollen vastamielenosoitus keräsi suuremmat kannattajaluvut. Onhan siihen ehkä rahtusen helpompi liittyä mukaan heilumaan, vaikka ihan vain mielenkiinnosta nähdä mitä ne natsit oikein puuhaa, kuin seisoa sätittävänä pakkasessa Kaisaniemen rantatiellä. Amatöörireporttereille ei ilta tuonut lisäarvoa. Seuraavana päivänä mielenosoitukset oli unohdettu. Otsikoita värittivät linnanjuhlien pukuskaala, liian avoimet kaula-aukot ja nännipihat. Näistä uutisistahan me veroja maksamme.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

”Lifestyle of the rich and famous”

Pyörittelin kynää sormien välissä ja katselin ulapalla keinuvia troolareita. Alukset laskevat ankkuriin lähempänä paratiisisaarta viikonloppuisin. Ilmeisesti kalastajiakin janotti. Siemaisin margaritaa lasin reunasta, mihin suola oli kuuman kosteassa ilmassa jo ajat sitten sulanut. Mietin mitä jäi käteen kuukaudesta kuumassa, kylmässä, märässä ja pölyisessä Nepalissa.

Välillä kuulee kavereiden suusta ihmetystä miksi pitää rääkätä itseään jossain maailman selällä. Eikö voi vain varata hotellia Bilbaosta, käydä parissa museossa, kivassa ravintolassa ja juoda itsensä miellyttävään nousuhumalaan ennen kuin johdattelee vaimon takaisin huoneeseen? Kyllä niitäkin reissuja tehdään.

Lomalle mennään lepuuttamaan hermoja arjen raadannasta, hankkimaan mukavia kokemuksia ja elämään elämyksiä. Nuorempana tehtiin reppureissuja, koska ei ollut varaa muuhunkaan. Vuonna 2016 ikäluokat -84 ja -89, joista suurin osa tuttavistani koostuu, ovat päässeet työelämään kiinni. Rahaa jää valita hotelleista itseään miellyttävin. Pätäkkää kärsii hiukan polttaa jos ylimääräinen satasen satsaus takaa viihtyvyyden. Allekirjoitan. On mukava, kun aamuisin ei peiliin tarvitse katsoa aamupalalle lähtiessä. Joku Marriotin henkilökunnasta voi kahvin, croissantin ja tuoremehun kantaa huoneeseen asti – ja muistakaa se sanomalehti ja samppanja! 

Aamiaisen jälkeen haluan ehkä parantaa krapulaa hotellin altaalla, ainakin parina päivänä. Jos ollaan Pariisissa Eiffel-tornissa on käytävä, ehkä syötävä. Marseillessa taas on mukava ulkoiluttaa uutta Henri Lloydin pikeepaitaa satamassa, katsella isoja jahteja ja juoda kahvit paikallisella Mattolaiturilla. Milanon Galleria Vittorio Emanuele on checkattava. Siellä näkee julkkiksia. Jotain Galleriasta on syytä ostaakin, että sulautuu joukkoon. Iltaisin se Hard Rock Cafe - ei välttämättä paras tai halvin, mutta hyväksi havaittu viime reissulta.  Ravintola ei ole korkkarietäisyydellä, mutta taksi vie. Jälkiruokakahvin kanssa konjakkia – sitä ”äx-oota”.  Lentokentällä muistan: ne tuliaiset!

Viikon lomailun jälkeen saattaa se ainainen maanantai näyttäytyä aika harmaana. Kotona aamulla, tukka pörröllä, keitetty sumppi ei maistu kuin venetsialaisessa Cafe Florianissa. Lisää routaa tupaan kantaa ajatus taas uudesta putkesta siinä arjen harmaassa. Loma ei voisi olla kauempana. Illalla telkkarissa Miljonääriäidit jatkavat sunnuntaielämäänsä.

Lähde Nepaliin. Nepalissa riittää ihmeteltävää. Vaikka elintaso on alhaisempi kuin koto-suomessa, ihmiset ovat iloisia, eikä poliisi pamputa. Turismi on tulonlähde, meillä se on riesa. Nepalissa pienelläkin rahalla saa ja aasilla pääsee. Sisällä saa, tai ei saa, polttaa. Sähköt saattavat mennä kesken leffan, mutta alakerran baari avataan vaikka taskulampun valossa. Ravintolasta saa hyvää tai pahaa ruokaa. Kanan saa KFC:stä fritattuna tai kanalasta elävänä. Muistona jää jollain tasolla hallittu kaaos, nipotuksen puute, kylmät suihkut, kissojen paljous, rottien vähyys, iloiset ihmiset ja iltaruoan kyniminen hotellin takapihalla. Kun menen kotiin, jaksan taas vuoden nauttia lattialämmityksestä, kuumasta suihkusta, marketin valikoimasta ja nipotuksesta. Elämä kotosalla ei olekaan niin kurjaa. Telkkarissa Bear Grylls käy yöpuulle kamelin rintakehän sisään. Hyi.

 Kiitos, anteeksi ja näkemiin!