Haikon Viini-ilta

Rouva ilmoitti tuossa joku viikko takaperin halun tutustua paremmin Isänmaan maakuntien tarjontaan. Itse jäin viime Saksan reissun jälkeen kaipailemaan majatalotyyppisiä majoitusliikkeitä, jossa kaikki palvelut olisivat saman katon alla. Kuriositeeteista hyvä ruoka, juoma ja palvelu olisivat imperatiivisia ja edullinen hinta sekä liikuntamahdollisuudet bonus. Autolla reissussa on kätevää, kun kaikki palvelut järjestyvät saman parkkiruudun ympärille.

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Googlettelin hieman Suomen tarjontaa. Mieleen tuli ensin Vuokatin Katinkulta. Kävin siellä joskus pienenä. Muistelen nähneeni altaaseen upotetun baarin, missä kyyppari pystyi kuivin jaloin tarjoilemaan limonaadia janoisille liikkujille.

Tarkempien tutkimusten jälkeen Katinkulta paljastui S-ryhmän paikaksi, joten hyvän ruoan, palvelun ja juoman saisi unohtaa. Alueella on vuokrattavia mökkejä, mutta silloin hinta pompsahti pilviin.

Lapista löytyy tähän aikaan vuodesta hyviä ulkoilu- ja liikuntamahdollisuuksia, sekä vielä ihan kohtuu hinnat. Ongelmaksi Lapissa kuitenkin muodostuu ravintolapalveluiden heikko taso. Vaikka ketjut voi vielä välttää odottavat ranskanperunat lautasen reunalla melkein paikassa kuin paikassa.

Päädyin lopulta lueskelemaan kartanoista ympäri Suomea. Vuodesta 2004 on Porvoossa Haikon kartanolla järjestetty teemahenkisiä viini-iltoja. Haikosta tietämättömille mainittakoot, että siellä on järjestetty ravintola- ja majoitustoimintaa useampia vuosikymmeniä. Plantaasi käsittää tänä päivänä Itse kartanon lisäksi kylpylähotellin sekä Villa Haikon. Alue on noin seitsemän kilometrin päässä Porvoon keskustasta ja sinne pääsee mm. Stadista onnikalla muutaman euron hintaan useaan otteeseen päivästä. Bussia joutuu vaihtamaan paikallisbussiin Porvoossa, mutta se tuo perille kartanon portin eteen.

Viini-iltoja järjestetään keskimäärin kerran kuussa ja ne voi varata hyvissä ajoin etukäteen. Paketti sisältää majoituksen, neljän ruokalajin illallisen viineineen, kylpylälipun ja aamiaisen. Paketin hinta alkaa 110 eurosta ylöspäin.

Hinta vaikutti liian halvalle. Sähkötin saman tien kartanoon ja utelin, mitä en ymmärtänyt oikein. Myyjä kertoi, että ilta oli täynnä. Ei yllättänyt. Päästiin kuitenkin jonotuspaikalle. Viikkoa myöhemmin viesti saapui: meille oli huone kylpylähotellista.

Teemana 13.11 oli Uusi maailma vastaan Vanha maailma. Taistoon lähdettiin puolilta päivin Helsingistä dösällä. Aikaa bussissa jäi sopivasti tasoitella oloja edellisen illan suojaviineistä. Osa kanssamatkustajista näytti myös aloittaneen viikonlopun etuajassa. Saimme varmasti paljon kavereita, kun nostin lohmon hyvin temperoitua Appenzelleriä pöydälle haisemaan ja kaatelin varovasti Pauligin kertseihin edelliseltä illalta jäänyttä Languedocia.

Kolme varttia myöhemmin pudottauduttiin onnikasta Porvoon torin kupeeseen. Jatkoyhteys lähti näppärästi toiselta puolen tietä. Muistelin etten olisi koskaan Porvoossa käynytkään. Haaveilin lounaasta seuraavana päivänä jossain kaupungin monista aika tasokkaistakin ravintoloista.

Kartanon portit avautuivat meille kahden maissa iltapäivällä. Majoittuminen onnistui ripeästi. Huone kylpylähotellin puolella oli ihan passeli: siisti ja riittävän kokoinen. Reippaana ja edellisestä illasta toipuneena sujahdin smurffipukuun ja otimme suuntiman kuntosalille. Sali oli yllätttävän iso ja sieltä löytyi hyvät fasiliteetit vapaapäivän verryttelyyn. Nopean treenin jälkeen pikku rouva silitti lukusalissa ilta-asut henkariin. Löysin hyllystä Aku Ankan.

Herrasväki Kääriäinen

Pakollisten askareiden jälkeen sonnustaiduttiin hotellin one-size -kylpytakkeihin ja lähdimme tutustumaan kylpylään. Olin kuullut huhuja Haikon baarihinnoista, joten otin vapaudekseni sujauttaa pari tukijuomaa kassin pohjalle.

Kylpylä oli paljon pienempi kuin olin hengessäni kuvitellut. Sieltä löytyi kuitenkin tarvittava polskutteluallas hierovine laitteineen. Lisäksi oli poreallas, lämminvesiallas ja baari. Jossain kulmassa taisi olla myös kylmäallas. Erikoisfasiliteettina kylpylä tarjosi ”huippukylmä” -hoitoa. Tämä tarkoitti jonkinlaista huonetta, missä pakkasta oli lähemmäs sata-astetta. Olin kuitenkin tyytyväinen pelkkään kylmään juomaan.

Alkuiltapäivällä kylpylä oli vielä rauhallinen, mutta neljän jälkeen sinne alkoi kerääntyä porukkaa. Porealtaassa nöhöttäessä tehtiin hieman tuttavuutta pariskunnan kanssa, joka oli myös ensi kertaa Haikossa. Rouva kehui heidän juhlistavan ensi tapaamisen 15-vuotispäivää lapsen voittamalla lahjakortilla. Pikkuinen oli lähetetty isoäidin kanssa Flamingoon kylpemään.

Muutamien paukkujen jälkeen oli määrä lähteä saunan kautta valmistautumaan iltaan.

Bollinger-baari

Kartanon eteisaula loi hienot puitteet ja tunnelman alkavalle illalle. Bollinger-baari tarjoili aperatiiveja kuplien muodossa innokaille viini-ihmisille. Väkeä näytti olevan laidasta laitaan. Pääosin kuitenkin pariskuntia neljän-viidenkympin välissä. Muutamia meitäkin nuorempia porukoita oli lähtenyt iltaa viettämään. Kartanon kivijalkakerros oli jaettu karkeasti kolmeen osaan. Toisessa siivessä oli noin 120-paikkainen ravintolasali. Vastakkaisella puolella reilu satapaikkainen Romanov-sali, missä viini-ilta järjestettiin. Keskellä oli aula, sekä halli antiikkisine sisusteineen ja edefelteineen.

Tilanne alkoi näyttää pahalle puoli seitsemältä paikallista aikaa, kun meidät ohjattiin omille paikoille saliin. Pöytään oli kunkin vieraan kohdalle katettu lasit kahdeksalle kaadolle! Yritin sovittaa aperatiiviani niiden lomaan. Dinneri polkaistiin käyntiin ravintolatoimenjohtajan puheella, jonka jälkeen mikrofoni siirtyi Juha ”Pastori” Rantalalle. Lyhyt katsaus ohjelmaan, viineihin ja peli käyntiin.

Lasit täyttyivät Uuden-Seelannin Sauvignon Blancilla, sekä Sancerrella. Pastorin johdatuksella haettiin molemmista Sauvignoneista ominaisia nyansseja. Keittiö oli askarrelut kyytimieheksi äyriäislautasen.

Meidän pöydänpääpulpetista saattoi keskustella vain yhteen suuntaan. Viereinen pariskunta avasikin keskustelun kommentoimalla, että minä ja Jenni emme selkeestikään olleet kartanolla ensimmäistä kertaa. Niin tottunutta ja varmaa oli herrasväen käytös! Totesin, että kyllä tässä ihan ensi kertaa ollaan kyseisen kortteerin neliöillä. Paljastin kuitenkin, että tiskiin on toisaalta tullut nojattua kerran jos toisenkin.

Ruotsin-suomalaista verta kierrättävä pariskunta sen sijaan vaikutti olevan ensimmäistä kertaa ravintolassa. Läpi illallisen korostui ryhdikäs pönötys. Itse pyrin repimään tästä huumoria irti ja liennyttämään tunnelmaa sopimattoman härskeillä ja vaivaannuttavilla jutuilla.

Toinen kaato oli odottanut lasissa alusta saakka. Burgundista, sekä Chilestä oli tarjolla, mitä muutakaan kuin, Pinot Noiria. Pastorin viiniä- ja mieltäylentävän messun jälkeen kumarruttiin nuuskimaan mukin pohjia. Keittiön uumenista pöytään kannettiin hieman odotuksien vastaisesti savustettua lohta. Miellyttävä yllätys. Parsaa oli toisaalta aivan tarkoituksettomasti lisätty annokseen sesongin ulkopuolelta.

Pääruoalle annosteltiin yhteen lasiin Bordeux'ta ja toiseen Aussi Shirazia. En tiedä onko näiden kahden vertaileminen kovin hedelmällistä hommaa, mutta niin kuitenkin tehtiin. Ruoaksi sali tarjoili tyylikkäästi pääruoan vadeilta. Hatunnoston arvoinen suoritus! Pääproteiini peura oli onnistunut ihan hyvin ja sen söi mielellään.

Jälkiruoka tarjoiltiin Portviinin ja Etelä-Afrikkalaisen Portin tyylisen viinin kanssa. Mukava kokemus kun kumpikaan tyyleistä ei ole erityisen tuttu minulle. Jälkiruoka itsessään oli vähän askarrellun oloinen.

Iltaa leimasi miellyttävä tunnelma ja puheensorina ruokailun aikana. Oli mukavaa nähdä keittiömestari Forsenin illastavan vieraiden kanssa yhdessä pöydistä. Ruoan taso, joka kauttaaltaan oli aika mitään sanomatonta, sai kuitenkin miettimään olisiko mestarin paikka ollut kuitenkin keittiössä. Vaikka markalla saa markan juttuja ja kympillä kympin juttuja tuntui silti, että monessa kohtaa oli ruoan suhteen menty siitä mistä aita oli matalin. Harvoin kuitenkaan nykyään pääsee äimistelemään vatitarjoilua ravintolassa, joten siitä erikoispeukku.

Suupielet saatiin pyyhittyä joskus yhdentoista aikaan. Jälkipeli jatkui kartanon klubilla omassa kornerissa, missä nautimme tuutingin. Osa porukkaa innostui laittamaan jalalla koreasti aina kahteen asti yöllä. 
Aamun koittaessa kaivautui syntinen syvemmälle lakanoihin. Kartanon huippuhyvä aamupala antoi kuitenkin voimia raahautua ravintolasalista takaisin kylpylään katumaan voimakasta eloa edellisiltana. Päiväsauna ja appelsiinimehu kirkastivat ajatuksia sen verran, että kotiin Helsinkiin päästiin jo hyvissä ajoin iltapäivällä.

Kiitos ja anteeksi!

Tippaamisesta: Kuinka lopetin miettimisen ja aloin rakastaa hyvää palvelua

Ravintolan keittiössä kuhisee. On kuun viimeinen päivä ja lauantaiserviisi lähenee loppuaan. Paja on torpattu puhtaaksi. Hikiset äijät alkavat suunnata suihkuun. Ensimmäiset oluet naksahtelevat auki.
"Oliko jotain tippihommii??"
Suihkusta takaisin keittiöön palaava väki tutkiskelee hovimestarin jakamia kirjekuoria. Yksi sujauttaa siivunsa taskuun, toinen kiikuttaa sen lähimpään soittojuomalaan. 

Olin vuoden alussa juhlistamassa syntymäpäiviä New Yorkissa. Yhdysvalloissa tippi lasketaan kiinteäksi osaksi ravintolatyöntekijän palkkaa. Sama koskee muitakin palvelualoja, usein siinä määrin, että kämmenen ojentajaa tuntuu olevan ruuhkaksi.

Aina ei tippaaminen kuitenkaan tunnu aiheelliselta. Parhaassa tapauksessa jouduin hakemaan tarjoilijan tiskin takaa tuomaan listat ja lopussa laskun. Samainen neitokainen kuitenkin muitta mutkitta kirjoitti laskun päälle itselleen 18%:n tipin. Ymmärrän tarjoilijan tuskan saada vuorkarahat kasaan. Mielestäni automaatiotippi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asiakkaan voi tyystin unohtaa. Osa palvelualojen harjoittajista saattoi jopa tuhahtaa tai alkaa vaatimaan lisää, jos setelipino - kupiksi muodostettujen kämmenien pohjalla - ei miellyttänyt. Jälkiviisaana olisin tänä päivänä todennäköisesti jättänyt tipin maksamatta - mielenosoituksesta huolimatta. Toisinaan pääsimme nauttimaan myös aivan ensiluokkaisesta palvelusta. Lopuksi ravintolan kuitin lopussa saattoi lukea esimerkkejä eri tippiprosenttien summasta. Asiakas voi omassa rauhassa jättää tippiä palvelunlaadun mukaan.

Eräs insinööriystäväni ihmetteli joskus ääneen tippaamista. Hän totesi ettei itsekään saa tippiä siitä että tekee työnsä. Mielestäni saman työn voi kuitenkin tehdä monella tapaa. Ravintoloiden ketjuuntuessa kuluja poljetaan alas karsimalla palkkaa. Hyvät tyypit lähtevät muualle töihin ja tilalle palkataan uusia ja ekstroja. Monissa paikoissa henkilökunnalla ei todellakaan ole edes ammattitutkintoa alalta. Hyvän palvelun määritelmä tuntuu vakiintuneen minimiin. Etsitään jakkara perseen alle, punaista tai maltaista lasiin. Yritetään saada oikeat annokset asiakkaille ja lopuksi lasku täsmäämään. Olen samaa mieltä ystäväni kanssa: siitä ei tarvitse tipata. 

Vuosien myötä olen huomannut kokeilunhalun vähentyneen ulkona syödessä. On mukavampi mennä tuttuun paikkaan, missä ruoantason tietää valmiiksi ja henkilökunta tuntee. Parhaassa tapauksessa hovi saattaa muistaa suosikkiaperatiivin ulkoa. Illan aikana voi keskittyä ruokaan, juomaan ja seuralaisen kaula-aukkoon. Ammattilaiset hoitaa homman. Lähtiessä jätämme jonkin verran tippiä. Seuraavalla kerralla ulos mennessä tulee taas harkittua tarkkaan ottaako sikaa säkissä.

 Ravintolahenkilökunta muistaa toistuvat vierailut ja sermin takana tiedetään kuka tippasi viime käynnillä. Hyvä kiertää. Ystävällinen asiakas ja hyvä tippi huomioidaan palvelussa.

Tippaamiselle ei onneksi Suomessa ole kuittiin kirjoitettuja sääntöjä. Hyvästä palvelusta ja ruoasta kannattaa kuitenkin tipata. Jos tunnet saaneesii hyvää palvelua anna tippiä. Hyvä tippaaminen on helppoa: ylärajaa ei ole! Huono tippi sen sijaan on 20 senttiä. Silloin on parempi olla jättämättä mitään. 

Kiitos, anteeksi ja hyvää ruokahalua!

Toisinaan tarjoilu voi olla kuitenkin tungettelevaa

If I can make it there, I'll make it anywhere.

 Maanantaiaamu näyttäytyi harmaana. Sääennuste oli luvannut vesisadetta koko päivälle. Kuntosalilta palatessa pysähdyin respassa toimittamaan asioita. Koko ala-aula oli täynnä ”Slippery” –kylttejä. Amerikassa on kallista hotelille, jos asiakas liukastuu. Takaisin huoneessa pidettiin Jennin kanssa rääpiäiset edellisen illan pöperöillä.

Maanantai oli pyhitetty shoppailulle. Välttämätön paha. Karkaisin henkistä kanttia povitaskusta yllättäen löytyneellä pikku Cointreau-pullolla.

                            

Metro New Yorkissa on hieman erilainen kuin Euroopassa. Kotimantereella kun tunneliin kerran pudottautuu, mahdollisuudet suunnan valintaan ovat rajattomat. Ensimmäinen sisäänkäynti Times Squarella osoittautui kuitenkin vääräksi. Takaisin ylös. Sitten sukellus seuraavaan tunneliin. Tällä kertaa lykästi. Tutkin metrokarttaa. ”Keltainen linja. Mikä tahansa juna käy.” Seurailin vaillisesti asemia. Kuljettaja ystävällisesti ilmoitti jokaisen aseman. Kaverilla taisi olla hytissä luurit korvilla ja parempaa soulia soittimessa. Kuulutukset olivat melko vapaamuotoisia. Valotaulu kertoi aina kadun numero, mutta ei asemaa. Ennen kuin huomattiinkaan, oltiin menossa Downtownin sijaan East Riverin yli. Katselin Brooklyn Bridgeä oikealla ja miehistön väkinäisiä hymyjä vasemmalla. ”Jäädäänkö jo seuraavalla?”

Brooklynissä kesti hetki löytää oikea laituri keskustaan takaisin menevälle junalle. Jenni sanoi sen hyvin: ”täällä ei ole asemia, vaan metropysäkkejä.” Kun Euroopassa mennään metroasemalle ja valitaan laituri, New Yorkissa pudottaudutaan kadulta oikean väriselle laiturille. Sitten odotellaan oikeaa kirjainta. Joskus itsekin metrolla ajaneena systeemi tuntui silti aluksi turhauttavan hankalalle; kuin kännissä käveleminen. Tiesi kyllä mihin oli menossa, mutta tie vei tahtomatta eri suuntaan. Takaisinpäin tullessa matka olikin lyhempi ja harjoituksen vuoksi hurautettiin vielä kerran oman aseman ohitse. Nauru alkoi muuttua katkonaiseksi. Kun lopulta osuttiin oikealle asemalle, vatsassa jo jonkin aikaa kasvanut näläntunne alkoi painaa suupieliä alaspäin.

                            

Minulla oli hyvä visio ruokapaikasta ihan siinä lähellä. Pienen , Village Voicen suositteleman, Alfoonso nimisen kuppilan etsiminen vesisateessa parin tuhannen muun valomainoksen joukosta alkoi jo heti alussa tuntua melko tympeälle. Pari väärää käännöstä ja sanoin, että jos se ei ole seuraavan mutkan takana, niin antaa olla. Jenni nyökytteli päätään vieressä. Takana tulevilla tuskin oli mitään vastaväitteitä. Tuurin kaupalla ravintola kuitenkin löytyi. Ravistelin sateenvarjoa eteisessä. Lähi-Itä henkinen pikaruokala kuulosti sopivalle valinnalle tässä kohtaa. Pyysin saada parhaan annoksen listalta ja ihan mitä tahansa, missä oli alkoholia.

”Ei ole alkoholia.”

”Vain niin. Pahin mahdollinen. No sitten kokis zero. Sekin varmaan on ihan hyvää..”

Ruoka saapui, luojan kiitos, nopeasti. Ikäväksi se oli kuitenkin aika paskaa. Oma annokseni oli edes jollain lailla syötävää, Pahin nälkä ehti kuitenkin kadota kuivaneita lampaankappaleita jahdatessa pitkin lautasta.

                             

Ensimmäinen etappi oli Century 21 –kirkolle. Julkisivultaan hyvin askeettinen kivijalkakauppa osoittautui seitsemän kerroksiseksi vaatepalatsiksi. Kenkäosaston valtavuutta, ja sen mahdollista laajaa tarjontaa, pelätessä aloin katua taskumatin kotiin jättämistä. Tällä reissulla ei ollut pelastusrenkaana edes perinteistä Tropicana mehupurkkia laimennettuna paikallisella vodkalla. Ei auttanut kuin kääriä hihat. Ilokseni miesten kenkäosasto osoittautui paljon suppeammaksi ja paremmin järjestellyksi. Noin vartin erään kenkäparin kanssa hapuilevaa tuttavuutta tehtyäni päätin sovittaa niitä jalkaan. Ei paha. Vaihdoin koon vielä numeroa pienemmäksi. Very nice. Nappasin tossut kainaloon ja ajattelin kiikuttaa ne viimeiselle tuomiolle Jennin eteen. Löysin takaisin naisten korkkariosastolle, missä ajattelin hameväen lymyilevän. En kuitenkaan löytänyt omaa ryhmää mistään. Pienen paniikin jälkeen päädyin alakertaan, missä – kyllä vain - kenkäosasto jatkui. Jenni näytti patsastelevan peilin edessä saapaspari jalassa Outin antaessa peukku ylös – peukku alas – kommentteja. Harria haukotutti. Päätin jättää oman catwalkini tuonnemmas. Ilmoitin sen sijaan tulevasta tutkimusmatkasta kahta kerrosta ylöspäin miesten vaateosastolle.

                             

Kaksi tuntia myöhemmin en ollut vielä päässyt sinuiksi villakangastakin kanssa, kun Jenni naputti olkapäähän. ”Mitäs kuuluu?” Pikku hiljaa ala-aulaan siirtymisen jälkeen alettiin Harrin kanssa vakavasti harkita välioluen mahdollisuutta. Toin esille myös mahdollisuuden Harrille ja Outille siirtyä reserviin kesken kampanjan. Päällystön kokouksen jälkeen Harri ilmoitti vetäytymisestä pizzerian kautta takaisin hotellille. Jennin kanssa päätettiin vielä jäädä rintamaan.

Noin kello neljä iltapäivällä neljän ja puolen tunnin jälkeen Century 21 liukuovet sulkeutuivat takana. Nostin ajatuksen välikaljasta jälleen pinnalle. Viereisessä liiketilassa toimi yksi varmasti tuhansista keskustan deli-myymälöistä. Jalat olivat jo vähän väsyksissä ja tauko maistui taistelutoverillekin. Rauhallisen evästämisen jälkeen puikkaus vessaan. Myymälän radiossa taisi alkaa soimaan Calvin Harrisin Outside. Se oli merkki. Tetsari kireälle ja kohti Macy’siä. Syvällä sisimmässäni tiesin, että kotia ei olisi paluuta ennen kuin synttärisankari olisi tehnyt kaupat ainakin yhdestä kenkäparista.

Macy’s on helkkarin iso vaatetalo Broadwayn ja 40:nen kulmassa. Eiliseen Barney’siin verrattuna, missä keittäjä pureksi kynsiään jo kaulaliinaosastolla, Macy’s oli yllättävän fiksu talo. Se myy brändejä kohtuu hintaan. Monella standilla on vain yksi koko jokaista tuotetta. Myyjällä on käsitietokone. Sopivan mallin löytyessä myyjä pyytää koneella alakerrasta maurin kipaisemaan oikean koon ylös asiakkaalle. Lisäksi hallista löytyi perin kelpo samppanjabaari. Lasi hyvää skumppaa taisi olla $10, samppanja $14 ja Brooklyn lager pullossa $7. Nopean kierroksen jälkeen istuttiin lasilliselle. Noin 45 minuuttia myöhemmin Jenni sujautti kassiin uudet saappaat: ”Arvasin, että tarvittiin vain vähän neuvoa antavaa kuplista!” Kaksi tuntia ja kahdet kengät myöhemmin päästiin kotimatkalle. 

Les Halles and Louboutines

Sunnuntai-aamu. Tunnustelin ohimoja. Ei kipu- tai pelkotiloja. Kurkistin ikkunasta. Aurinko helli matkalaisia jo aamusta. Kello näytti kahdeksaa. Tipahdin sängyltä collareihin ja hiippailin kylpyhuoneeseen. Vedin oven perässä kiinni. Peilistä katsoi verrattain freesin näköinen kaveri. Harjasin hampaat ja huuhtelin kasvoja. Ei vieläkään mitään. Keräsin varovasti kamppeita kasaan ja pujottauduin ovesta ulos. Peiton alla kävi vielä tasainen tuhina.

Hotellin kuntosali sijaitsi kakkoskerroksessa. Sisään pääsi avainkortilla. Vaatimattomalla salilla oli muutama amerikkalainen. Tein varovaisen puolen tunnin treenin ja venyttelin kaikessa rauhassa. Mieleen juolahti käydä respassa kyselemässä Harrin ja Outin huoneen numeroa. Sunnuntaibrunssivaraus oli vasta puolilta päivin.

Respassa palvelu ei lähtenyt luistamaan lähinnä omaa ajattelemattomuuttani. En tietenkään saa toisen huoneen puhelinnumeroa, kun en tiedä edes huonenumeroa. Palasin omaan huoneeseen. Tuhina oli muuttunut katkonaiseksi, mikä viesti orastavasta valveustilasta. Avasin pimennysverhot ja pienen punaviinipullon. Kaadoin lasin molemmille.

”Paljonko kello?”
”Puoli kymmenen.” valehtelin.

”Vasta yhdeksän.”
”Mutta aurinko paistaa.”
Nopea tarkastus ikkunoiden suuntaan riitti vahvistamaan tiedon todeksi.

Puoli yksitoista seisoskeltiin hotellin aulassa odottelemassa Harria ja Outia. Olin juuri aikeissa mennä haukkaamaan raitista ilmaa, kun pariskunta laskeutui hisseistä.

”Huomenta.”

Outin kanssa päätettiin vetää vielä yksi yllätys esiin. Siirryimme hotellin tiskille.

”Meille pitäisi olla postia Karppisen nimellä.”

”Juu, täällä on tällainen paketti.”

”Kiitos.”

Hetkeä myöhemmin Jenni kaivoi paketista Metropolitan Operan liput neljälle La Traviata esitykseen keskiviikoksi.

Olin etukäteen tiedottanut, että mukaan kannattaa pakata ainakin yhdet iltavaatteet. Näin kuitenkin Jennin silmistä miten pään sisällä käytiin matkalaukkua läpi. ”Mitä sinne pakkasinkaan?”

Pöytävaraukseen oli vielä yli tunti ja matkaa viitisentoista korttelia. Sää näytti säilyvän hyvänä. Lähdettiin liikkeelle jalan.

Les Halles sijaitsee 411 Park Avenuella. Saavuimme sopivasti viisi minuuttia etuajassa. Puolipäivä näytti olevan suosiossa. Vastaanottotila oli täynnä ihmisiä. Myöhemmin selvisi, että alkoholitarjoilu alkaa sunnuntaisin vasta puolenpäivän jälkeen. Eipähän mene papilta kahvit väärään kurkkuun. 

Baarissa oli vastassa Balthasar-kokoinen Taittingerin samppanjapullo. Selkeä tason pudotus eiliseen verrattuna. Scarlattossa baarin pöydällä edusti leskirouva Clicquot.

Tarjoilijat yhdistelivät kahdesta pöydästä meille nelikon. Koko menu oli tarjolla. Päätimme kuitenkin tilata brunssilistalta. Seitsemäntoista taalaa tarjosi vapaavalintaisen annoksen brunssilistalta sekä juoman. Tilattiin kolme kertaa Eggs meurette ja yksi Eggs boudin noir ja pullo bourgognen cremantea. Lisäksi oli kokeiltava maankuuluja Les Hallesin ranskanperunoita.

Miljöö oli kiireisen New Yorkilainen. Kello kaksitoista koko kioski näytti rysähtävän täyteen ja henkilökunta liikkui sen mukaisesti. Meitä palveli miellyttävä ja kohtelias, vaikkakin persjalkainen, nainen. Pitkälti varmasti hänen takiaan saatiin ruoka ajoissa, koska osa asiakkaista näytettiin hieman unohtavan.

Ruoka oli hintaansa nähden hyvää, mutta ei aiheuttanut mitään suuorgasmia. Ranskanperunoilta kai odotti enemmän. Myös brunssin yhteyteen kuuluva juoma – bloody mary – oli hieman pettymys. Liemi maistui lähinnä sulaneista jääpaloista ja ketsupista tehdylle voimajuomalle.

Brunssin jälkeen suoritettiin jalansiirtymä Madison Avenue 660:een Barney’siin. Naisten ”must-visit” -paikka. Ei kovin keittäjäystävällinen hinnoittelu. Sieltä Plaza hotellin ohitse Bergdorf Goodmanille. Tilanne näytti hetken aikaa lähtevät lapasesta. Louboutin, Dior, Sergio Rossi… Nuoria naisia suuria haaveita. Parfyymien sekamelska. Hetken aikaa näytti kuin olisi kävellyt korukauppaan. Harri löysi nopeasti jakkaran salin nurkasta. Harmittelin kotiin jäänyttä taskumattia.

Pyörittelin päässä ajatusta kaikista niistä ihmisistä, joilla oikeasti on vara kaikkeen tähän. Varmasti mainoksissa esiintyvät näyttelijät ja mallit saavat rahaa siitä kun käyttävät brändejä. Sitten joku onneton parikymppinen neito kuvittelee sen olevan arkipäivää.

Onko brändit vain statuskysymys? Jennin mukaan on, mutta osa merkkikengistä on myös hyviä jalassa. Luotan tässä Jennin sanaan. Lopultakin onhan meillä miehillä hienot autot ja paremmat konjakkipullot.

Ilta eskaloitui hotellihuoneeseen. Varustettuna eväillä ja viinillä leiriydyttiin telkun eteen. Oli sunnuntai-ilta ja Golden Globesit. Lähetys alkoi kuudelta. Jännitettiin tunnelmaa koko porukalla meidän huoneessa. Kaksi tuntia pukujuhlaa ja samppanjaa myöhemmin alkoi varsinainen palkintojen jako. Pitkä päivä painoi puntissa siihen tahtiin, että silmä alkoi painua väkisin kiinni. Pää kellahti pari kertaa kaverin kylkeä vasten. Seuraavan kerran tavattiin aamulla.

Birthday girl

Lauantai-iltana juhlittiin Jennin synttäreitä. Pöytävaraus oli vetämässä da Umbertoon. Katuja kulkiessa silmään osui miellyttävän näköinen italialainen kippola korkkarietäisyydellä hotellista. Edullinen punaviini kannusti lukemaan menun ovessa. Hain hyväksynnän synttäritytöltä.

Alfredo kantoi pöytään pullon Proseccoa alkumaljaa varten. En vaivautunut menua avaamaan. Pyysin saada Pre-fix dinnerin ja riittävästi viiniä. Outi kiitti italiaksi ja tarjoilu muuttui leikkisäksi heti alusta.

Scarlatto oli da Umbertoa paljon mutkattomampi ja lämmin tunnelmalta. Tuntui sopivalta istua perheateriaa sopivan intiimissä salissa ilman suurempia odotuksia.

                             

Ruoka oli hyvää, ei todellakaan fiiniä, mutta odottaako sitä joku italialaiselta safkalta. Monesti paremmissa ravintoloissa ammattitauti iskee päälle ja lautaselta etsii pelkästään virheitä. Italilaisten raflojen paras puoli on suoraviivaisuus. Lautasella on kasa mämmiä ja sillä selvä. Usein ruoka on silloin vielä lämmintä, proteiini sopivan kypsää ja sitä on paljon.

                            

”Valitettavasti semifreddo on nyt loppu. Meillä on kuitenkin tiramisua.”

Hymyilin.

”Se ei varmaan ole ainakaan meidän synttärisankarille ongelma.”

 Jenni taputti käsiään.

Hetken kuluttua trio rasvaletti purjehti pöydän ympärille. Jennille lässähti eteen ”Happy birthday” koristeltu kynttilällinen tiramisu.

”Happy birthday to you. Happy birthday to you. Happy birthday dear, bella. Happy birthday to you!"

Jennin kasvot punoittivat kuin punaviini lasissa.

Raikuvat aplodit ravintolan henkilökunnalta ja muilta asiakkailta pakottivat hymyn kasvoille.

Dinnerin jälkeen suoritettiin jalansiirtyminen viereiseen Rum House -ravintolaan. Sisään astuessa pianisti oli päässyt jo hyvään vauhtiin. Paikka lemusi testosteronille. Kävin hakemassa paukut. Istuttiin alas aivan live trion viereen. Vilkaisin kitaristia, joka olisi ulkonäön perusteella voinut soittaa Rolling Stonesissa. Pianisti oli nuorempi kaveri. ”Jerry lee Lewis, is that you?” ajattelin.

Tanssilattialle purjehti seniori amerikkalainen mies. Kaveri tanssitti lähimaaston kaikki tytöt, halusivat nämä tai eivät. Viini oli tehnyt tehtävänsä ja tunnelma oli katossa. Ikäväkseni huomasin juodun määrän alkavan painua pään lisäksi myös alavatsaan. Seuralaisen menetyksen pelossa en uskaltanut lähteä miestenhuoneeseen Casanovan hallitessa tanssilattiaa. Pari kierrosta myöhemmin tiesin paikan olevan, live musiikin lisäksi, tunnettu myös hinnoistaan. Keittäjän kukkarosta takaisin tuijotti matti. Ehdotin, että peijaiset siirrettäisiin hotellihuoneeseen. Kellään ei ollut mitään sitä vastaan. Jetlagi painoi vielä päälle.

These Vagabond Shoes

Kirkas taivas ja hyytävä tuuli tornin länsipuolella. Katselin alapuolella avautuvaa kaupunkia. Chrysler building, Central Park , Trump tower. Neljäkymmentä vuotta Empire State Building seisoi kaikkien muiden yläpuolella maailmassa. Uskomatonta, että sen rakentaminen vei aikanaan vain vuoden.

Lento Nykiin saapui ajallaan. Kentällä odoteltiin laukkuja lähemmäs tunti ennen kuin tutunnäköiset pulkat putosivat hihnalle. Takana kummitteli jo yli 24 tunnin valvominen. Aamu alkoi Helsingissä hyvissä ajoin. Ruinart poksahti auki kahdeksan korvissa merkiksi merkkipäivästä.

Flat fare taksille mihin tahansa Manhattania $52. Neljään pekkaan ihan hyvä diili. Ulko-ovella pimeät taksikuskit heittivät verkkojaan. Jäin hetkeksi selvittelemään tiskille Yellow Cabin lähtöpaikkaa. Aiemmin puhuttiin pimeän taksin mahdollisuudesta, mutta hylättiin se kuitenkin. Nyt huomasin toisen puoliskon ryhmästä marssivan siviilipukuisen miehen perässä taksijonon ohi kohti kentän parkkipaikkaa. Painelin ulko-ovelle ja kysäisin tilannekatsausta Jenniltä.

”Tuonne ne lähti ton miehen perään.”

”Jaa, pimeään taksiin.”

”Joo, niin vissiin. Yritin kyllä huudella, että se jono on täällä.”
”No, sama se. Painutaan perään sitten vaan.”

Saatiin Outi ja Harri kiinni parkkiksella. Kaveri lastasi laukkuja mustan katumaasturin perään. Kyytiä oli tarjolla Manhattinille saakka standardi hintaan. Tiedustelujen jälkeen ”standardi hinta” oli yli kaksinkertainen normaaliin. Purettiin laukut auton perästä. Kuski intti meille, että tarvitaan kaksi taksia tuolle tavaramäärälle. Kerroin meidän koettavan onneamme.

Varsinainen taksijono oli noin puolen tunnin mittainen. Kello alkoi lähestyä yhtätoista illalla. Samalla vierestä käveli toinen pimeäkuski ohi. Kysyin hintaa. Kolmen vartin päästä nosteltiin laukkuja taksista Edison-hotellin edessä.

Vilkaisin kelloa. 7:30 aamulla. Olo oli kuitenkin levännyt. Kirkkaan taivaan rohkaisemana vedin lenkkarit jalkaan ja pudottauduin katutasolle. Lauantaiaamu sarasti rauhallisena Seitsemännen ja 47. kulmassa. Näkymä avautui Time Squarelle. Verryttelin aukion halki ja käännyin 46. katua länteen. Tajusin Hudson-joen olevan melko lähellä. Päätin juosta sinne. Pirteä muutaman asteen pakkanen ja raikas aamuilma herättivät miellyttävästi ensimmäiseen päivään. Juoksin joenvarteen kymmenessä minuutissa. Tein U-käännöksen ja lähdin juoksemaan takaisin itään 47. katua pitkin. Katukuva on paljolti Frankfurtin ja Barcelonan yhdistelmä korkeita rakennuksia ja leveitä autoväyliä. Sitten on Valtojen ja Vanhan maailman pienet erot: roskasäkit siististi kadulla, epäsäännöllinen infrastruktuuri, taksit ja viemärit! Miksi ne höyryää?

Ennen hotellia aloin etsiä aamiaispaikkaa. Time Squaren lähimaastossa kahvi ja pulla pysytteli $5,50 ja $6,50 välillä. Pujahdin sisään deliin. Ostin patongin ja herkullisesti esille laitettuja salaatteja to go -kuppeihin. Kaveri punnitsi tuotteita ja ruutuun pamahti joka kerta $4,20. Juttelin myyjän kanssa mukavia englanniksi. Lopulta myyjä huikkasi kassalle espanjaksi ja osoitteli sormella eri tuotteita.

”Cinco, cinco, y cinco. Noventa centavos para el pan.”

“Eighteen-ninety please.”

Laskin nopeasti päässäni ja annoin tasan kuusitoista taalaa.

”Por favor.”

”Ah. ¿Hablas español?”
”Suficiente”
“Vale. ¡diecisèìs es muy bien!

Kiitin ja poistuin kadulle.