Rakkautta koronan aikaan - Kahdeksas luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyvä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Lauantai

Kello oli yhdeksän. Avoimesta ikkunasta kantautui ruohonleikkurin säksätys. Illalla mieleen oli juolahtanut se vaihtoehto, että suunnitelmistamme Laurin kanssa voisi jäädä kiinni. Rikoshistoriaani kuului kouluikäisenä yksittäisten kaljojen varastelua kaupasta, kannabiksen hallussapitoa omaan käyttöön ja muutaman kerran pienimuotoista myyntiä kunnes Lasnamäen „isot pojat“ olivat tulleet väliin. Kerran suunnittelin golfkentän pielestä poimittujen sienien tuomista Lapista Eestiin, mutta rohkeus oli pettänyt Helsingissä. Elintarvikkeet jäivät vanhalle kollegalleni Timolle. Varovaisten arvioideni mukaan Timo oli napostellut sienet jo kauan aikaa sitten. Jokaisen itseään arvostavan keittäjän tavoin olin myös syyllistynyt näpistämään erinäisiä keittiötarvikkeita lähes jokaiselta pajalta, missä olin ollut töissä. Kollektiivinen ymmärrys keittiöhenkilökunnan keskuudessa oli, että kaikki mikä ei ollut pultattu kiinni saattoi yksi päivä kadota toiseen keittiöön siirtyvän kokin mukana. Kovinkaan ansiokkaasta rekisteristä ei kuitenkaan siis voinut missään tapauksessa puhua. Nyt kuitenkin puhuttiin raskaamman rikoksen tunnusmerkit täyttävästä luvanvaraisesta toiminnasta, missä luvatta toimittaessa tiedossa olisi varmasti kuritushuonetta. Näin ollen olivat perhoset päässeet hiipimään yön aikana vatsaonteloon.

Naapurista kuului huutoa ja huonekalun kaatumisääni. Raksamiehen haalareissa rappukäytävässä liikuskeleva naapurin ukko oli ilmeisesti jäänyt töistä kotiin. Kahdesta eri lähteestä kantautuva huuto kieli verkkojen selvittelystä. Vilkaisin kelloa. Yhdeksän viisitoista. Löin nyrkillä seinään ja painoin tyynyn kasvojani vasten.

Puolilta päivin könysin ylös. Nojasin vessan altaaseen ja katselin painajaista peilistä. Kolmen päivän sänki ja silmäpussit. Korvan takaa sojotti tupakan risla. Ei merkittävää ainesta sankaritöihin. Poistin rislan korvan takaa. Sänki sai jäädä. Harjasin hampaat ja join jääkaapista suolakurkkumehua aamupalaksi. Jotain liikahti suolenmutkassa. Palasin saniteettitiloihin.

Uutisissa kerrottiin poliisin ratsanneen joitain salakapakoita Suomessa. Eestissä mahdollinen rajan avaaminen Suomeen hirvitti päättäjiä, mutta turistien rahoja kaipailtiin.

Iltapäivällä maaru muistutti edellispäivänä alukselle ostetuista elintarvikkeista. Päätin lähteä Jannelle jo hyvissä ajoin. Rymistelin eteisessä tovin aikaa etsimässä villasukkia ja paitaa. Löysin vanaema kutomat sukat ja kirjavan villapaidan, joka oli ostettu aikaa sitten kahdella eurolla Paavli kaltsukasta Albatrossin „ruma villapaita“ ryyppyiltaan.

Saavuin alukselle viiden aikoihin. Laur puuhasi kajuutassa kahvin keitossa. Koputin rystysillä kantta saapumiseni merkiksi.

„Tere Kaido!“

„Tervist.“

„Tahad kohvi?“

„Palun.“

Söin odotellessani kourallisen pähkinöitä ja rusinoita. Laur mursi kahvin kylkeen palan Kalevin kahdeksankymmentä-seitsemänprosenttista suklaata. Kahvi maistui kamalalle suklaa hyvälle.

Kuuden jälkeen irroitimme köydet ja Jannen dieseli hyrähti käyntiin.

„Noh, läksime!“ Laur huudahti avoimesta sillan ikkunasta.

Satamasta poistuttaessa seisoin kokassa tähystämässä pieniä harjoituspurjeveneitä. Piritan purjehdusseura oli aloittanut kesäiset harjoituksensa yhden istuttavilla purjeveneillä, jotka helposti hävisivät aallonmurtajan taakse. Koillisesta lähestyi yksi suurempi purjevene spinaakkeri mastossa. Aallot löivät Jannen keulaa vasten. Pidin toisella kädellä vaijerista kiinni. Laur oli sonnustautunut oranssiin sadetakkiin ja mustaan pipoon. Parasta aikaa suu kiristyi hymyyn. Aurinko oli alkanut laskea pikkuhiljaa Aegnan taakse paapuurissa. Koillis tuuli ja keulasta lentävät pärskeet piristivät. Olin pujoittanut päälleni kalastajan henkselihousut. Tuuli läpäisi ruman villapaitani. Päätin hakea kajuutasta kansitakin. Diesel säksätti aluksen perässä. Laur tähysti koilisesta tulevaa purjevenettä, joka oli vielä niin kaukana, että kääntyi ohittamaan meidät styyrpuurin puolelta.

Aegnan jäätyä taakse tuuli alkoi puhaltaa lounaasta. Laur hölläsi syöttöä. Nostimme Jannen molemmat purjeet polttoaineen säästämiseksi. Laurin mukaan se myös loi kuvaa huvipurjehduksesta. Kun purjeet oli saatu mastoon palasimme sillalle. Laur lisäsi syöttöä hetkeksi ja korjasi kurssia. Janne nytkähti kun purjeet pullistuivat pinta-alan maksimoituessa. Meno tasaantui surffaukseksi. Tuntui hyvälle.

Noin tunnin kuluttua aurinko alkoi hävitä horisonttiin. Vaaleanpunaiset pilven reunat riippuivat merenpinnan päällä. Päivällä ja hyvällä säällä olisi saattanut nähdä Helsingin. Takana vilkkui majakan valo.

Seuraavien tuntien kuluessa aika tuntui matelevan. Moottori säksätti tasaisesti perässä. Tuuli oli alkanut laantua. Makasin sillan penkillä silmät kiinni seinää vasten. Tasainen keinunta ja sillan punainen kattovalo tekivät mielen raukeaksi.

"Kaido tõuse üles!"

Avasin silmät ja suoristin selkäni. Edessä muutaman piirun verran luoteeseen häämötti konttilaivojen letka, jotka näyttivät olevan matkalla Peterburgiin. Laur sammutti kattovalon ja ojensi kiikarit.

„Esmane laev. Kaks sõrme eel“, Laur ohjeisti.

Räpyttelin hetken silmiäni ja tarkensin kiikareja. Tavoitin punaisen konttilaivan rungon, johon oli maalattu kyrillisiä kirjaimia. Suuntasin kiikarit hieman oikealle. Hetken kohdentamisen jälkeen konttilaivan edellä erottui tumma varjo.

„Mis see on?“ kysyin.

"Vaata nüüd tagumist laeva", Laur neuvoi.

Kolmen aluksen letkassa viimeisen laivan perässä erottui sinistä horisonttia vasten hyvin hennosti samanlainen varjo. Katsoin uudelleen ensimmäistä varjoa.

"See on torn!"

"Allveelaev", Laur täsmensi.

Itänaapuri saattoi kauppalaivastoaan sukellusvenein. Laur otti kiikarit minulta ja tähysti itse uudestaan.

Vaikka elettiin rauhan aikaa tieto sukellusveneiden läsnäolosta kouraisi vatsanpohjaa. Olimme vielä hyvän puoli tuntia itä-länsisuunnan laivareitiltä, mutta päätimme reivata purjeet ja antaa laivaston mennä edeltä. Laurin löysätessä köyttä seisoin selin keulaa kohden kasaamassa purjetta poikkimastoon. En malttanut olla vilkuilematta tovin välein olkani yli saattuetta, jonka harmaat, utuiset profiilit parasta aikaa lipuivat hiljaisena itää kohti.

Kun saattue oli ohittanut meidät ja perää pitävästä konttilaivasta näkyi enää takaprofiilin valkoinen valo ja taivaalle nouseva musta hieman oranssiin taittuva pilvi, aloimme ylittää meriväylää etelä-pohjoissuunnassa. Laur oli tarkastanut positiotamme ja näytti sille, että meriväylän ylityksen jälkeen meidän pitäisi korjata kurssia viisitoista astetta itää kohden ja jatkaa noin viisitoista minuuttia sovitulle merimerkille. Hämärä oli laskeutunut. Tuuli tuntui puhaltavan edelleen lounaasta.

Noin kymmenen minuutin kuluttua keulassa erottui kardinaalimerkin profiili. Laur laskeutui sillalta keulaan toisen kiikariparin kanssa. Tähystimme molemmat pohjoiseen suomalaisia. Laur palasi sillalle ja hölläsi syöttöä. Diesel rauhoittui ja maininkien loiske alkoi erottua laivan kyljistä. Viiden minuutin päästä olimme merkillä. Tumma profiili keinui merenpinnalla ja merkin mastoon sidottu kello kalkatti. Dong... dong-dong.

Laur sammutti koneen ja antoi Jannen lipua merkin ohitse ja käänsi sitten keulan etelään. Hiljaisuus laskeutui ulapalle. Hento tuuli suhisi partaalla, laineet liplattivat veneen kylkeen ja dieselkone nitisi ja naksui jäähtyessään.

Dong... dong-dong.

Yht'äkkiä Laur suoristautui ja viittoi perään: "Seal!"

Kimposin pystyyn ja nostin kiikarit silmille. Hain suuntaa. Lopulta hieman oikealle Jannen perästä erottui vihreä, punainen ja valkoinen lyhty. Laur kiiruhti sillalle ja käänsi merkkivalon perää kohden.

Lyhyt. lyhyt. pitkä.... oli sovittu signaali suomalaisille. Se tarkoitti lähestyvää vaaraa siltä varalta, että joku toinen alus sattuisi liikkumaan samalla alueella. Laur toisti signaalin vielä kahdesti.

Lopulta toinen alus vastasi.

Pitkä... pitkä... lyhyt.

Lähestyvä alus kaipasi hinausta. Sovittu merkki!

Laur käynnisti koneen, oikaisi Jannen keulan etelään ja viestitti kahdella pitkällä merkillä aluksen olevan seisoksissa.

Veri kohisi korvissani. Kaivoin entrauskoukut kajuutasta. Köydet olivat menneet hieman sykkyrälle ja niiden selvittäminen tuntui luonnottoman vaikealle. Olkapäistä oli kadonnut voima ja kädet vapisivat. Kaivoin kajuutan allaskaapista napoleon-pullon ja otin yhden ja perään kiireesti toisen napsun. Lämpö hiipi vatsaan ja levisi raajoihin. Ravistin käsiä sivuille ja yritin köysiä uudestaan. Tällä kertaa onnistuin. Nousin kannelle. Nyt lähestyvän veneen moottorin saattoi jo kuulla. Laur toisti signaalin vielä kerran. Toinen vene vastasi sovitusti. Pudotin fenderit paapuurin puolelta. Sitten se oli vierellä. Heitin köydenpään hahmolle, joka seisoi partaalla. Voima puuttui vielä käsistä ja minusta tuntui, että sain heittää köyttä voimieni takaa. Köysi romahti kannelle ja hahmo nappasi sen käsiinsä.

„Kiinni!“ kuului veneestä.

Heitin toisen köyden ja hahmo kiristi sen laivan perään.

„Kiinni!“

Alusten kolahtivat kevyesti yhteen.

„Hyvää iltaa!“ matala terävä ääni leikkasi ilmaa. Puhuja oli ensimmäinen hahmo kannella. Toinen profiili erottui sillalla hytin sinistä valoa vasten.

„Hyvää iltaa“, vastasin.

„Puhutte suomea?“ ensimmäinen kysyi.

„Puhun kyllä“, vastasin.

„Ai... no se on hyvä“, ääni kuulosti hieman huojentuneelta.

Käsien vapina oli hävinnyt. Laur astui sillan takaovesta puolittain ulos kuuloetäisyydelle. Silmät alkoivat tottua pimeyteen. Erotin lättähatun, pusakan, reisitaskuhousut ja noin kuusikymppisen miehen kasvot.

Mukava tavata. Löysitte perille. Oletko sä Waltteri?“ kysyin.

„Äh, ei nimiä... Tai siis joo, olen minä“, Waltteri ähisi.

„Okei. Anteeksi. Ei siis nimiä“, vastasin.

„No mikä sun nimi on? Kaido?“ Waltteri kysyi.

„Jep. Mä olen Kaido.“

„Hyvä. Tässä on, kuule, tätä rahaa. Kymppi niin kuin sovittiin. Haluatko laskea?“ Waltteri ojensi lipasta partaan yli.

Vilkaisin lipasta ja sitten mustaa kuilua, joka avautui ja sulkeutui veneiden välillä. „En. Meidän osuus on vakio“, vastasin ja kurotin kättäni lipasta kohden.

Waltteri veti äkkiä lippaan kiinni kylkeensä.

Hämmästyin kiintopisteen katoamista niin, että jouduin hakemaan tasapainoa suomalaisten veneen vaijereista. Laur liikahti hytin ovella.

„Saadaanko me viinaa teidän kautta?“

„Mitä!?“

„Kun me tarvittais viinaa kans“, Waltteri toisti.

„Pitäisikö siitä jutella yhteysmiehen välityksellä?“ kysyin yhä hämmentyneenä yhtäkkisestä tilanteen kehittymisestä.

„Kaido, mulla on tuossa hytissä vielä viisi tonnia teille ja toinen viisi Lahdessa, jos tuotte viina sinne. Saatte neljäkymmentä prosenttia.“

Auringonnousu alkoi kajastaa idässä. Suomalaisten veneen hytissä seisovan miehen profiili erottui nyt selvästi. Nuori poika. Ehkä Henkan ikäinen silakka. Poika seisoi silmät pyörienä paikalleen jähmettyneenä.

Käännyin takaisin Waltterin puoleen: „Okei. Kyllä se onnistuu. Mitä te haluutte? Virun valgeeta?“

„Ohjeet on kuoressa“, Waltteri vastasi ja vinkkasi sormellaan olkansa yli pojalle, joka heti ojensi hytistä ruskean kuoren.

Otin kuoren ja lippaan.

Waltteri kääntyi katsomaan poikaa ja pyöritti sormea päänsä päällä. Suomalaisten veneen kone jyrähti käyntiin. Ojensin lippaan ja kuoren Laurille. Waltteri irroitti meidän köydet veneestä ja heitti ne Jannen kannelle. Samalla kun Jannen koneet pyörähtivät käyntiin suomalaisten vene kaarsi paapuuriin ja Waltteri nosti kättään. Vastasin tervehdykseen ja nousin sillalle.

Jannen keula kääntyi etelää kohden. Sytytin tupakan. Ojensin savukkeen Laurille ja sytytin perään toisen itselleni. Janne poukkoili vasten maininkeja dieselin työskennellessä kannen alla. Vedin savua keuhkoihin. Nikotiinin noustessa päähän olo muuttui eteeriseksi. Laur oli vetänyt lakin lipan silmille ja lepuutti savuketta ruorin päällä. Auringon ensisäteet työntyivät esiin horisontin takaa.

Rakkautta koronan aikaan - Seitsemäs luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyvä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

21.4. 

Seuraava viikko kului valmisteluissa. Laur oli päivät Muugassa laittamassa Jannea valmiiksi reissulle. Vietin päivät Albatrossissa, missä tunnit kuluivat madelleen. Asiakkaita ei yksinkertaisesti ollut. Iltaisin olin joko Laurin apuna aluksella tai tapasin Hannua Omistajan baarin lähistöllä. En halunnut riskeerata ja sopia yksityiskohdista puhelimitse. Eestin valtio oli jo lähestynyt aikaisemmin kansalaisiaan kehottamalla pitämään kahden metrin etäisyyden lajitovereihin. Sanomalehdessä epäiltiin, että teleoperaattori Telia auttaisi Eestin statistikaametia etäisyyksien valvomisessa. Osa viestin saaneista tuli siihen tulokseen, että puhelin kannattaisi jättää kotiin, jos mieli tavata perhettään. Niinpä olin jättänyt puhelimen Omistajan narikkaan siksi aikaa kun torstai-iltapäivänä tapasin Hannua. Tietäisivätpä ainakin, mistä tulla minua hakemaan.

Hannu seisoskeli Niinen ja Vana-Kalamajan kulmassa imeskelemässä vaniljasikariaan. Päällä Hannulla oli trenssitakki ja lierihattu.

„Et sitten ajatellut, että voisit näyttää yhtään epäilyttävämälle?“ kysyin.

„No terve itsellesi“, Hannu vastasi ja imaisi hermostuneesti sikariaan ympärilleen vilkuillen.

„No, mitäs uutta?“ kysyin ja työnsin kädet farkkujeni taskuihin.

„No niillä kuulle on nyt ne rahat. Se kontaktihenkilö on 'Waltteri'. Lauantai sopii tapaamispäiväksi. Mulla on tässä sulle ohjeet kirjekuoressa“, Hannu lykkäsi minulle A4-kokoisen ruskean kirjekuoren. Pujotin kuoren reppuuni.

„Niin, ja Waltteri käski sanomaan, että älkää tuoko aseita. Nekään ei tuo.“

„Mitä!? Aseita? Miksi me aseita tuotaisiin?“ hämmästelin.

„No ne ei haluu mitään ongelmia.“

„Nehän antaa ne rahat meille ihan suosiolla. Eihän siinä mitään pyssyjä tarvita?“

Severi veti viimeiset sauhut sikarista, heitti natsan katuun ja tallasi kengällä sen päälle: „Kuule, mä nyt vaan välitän näitä viestejä. Ei ole mun asia mitä ne haluaa!“

„No selvä...“

Hannu nyökkäsi minulle hyvästiksi ja kääntyi kävelemään Soon suuntaan, arvatenkin TOPS:iin.

Sytytin tupakan. Olin aina ihmetellyt mikä oli Hannun rooli tässä näytelmässä. Koko idea oli Hannun, mutta missään vaiheessa mies ei ollut ilmaissut haluaan päästä osuuksille mahdollisiin tuottoihin. Nyt aloin ymmärtää. Miehellä ei vain ollut vatsaa tällaisille hommille. Toisaalta, kyllä sen ymmärsi. Hannulla oli elämä ja jotain menetettävää. Vaikka lapset olivat jo lähteneet kotoa ja vaimo pian perässä, Hannulla oli silti paljon enemmän pelissä.

Tällaiset temput olivat epätoivoisten miesten hommia, ei viikonloppu-adrenaliininarkkien. Hannu oli kuitenkin onnistunut tartuttamaan hermostuneisuuden hetkeksi minuun ja nikotiini oli saanut käden vapisemaan. Päätin kävellä kulman ympäri Omistajan pubiin rauhoittavalle oluelle.

„Kuunnelkaas nyt tätä“, Severi nosti puhelintaan teatraalisesti kasvojensa eteen ja kohensi lukulasejaan. „Hesarissa kirjoittaa, että TE-toimiston asiantuntijalausunnot ylittävät lakisääteisen käsittelyajan.: 'Lisäksi käsittelyä on viivästyttänyt se, että uuteen tehtävään perehtyminen on vienyt asiantuntijoiltamme aikaa'. Kyllä tuo asiantuntijatermi on aika liberaalissa käytössä. Olisi ollut paljon reilumpaa kirjoittaa, että 'uuteen asiaan perehtyminen on vienyt asiantuntijoiltamme aikaa'.

Terve Kaido! Tulit juuri parahiksi kuulemaan miten Suomen kansaa taas koijataan. Titteli tekee nykyään asiantuntijan. 'Ensin oli hamppari ja sitten tuli jätkä', lauloi laulaja aikoinaan. Ennen työtä tehtiin taitojen mukaan.“

Istuin jakkaralle baaritiskin toiseen päähän. Omistaja nosti yhden sormen pystyyn kysyvästi. Nyökkäsin.

Severi jatkoi: „Nyt siellä toimistolla sitten kaikenmaailman kesähessut käsittelee niitä hakemuksia. Jos vanhat merkit pitää paikkansa, niin ne saa joku käsitellä vielä uudelleen. Saadaan vaan ostettua vähän lisää käsittelyaikaa työttömän kustannuksella. Pari kuukautta alkaa olla jo aika pitkä aika odotella tukea. Siinä tulee nälkä. Eikö ne tajua, että ei sillä tavallisella ihmisellä ole kuukausien palkkaa säästössä? Ei edes satalappusta. Mites sulla, Kaido, vieläkö on töitä? Onko sulla paljon rahaa säästössä?“

„Joo, vielä on töitä. Ei, ei ole rahaa säästössä“, vastasin.

„No syytä on ruveta sitä jostain kaivelemaan. Laivareittejä Suomeen kuuleman suunnitellaan avattavaksi työntekijöille. Etkös sä ole ollut siellä töissä joskus? Löytäisitkö sieltä rahakkaampaa duunia?“

„Kuka tietää“, vastasin.

„Noniin! Entäs nyt sitten tämä: 'Poikkeusolot jatkunevat eriasteisina vähintään useita kuukausia, osin mahdollisesti jopa vuosia.' Pari kuukautta sitten puhuttiin 'poikkeusolosta' kuin kirosanasta. Nyt todetaan maltillisesti sivulauseessa poikkeusolojen jatkuvan vuosia. Niin se vapaus lähtee liusumaan laiskan pulskean kansan käsistä.“

Hermostuneisuuteni oli muuttunut ikävystyneisyydeksi. Kulautin oluen kurkkuuni ja pamautin tuopin pohjan baaritiskiin: „Kuulkaa hyvät herrat. Minun jaoks ei olisi väliä vaikka tämä eriolukord jatkuisi vielä vähän pidempään.“ Nostin käden suuni eteen estääkseni nikotusta tulemasta.

„Kaido, sulla on päässä vika!“ Severi parahti.

„Ja nyt jos sallitte, niin lähden toviksi lepäämään“, ilmoitin teatraalisesti ja kaivoin taskusta läjän kolikoita pöydälle. Omistajalla nyökkäsi hyväksyvästi kädet täynnä rättiä ja oluttuoppia. Astuin kadulle ja tökkäsin tupakan suuhuni. Sataman suunnalta kuului vaimea trammin kirskunta. Pistin tupakan takaisin taskuun ja hölkkäsin pysäkille. Risti seinään. Kerrankin trammi osui kohdalle sopivasti. Lysähdin vaunun penkille istumaan ja pyörittelin sätkää sormien välissä. Baarissa minut oli vallannut pakonomainen tarve päästä pois. Vatsaa kouristi ja pää tuntui kevyeltä. Menin kotiin ja pyörin sängyssä aamuun asti.

Aamulla lueskelin uutisia. Ukranalaiset olisivat tulossa kesäksi Eestiin. Suomessa Helsinkiin rakennettuja tornitaloja jouduttiin remontoimaan. Kommenttipalstalla arvioitiin syyllisiksi eestiläisiä rakennustyömiehiä. Suomessa eestiläiset olivat syyllisiä rakennusten ongelmiin, kun Eestissä syypäitä olivat ukrainalaiset. Kiovasta Tallinaan pääsi bussilla viisikymppiä siivu. Minskistä parhaillaan alle kolmen kympin.

Sitten muistin Hannun kirjeen. Kömmin sängystä ylös eteiseen ja kaivoin ruskean kirjekuoren taskusta. Leikkasin kuoren auki juuresveitsellä. Nipussa papereita oli kopioita merikartoista. Merimerkki Peterburgiin kulkevan meriväylän pohjoispuolella oli rengastettu punaisella tussilla. Ohessa oli myös erilliselle paperille kirjoitettuna kellonaika, päivä, sekä tunnistautumisohjeet. Avasin ikkunan selälleen ja sytytin tupakan. Istahdin keittiönpöydän ääreen ja valitsin Laurin numeron.

Laur seisoi autorampin ylätasanteella garaažin sisäänkäynnillä. Aurinko paistoi ja tuulenvire havisi puiden oksissa, jotka jo hyvää vauhtia olivat puhkeamassa lehteen. Lair seisoi nojautuneena aitaan silmät kiinni vasten aurinkoa ja poltteli tupakkaa. Kuullessaan askeleeni Laur avasi silmänsä ja nosti kätensä tervehdykseen. Tervehdin kädenheilautuksella. Toinen käsi puristi repun remmiä, jossa oli Maximasta poimitut neljä alexanderia ja ruskea kirjekuori.

Aamupäivisin autotallialue oli pääsääntöisesti tyhjä. Tuulenpuuska nostatti hiekkaa ja tomua ilmaan tallien välissä. Sain tomua silmiini ja Laur yski kuivaa yskäänsä. Tallin ulko-ovien edessä seisoi pakettiauto. Laur edellä pujahdimme avoimesta tallin ovesta käytävään. Seisoin hetken sisäpuolella ja annoin silmien tottua hämärään. Sitten jatkoin avoimelle yksityistallin ovelle. Sisällä laskin repun baarijakkaralle pajapöydän eteen ja kaivoin repusta kaksi alexanderia. Ojensin yhden Laurille, joka avasi sen pöydällä lojuneella sytyttimellä. Vaihdoimme pullot päikseen ja pian toinenkin pullo suhahti auki.

„Tere hommikust!“ Laur virkkoi, kun pullojen kaulat kohtasivat kilahtaen.

Levitin ruskean kirjekuoren sisällön pajapöydälle. Laur katseli papereita hetken ja kaivoi sitten pitkän ruskean pahvilieriön katossa riippuvasta verkosta. Tuubin päässä oleva valkea korkki poksahti auki. Laur kaivoi sisältä rullan merikarttoja ja levitti niitä punkalle. Tuokion kuluttua Laur avasi yhden pajapöydälle minun papereiden viereen.

„Tässä“, Laur hahmotteli sormellaan aluetta kartassa, jossa minun papereihin punaisella ympyrällä merkitty alue sijaitsi. Pöydän alta ilmestyi harppi, kolmio ja parallel-viivoitin. Laur kaivoi pahvituupista kartan kokoa vastaavan kalvon, asetti sen kartan päälle ja teippasi kalvon nurkat sitten kiinni karttaan.

Aloimme hahmoittelemaan kalvolle reittiä Muugan Koljunukista sovitulle merimerkille. Noin varttitunnin kuluttua Laur irroitti teipit kartan nurkista, nosti kalvon syrjään ja hahmotteli summittaisen merimatkan lyijykynällä karttapaperiin. Minä avasin toisen alexanderin ja sytytin tupakan. Puolen päivän aikaan lähdimme käymään Jannella. Laur nosti pakettiauton perään muutamia jerrykanisteria dieseliä, kolme litraisia vesipulloja, erilaisia köysiä, kahdet paukkuliivit ja vesitiiviin kassalippaan.

„Veneellä on pari paksua haalaria, mütsid, kindad ja saapad.“

Käänsimme Laurin kaverin pakettiauton kokan kohti Muugaa. Matkalla pysähdyimme Maximimaan. Laur latasi kassahihnalle pikakahvia, pähkinöitä, rusinoita, suklaata, olutta ja ikkunanpesuainetta. Ostin kaksi pakettia sinistä chesterfieldiä ja taskupullon napoleonia. Laivalla oli vaikea kääriä sätkää.

Siinä missä Piritan satamassa kävi tähän aikaan vuodesta jo täysi hälinä Koljunukin satama Muugassa oli lähes tyhjä. Muutamia purjeveneitä oli tuotu laituriin, mutta ainoastaan yhdellä näkyi liikettä. Ryhmä naisia Eestin Kalev purjehdusklubin takit päällä touhusi kymmenmetrisen purjeveneen kimpussa ja jutteli kovaan ääneen venäjäksi. Laur ajoi pakettiauton kaijaan Jannen perän kohdalle. Hyppäsin kyydistä meren puolelta ja nousin alukseen. Laur kiersi kuljettajan puolelta auton perään ja avasi takaovet. Löysäsin keulan köysiä ja palasin ahteriin. Kurotin partaan yli perän köysiin ja vedin Jannen kiinni laiturin rengasvalliin. Laur kantoi jerrykanisterit laituriin ja ojensi ne sitten yksi kerrallaan minulle.

Puolen tunnin päästä laiva oli lastattu ja istuimme sillalla. Laur kääntyili ruorin takana jakkaralla olutta siemaillen. Löhösin seinää vasten penkillä. Kello kahden merisäätiedotus rahisi radiossa taustalla. Janne keinui hiljakseen laiturissa. Katselin ikkunasta ulos. Naisporukka teki lähtöä. Yksi maasturi oli ilmestynyt trailerin kanssa laskemaan pientä moottorivenettä rampille.

„Nähdään huomenna kuuden jälkeen täällä“, Laur rikkoi hiljaisuuden.

„Sopii. Minulla on huomenna viimeinen päivä Albatrossissa.“

Andrei oli edellispäivänä ilmoittanut ettei hänellä ollut enää varaa pitää minua tyhjän ravintolan keittiössä. Työt loppuivat toistaiseksi. Tilille sopi odotella puolen kuun palkkaa, jolla maksoi juuri ja juuri vuokran. Vuokranantaja oli viimeinen vastannut kyselyihini ja luvannut sadan euron lievityksen vuokrahintaan. Olin myynyt yhden global-veitsen Mihhailille muutamalla kympillä. Se jätti satasen ruokaan ja muihin kuluihin.

Joimme sikspäkin olutta puoliksi. Neljän aikaan Laur kiersi Jannen kannella tarkastamassa köydet ja lukitsi sitten kajuutan ja sillan luukut. Nousimme autoon.

„Mihin haluat, että pudotan sinut?“

„Balti Jaamalle, palun.“


Severi istui nojatuolissaan juttelemassa muutamien suomalaiskantisten kanssa. „Riskiryhmäläisistä“ koostuva korttirinki oli tullut hakemaan vauhtia Omistajan baarista. Eläkeläiset pelasivat korttia ja joivat eläkettään iltaisin Arizona-baarissa Virulla. Alle kuusikymppisillä ei ollut rinkiin asiaa.

„Suomessa jo kovasti odotellaan Tallinnaan pääsyä. Eivät vain taida ymmärtää, että vaikka rajat avattaisiin, niin Virossa joutuu edelleen kahden viikon karanteeniin maahan tullessa“, Severi esitti.

„Höllennykset onkin tarkoitettu vain työmatkalaisille“, Ritva, yksi ringin jäsenistä, täsmensi.

„Pieni olut“, tilasin.

„Mikäs sinuun on mennyt, kun lastenoluita tilaat?“ Severi kysyi.

„Valuuttakramppi“, vastasin.

„Hoi! Anna miehelle aikuisten tuoppi ja jallu kylkeen. Pistä ne minun piikkiin“, Severi huikkasi Omistajalle.

„Käännyppäs ympäri, Kaido. Saitko monon kuvan takamukseen?“

„Huomisesta alkaen olen työtön ja puukoton osa-aika alkoholisti“, vastasin.

„Mitäs nyt aiot?“

„Lähden Suomeen töihin, jos raja avataan työläisille“, vastasin.

Join oluen ja jallun ja heitin takin selkään. Severiä oli raskasta kuunnella muutenkin, mutta vanhan miehen eläkkeen juominen säälistä oli jo liikaa.

„Aitäh napsu eest.“

„Kyllä mulla aina kokkipojalle on kotona töitä“, Kaijaksi aiemmin esittäytynyt rouvakaartin edustaja raakkui perääni käheällä äänellä, kun kävelin ovelle.

„Kiitti paljon.“

Kävelin Põhja Puiesteen trammipysäkille ja polttelin matkalla viimeisen tupakan ensimmäisestä chesterfield-askista. Filtteritupakkaa sai polttaa ketjussa. Roskista tyhjälle askille ei sattunut matkalle. Mistähän se johtui, että aina kun roskista tarvitsi sai kävellä kilometritolkulla ennen kuin yksi tuli vastaan? Rutistin askin taskun pohjalle. Kaksi koiran kusettajaa seisoi Niinen kulmassa maskit kasvoilla. Koirat vaihtoivat keskenään nesteitä. Riigikogu kokoontui Õhtulehden kuvien mukaan maskit päällä. Kuinkahan paljon niistä oli hyötyä, kun koirat kantoivat pisarat kuitenkin kotiin?

Rakkautta koronan aikaan - Kuudes luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyvä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Tiskillä Severi istui harvinaisen selvinpäin: „Terve Kaido!“

„Tervist!“

Omistaja, joka oli ollut puunaamassa oluthanaa, nappasi vaistomaisesti pitkän tuopin pöydältä ja laski sen täyteen parahiksi, kun istuunnuin Severin viereen tiskille.

„Mistäs mies tulee?“ Severi kyseli.

„Kävin katsomassa Albatrossia ja kävelyllä Kadriorgin taidemuseolla.“

„Ah! Hyvä poika. Taide, se se on tämän ajan ainoa media, mitä ei ole kyllästetty paskalla. Taide on ekspressionismia puhtaimmillaan. Suodattamatonta ilmaisua.“

„Niin, jos vertaa vaikka elokuviin“, vastasin.

„Vertaa mihin vertaat. Tietysti jos otat vaikka James Bondin, niin sehän on kahden tunnin mittainen luksustuotteiden, autojen ja aseiden mainos. Teatterissa pitäisi varoittaa heti puhelimien sulkemisen jälkeen tuotesijoittelusta. Excel-elokuva. Maailma muuttuu ja Bond muuttuu. Sean Connery oli oikea kunnon sovinistisika ensimmäisissä bondeissa. Nythän siihen uuteen kaavaillaan mustaa naista, joka ottaisi Bondin viitan. Pane minun sanat muistiin: se uusi bond on homoseksuaali!“

Severi alkoi päästä vauhtiin.

„Miten sitten kirjallisuus. Eikö sielläkin ole ilmaisunvapautta?“ kysyin.

„Paskan liekki! Kyllä sen toimitus tai kustantaja viime kädessä sanelee. Harvassa on ne kirjoittajat, jotka voivat kirjoittaa mitä haluavat. Pitäisihän sinun tietää. Eikö se kokki, Anthony Bourdain, vetänyt itsensä kiikkuun joku aika sitten? Miehellä oli näennäisesti kaikkea; hyvää ruokaa, viinaa, rahaa ja naisia. Ja aina tien päällä. Sellaista taiteilijasielua alkaa risomaan jos ei ole ilmaisun vapautta. Usko pois, kaikki se rällääminen oli tiukasti käsikirjoitettua. Kuka nyt haluaisi ryypätä kässärin mukaan?

Sitten on ne bloggarit. Kaiken maailman turhakkeet kirjoittaa tänä päivänä blogia. 'Karanteenipäiväkirja. Kappale kaksi: Heräsin, kävin paskalla, keitin kahvit. Taas yksi päivä eristyksissä.' Menee painoon! Jos sinulla on edes kourallinen lukijoita ja vähänkin järkeä päässä, niin etsit sponsoreita. Minun suosikkeja on meikkibloggaajat. Firma lähettää sinulle Prisman kassillisen paskaa, jota et ostaisi muutenkaan, ja jopa vain alkaa firman laulujen laulaminen sujua ja runosuoni sykkiä. Toinen porukka on nämä ruokabloggaajat. Sellaiset elintasohuorat, jotka ovat valmiita menemään syömään minne tahansa, jos sen saa 'ilmaiseksi' jutun kirjoittamalla. Poliittisen korrektiuden nimissä on sanattomasti sovittu, että kriittisiä julkaisuja ei tehdä. Halvalla siinä myydään integriteetti. Muistakaa, että ilmaista lounasta ei ole olemassa. Nämä amatöörikriitikot ovat uskottavia vain siksi, että lukijoista on tullut idiootteja. Idiootteja, jotka uhrattuaan viisi minuuttia tekstin loppuun lukemiseen ovat pakotettuja yhtymään kirjoittajan mielipiteeseen. Muutoinhan aika olisi ollut hukkaan heitettyä. Samanlailla kuin asiakas, joka tilaa ravintolassa viidentoista euron annoksen. Kuva täytyy tietenkin ottaa ja jakaa. Harvoin kuvateksti kuitenkaan kertoo, että valokuvaaja maksoi juuri viisitoista euroa lautasellisesta paskaa. Sehän kertoisi vain, että olet typerys, kun tilasit."

Aurinko oli siirtynyt lännemmäksi. Palasin tupakilta Omistajan kanssa. Baari oli hämärtynyt. Severi oli siirtynyt huilaamaan nojatuoliin baarin takaosaan. Maksoin laskuni ja kerroin lähteväni ennen kuin jäisin iltavuoron jalkoihin. Poikkesin Balti Jaaman marketissa ostamassa pussin pelmenejä ja hapankermaa. Trammissa huomasin Laurin laittaneen viestiä.

Seuraava viikko kului hitaasti. Arkipäivät kuluivat Albatrossissa. Hyvin pian kävi selväksi, että Andrei oli „arjen luksuksellaan“ jäänyt paitsioon. Vaikka lehdissä kirjoiteltiin kuluttajien uusista mahdollisuuksista tutustua ravintoloiden tarjontaan nyt, kun moni fiinimpi paikka oli alkanut tarjota kotiinkuljetusta kuriirifirman kautta, oli ravintolassa hiljaista. Kansa näytti olevan enemmän huolissaan mahdollisuuksistaan ruokkia itseään polttoaineella kuin kulinaristisilla oikuilla. Sinitakkisia kuriireja pyöräili ravintolan ikkunoiden editse useamman kerran tunnissa, mutta harmiksi ne eivät pysähtyneet Albatrossissa. Marisin ei ollut tarvinnut tulla lomiltaan viinitilauksia tekemään. Ihmisillä ei ollut syytä juoda, Jaan Härms oli Sakun tehtaalta kommentoinut.

Andrei käveli hemostuneesti tyhjää ravintolasalia edestakaisin kädet lanteilla. Sinitakin pyöräillessä ohi Andrei vaistomaisesti pysähtyi ja tuijotti ohikulkijaa toivoen, että ehkä tilaus oli jäänyt vahingossa huomaamatta keittiön kolmelta tabletilta.

Tilanne ei ollut parantunut viikonlopun aikana. Olin koko viikonlopun Muugassa auttamassa Lauria troolari Jannen kevätkunnostuksissa. Yksi fenderi oli pitänyt uusia, kun joku oli sen talven aikana varastanut, ja yksi kajuutan ikkuna oli särjetty. Pienellä purjehduksella Aegnan lähistöllä purjeet saatiin rigattua. Tuuli kuitenkin kääntyi inhottavaksi, eikä Laur halunnut riskeerata hapertuneita purjelenkkejä ennen kuin olisi tarkastanut ne satamassa huolella. Palasimme möljään jo hyvissä ajoin iltapäivällä.

Kun Janne oli saatu sidottua kiinni istuimme kajuutan pöydän ääreen. Laur valmisti kaasulla kahvia. Kuulin, että Laur oli menettänyt työpaikkansa ja hiljattain myynyt asuntonsa. Kesää odotellessa mies oli punkannut garaažissa Lasnamäellä. Ikkunaton kostea loukko oli saanut Laurin yskimään. Tie oli noussut pystyyn kojamehen roolissa. Uusin ohjeistuksien mukaan siivouspalvelu piti tilata ulkoiselta ammattisiivousfirmalta. Laurin mukaan firma käytti kehnompia puhdistusaineita, kun mitä hänellä itsellään oli ollut tapana käyttää. Uusia remontteja ei ollut suunnitteilla ja taloyhtiö oli katsonut Laurin roolin tarpeettomaksi.

Kun kahvit oli juotu ja laiva lukittu päätimme lähteä katsomaan Laurin uutta pesää Lasnamäellä. Bussipysäkillä sataseiskakakkonen sattui sopivasti kohdalle. Matkalla Laur katseli bussin ikkunasta ulos. Puiden välistä näkyi Tallinnan TV-torni.

„On se saatanan ruma“, Laur virkkoi.

„Venäläisen rakentama“, vastasin.

Sadanseitsemänkymmenenviiden metrin korkeudessa sijaitseva näköalaravintola oli kuuleman Euroopan korkein. Kulinaristista elämystä sieltä oli kuitenkaan turha lähteä hakemaan ja näkymät olivat nekin melko tasapaksut. Ulkoapäin läheltä katsottaessa tornin huippu näytti alaspäin käännetyltä suihkumoottorilta. Torni oli avattu vuoden 1980 Moskovan olympialaisiin yhdessä Piritan satama-alueen kanssa. Nyt torni oli tietenkin suljettu.

Parasta aikaa bussi ylitti Pirita-jokea. Panin merkille, että useita pyöräilijöitä ja perhekuntia näytti jalkautuneen joen rannalle. Koko Eesti tuntui viime aikoina hurahtaneen maastopyöräilyyn.

Bussi laskeutui Laagna teen Kanaliin ja jatkoi Paesillaa kohti. Viime kesänä Lasnamäen puhkova kanaali, jonka pohjalla väylä kulki, oli ollut suljettuna Christopher Nolanin elokuvan filmausten takia. Paljon harmia, mutta myös mielenkiintoa herättäneet leffakuvaukset toivat ison rahan filmiteollisuuden toviksi Tallinnaan. Agenttiseikkailu Tenetin oli tarkoitus tulla tänä vuonna levitykseen.

„Järgmine peatus Paesilla.“

Laurin garaaž sijaitsi Paesillan päässä kompleksissa, missä oli useita samanlaisia 20-40 neliömetrin talleja. Takana kohosi Klondike ravintola oli jatkumoa Idakeskusen aikoinaan suositulle Zanzibar kerholle. Klondike miellettiin yleisesti Läsnamäen asukkaiden parissa rahanpesu paikaksi. Ravintolan kaikille alueille ei ilman VIP-passia ollut joka jepellä asiaa. Ilta oli alkanut hämärtyä. Laskeuduimme betonielementtien keskelle autosiltaa pitkin. Termi „garaaž“ viittasi autotalliin, mutta oli hieman harhaanjohtava. Useat omistajat kyllä säilyttivät autojaan talleissa, mutta monia käytettiin lähinnä varastoina työkaluille, koneille ja ties mille. Laur avasi lukkoa. Raskas ovi avautui metallin kolistessa metallia vasten. Takana avautui noin sadan metrin mittainen käytävä, jonka molemmin puolin oli muutaman metrin välein lisää metalliovia yksityisiin talleihin.

Astuin sisään ja Laur sulki oven takana. Pienestä ikkunasta käytävän perällä viimeiset auringon säteet valaisivat muutin pimeää käytävää. Garaažit olivat aina puistattaneet minua. Luoja yksin tietää mitä kaikkea noiden raskaiden ovien takana säilytettiin. Olin muutaman kerran aiemmin käynyt vastaavissa talleissa Eestissä. Toisinaan yksi talleista oli jätetty raolleen ja sisältä kajastui valo ja kuului puheensorinaa. Minusta tuntui aina, että yhden kerran kuulisin pätkän jostain keskustelusta, joka ei kuulunut minulle ja joutuisin ongelmiin. Mieleeni palautui Henkan kertomus vanhoista ajoista Eestissä, kun idästä peräisin olevaa käteistä rahaa oli ajettu kottikärryllä pankkiin. Sitten pankit olivat laittaneet lapun käteistalletusten luukulle ja toiminta oli loppunut. Sitä rahaa piti kuitenkin olla maassa roppakaupalla. Täällä jossain tallissa se varmaan yhden suljetun oven takana nyt seisoi.

Laur naksautti valot päälle käytävään.

„Paarpuurin puolella, puolessa matkaa.“

Lähdimme kävelemään peremmälle käytävään. Kengät kopisivat betonilattialla ja askeleet kaikuivat seinistä. Noin puolivälissä käytävää Laur pysähtyi yhden vihreän metallioven eteen ja kaivoi taskustaan nipun avaimia. Yksi sopi raskaaseen munalukkoon, avain kääntyi pesässä ja lukko naksahti auki. Laur työnsi pitkän metallisalvan auki, veti oven raolleen ja viittoi minua astumaan sisään. Sisällä oli pimeää kuin mörön perseessä. Laur otti pari askelta vasemmanpuoleiselle seinälle ja katkaisija naksahti. Himmeän keltainen lamppu syttyi kattoon. Noin kahdenkymmenenviiden neliömetrin tallissa oli yksi seinä vuorattu oliivin vihreillä armeijan puulaatikoilla, jotka oli sosialisoitu palveluksesta. Nurkassa oli siististi tehty punkka ja yöpöytä. Toinen seinä oli täynnä työkaluja ja sen puolen nurkassa oli pajapöytä, pieni jääkaappi sekä baarijakkara. Lattialla oli muutamia räsymattoja ja kahvakuulia. Katosta riippui nyrkkeilysäkki.

„Tere tulemast!“ Laur virkkoi.

Istuunnuin baarijakkaralle pöydän ääreen. Laur nappasi seinältä muiden työkalujen lomasta Ararat-pullon ja kaksi peltimukia. Siirtelin joitakin työkaluja pöydän kulmalta syrjään. Laur laski kupit pöydälle ja annosteli sitten armenialaista molempiin mukeihin.

„Terviseks!“

Laur heitti peltilieriön sisällön kurkkuunsa, peitti suutaan kämmenselällään, yskäisi ja kääntyi sitten sovittamaan nyrkkiään takana riippuvaan nyrkkeilysäkkiin.

„Ei meistä kavereita tule 'Arafatin' kanssa yrittämälläkään“, Laur lopulta sanoi ja kaatoi itselleen uuden ryypyn.

Rentoonnuin jakkaralla. Brandi alkoi lämmittää sisuksia ja tyhjään vatsaan nautittuna sai veren kohisemaan päässä. Olo alkoi muuttua hieman utuiseksi. Sytytin sätkän. Laur oli istuuntunut punkalle tallin nurkkaan ja nuoli parasta aikaa sätkän rislaa kiinni.

„Tiedätkös“, aloitin, „yksi kaveri puhui, että Suomessa olisi nyt tarvetta tupakalle.“

„Jaa?“ Laur vastasi ja sylkäisi tupakan karvoja huuliltaan.

„Niin, siellä kuuleman sikari palaisi, mutta tavaraa ei saa mistään. Olisi isommalle lastille tarvetta. Niillä olisi rahaa maksaa“, jatkoin.

„Suomessa kai sitä aina riittää.“

Selitin Laurille pääpiirteittäin, mitä olin Hannulta kuullu ja summasin kertomuksen: „Kymmenen tuhatta euroa kahtia tekee viis tonnia per nuppi. Miinus siis kulut.“

Laur nojautui punkalla tallin seinää vasten ja katseli lamppua katossa: „Mites siinä käy jos siitä hommasta jää kiinni?“

Arvelin sakkojen olevan aika sievoiset.

„Niin, minulla on kyllä sellainen tukkukortti, millä Cash and Carrystä saa haettua isomman kuorman herättämättä epäilyjä. Mutta pitäisi olla alkupääomaa. Sanoit, että tilisiirtoa Suomesta on turha odotella.“

Kerroin suunnitelmasta tavata suomalaiset puolimatkassa merellä. Käteinen Hannun mukaan järjestyisi.

Laur nousi punkalta ja käveli pöydän ääreen täyttämään kuppiaan:

„Voisihan sitä kokeilla. Ei tässä nyt ole paljon muutakaan tekemistä. Milloinkas sinne lähdettäisiin?“

„Ennen kuin tämä kauppasaarto päättyy. Rahat saisi kuuleman jo ensi viikolla.“

„Kyllä se minulle käy. Niin kuin näet, olen puilla paljailla. Pannaan rahat fifty-fifty ja jaetaan polttoainekulut tasan.“

Laur täytti minun peltimukini.

„Terviseks! Yhteiselle hankkeelle.“

Kolautimme peltimukit yhteen. Tupakasta ja brandista koostuva dieettini kouristi vatsaa. Nyt ruvettaisiin oikeisiin töihin.

Rakkautta koronan aikaan - Viides luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Sain aamuaskareet keittiössä sätkien kanssa päätökseen. Polttelin yhden tupakan ikkunasta ja katselin pihamaalle. Kojameesta ei näkynyt ja aidattu hiekkalaatikko oli tyhjä. Pihamaalla sijaitseva lasten leikkipaikka oli käärittynä puna-valkoiseen teippinauhaan. Tuuli humisi ikkunan pielestä ja lokit kirkuivat jossain kauempana. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta.

Tumppasin tupakan. Vatsa murahti merkiksi, että edellisestä ateriasta Albatrossissa oli kulunut kahdeksantoista tuntia. Jääkaapin sisältö, joka käsitti kuivahtaneen kannikan Muhu-saaren tummaa leipää käärittynä paperipussiin, avatun purkin makrillia tomaattikastikkeessa, sekä punajuurimehulla hapatettua hapukapsaa, joka ohuesta väristään päätellen oli jo nähnyt parhaat päivänsä, rohkaisi lähtemään ulos.

Trammipysäkillä seisoi kiinalainen opiskelijatyttö talvitakissa ja maski kasvoilla tutkimassa puhelintaan. Seisahdin pysäkille. Kevätaurinko lämmitti jo kovin kasvoja. Opiskelija vilkaisi minua ja käveli pysäkin toiseen päähän. Lueskelin uutisia puhelimesta. Eesti oli tosiaan päättänyt evätä oleskeluluvan ulkolaisilta, joilla ei ollut työperäistä, tai muuta syytä, oleskella Eestissä. Mahtoikohan pysäkillä seisova kiinalainen opiskelija valmistua tänä keväänä? Jos niin, niin töitä ei varmasti ollut tarjolla. Kuinkahan palautuslennot järjestettiin? Mietin Irinaa, joka oli palannut Portugalista lomalta sotilaslennolla, kun tavalliset lennot oli peruttu. Kyyti oli valtion järjestämä ja kustansi seitsemänsataa euroa. Kuukauden palkka. Kotiin palattuaan Irina oli jäänyt seuraavalla viikolla työttömäksi. Ajatus siitä, miten Irina, jonka äiti oli jo vuosia sitten kuollut syöpään ja isä juonut itsensä hautaan pärjäsi nyt laittoi puistattamaan. Mihhail raportoi tutvumiskeskusessa nuorten seuranhakuilmoitusten lisääntyneen. ”Kohtun sponsormehega. Seks ja raha. 50E pool tundi kuni tund”, 19-vuotias nimimerkki ”musihuuled” ilmoitti.

Trammi kirskui pysäkille. Minä ja opiskelijatyttö nousimme tyhjään vaunuun.

”Püsi kodus!” kajahti trammin kaiuttimesta.

En vaivautunut leimaamaan matkakorttia.

Jäin trammista Hobujaamalla. Ajattelin kävellä loppumatkan Albatrossiin haukatakseni vähän raitista ilmaa. Kasteluauto ajoi tyhjän aution läpi ja ruiskutti kuuliaisesti vettä kadulle. Poikkesin suljetun Tallink-hotellin ohi Viru-keskuksen tupakkakauppaan. Kaupan myyjä, Natalya, piti puotia auki, vaikka lähes koko Viru-keskus oli suljettu. Nelissäkymmenissä oleva blondi venäläisrouva kätki vartalonmyötäisen mustan paitansa alle kunnioitettavan parin rintoja. Kasvot olivat nekin kauniit, vaikka ikä ja oletettavasti tupakka olivat luoneet uurteet hieman tavallista syvemmiksi. Natasha oli epäilemättä ollut nuorempana varsin tavoiteltu piika.

”Kott sinist chestersfieldi palun”, pyysin.

Mustat korkokengät kopisivat kivilattiaa vasten, kun Nata kääntyi kannoillaan ja käveli hyllylle pussitupakkien kohdalle. Farkkuihin puettu uuma keinui mietteliäänä puolelta toiselle hetken ennen kuin pitkät sormet valitsivat oikean pussukan hyllystä. Ranteessa oli kultainen koru, kynnet oli lakattu heleän vaaleanpunaisiksi. Natasha asteli takaisin lasitiskille. Tummaksi rajatut silmät katsoivat maksupäätettä: ”midagi veel?”

”Ei aitäh. Kaardiga.”

Kosketin terminaalia kortilla.

”Tšekki on vaja?”

”Ei aitäh.”

”Aitäh. Kena päevat!”

”Nägemist.”

Kello kilahti kun avasin oven kadulle. Virun tupakkapuoti oli kalliimpi kuin tavallinen tupakkakauppa. En oikein tiennyt miksi jatkoin siellä käymistä. Toisaalta, se oli sopivasti matkan varrella Albatrossiin. Ehkä syy oli vain Natalyassa. Naisrintamalla oli ollut aika hiljaista viime aikoina. Kun aloitin Albatrossissa jonkinlaista „vispilän kauppaa“ oli ollut minun ja Marisin välillä. Tai sitten vaan kuvittelin. Joko tai, Mihhail oli onnistunut sen vesittämään levittämällä keksittyjä huhuja minun ja Marisin yhteisistä illanvietoista. Todellisuudessa mitään ei ollut ehtinyt tapahtua. Seurannut kiusaantuneisuus oli pitänyt Marisin varautuneena siitä lähtien minua kohtaan. En ollut yrittänyt sen kummempaa lähestymistä itsekään, enkä ollut varma omista tunteistani. Maris oli ottanut aimo harppauksia urallaan saatuaan pestin Kristjan Peäsken ravintolaimperiumista. Kristjan tarjosi lupaaville kandidaateille mahdollisuuden mennä viinikouluun ja maksoi koko lystin omasta pussistaan ehtona vain, että työntekijä olisi hänellä töissä seuraavat pari vuotta. Kristjanilla oli Vana Linnassa muurien sisään kauniiseen puutarhaan piilotettu ravintola Leib sekä yläkaupungissa sijaitseva viinibaari Pazzo. Uutena tulokkaana Noblessnerin sukellusvenetehtaan juureen avattiin edellisenä vuonna Umamin sulkemisen yhteydessä Lore Bistroo. Vuosi siellä ja vuosi täällä. Ketri Leisin, yhden Eestin parhaimman sommelierin, johdolla Maris oli kasvattanut ammattitaitoaan. Maris oli ainoastaan kaksikymmentäkolmevuotias, kun kontrahti oli lusittu ja uusi pesti odotti Albatrossissa. Vaikka Maris oli sommelierin roolissaan rautainen ammattilainen ja viljeli sivistyneen kuuloista viiniterminologiaa kolmella eri kielellä, pinnan alta puski esiin pieni tyttö. Ehkä Maris oli vain nainen ja siinä kaikki.

Käännyin Gonsiorilta palolaitoksen kulmasta Raualle. Kannike lillepood mainosti Eestin yhden suosituimman kukkakaupan olevan virusvapaa. Testit oli kuuleman tehty. Erikoista mainontaa. Tuli heti mieleen, että lämpimän kosteassa kukkakaupan ilmassa tauti varmasti muhi paremmin. Vai oliko se sittenkin niin, että lämmin ilma juuri tappoi sen? En enää muista. Raua Saun oli kiinni. Tuo modernilla julkisivulla raiskattu vanha yleinen sauna tavallisesti houkutteli venäläisiä viikonlopun viettoon. Pistäydyin siellä kerran Andrein kanssa perjantaiserviisin päätteeksi. Eukalyptusvihta kainalossa ja muutama Albatrossista evakuoitu Tankerin Sauna IPA kassissa tyrmistyimme pukuhuoneen oven kylttiä: „Ei omia juomia saunatiloihin.“

Sisäpuolella kylttiä oli kuitenkin tulkittu kirjaimellisesti. Lauma venäläisiä istui pyöreän pöydän ääressä piknikillä. Kuivattu kala ja vodka suolakurkkuineen koristi pukuhuoneen pöytää. Ilmeisesti kyltti tarkoitti kaakeloituja tiloja ja lasipulloja. Venäläisille täytyy nostaa hattua. Kun Eestiläinen noudattaa sääntöjä pilkun tarkasti ja usein soveltaa niitä säätäjän eduksi, venäläinen on oma-aloitteisempi joustamaan älyttömistä säännöksistä. Ehkä se on kulttuurinen tekijä. Venäläinen on tottunut ajattelemaan omilla aivoillaan selvitäkseen. Kodu pagarid Rauan ja Kreutzwaldin kulmassa oli laittanut kyltin oveen „Avatud“. Arvaten asiakkaat eivät olleet uskaltaneet kokeilla leipomon uksen salpaa omatoimisesti. Sepä se. Eestiläinen jättää varmuuden vuoksi kokeilematta. Leipomo bisnes oli kai erityisen kovan haasteen edessä. Ravintolan tai tavallisen tusinaleipomon saattoi ajaa alas muutamassa päivässä, ja jälleen avata suhteellisen nopeasti. Oikean leipomon sulkeminen ja avaaminen oli käytännössä mahdotonta. Jos leipä leivottiin juureen, niin juurta oli myös ruokittava, mikä tarkoitti leipomista joka päivä. Tallinnan hapanjuurileipomot, kuten Kotzebue, Röst sekä naapurin Bekker pitivät kynsin hampain kiinni aukioloistaan.

Vasella oli hiljaista. Aurinko heijasteli vastakkaisen talon ikkunoista. Koivujen silmut olivat alkaneet aueta. Merikapteenien talon nurkalla hiljaisuuden rikkoi musiikki. Musiikin lähde löytyi Albatrossin baaritiskiltä. Andrei tuijotti läppäriään kämmeneensä nojaten. Sormien välissä oli tupakka. Pöydällä tyhjä espressokuppi, tulppaanilasi sekä avattu pullo Cuarenta y tresiä. Kaiuttimesta soi Eros Ramazotti.

„Tsau!“

„Dobri den!“ Andrei vastasi.

Baaritiski oli vuorattu sellofaaniin. Pieniä koreja joihin oli asetettu kuohuviinipullo ja pussi biscotteja. Korit oli kääritty sellofaaniin ja koristeltu rusetilla. Marisin tekosia, arvattavasti.

„Arjen luksusta!“ siilitukkainen Andrei julisti selkänsä suoristaen, levittäen kättään kohti baaritiskiä ja päästäen suupielestään savupilven. Eestissä pienpanimot olivat kuuleman ahtaalla. Ihmisillä ei ollut syytä juopotella, eivätkä ravintolat tilanneet tarpeeksi olutta. Ale Coqin toimitusjohtaja Tarmo Noop kirjoitti Postimeehessä kesän olevan kynnyksellä ja sauna- sekä puutarhajuhlien alkavan: „Ihmisten tulisi yrittää pitää henkeä koholla, ainakin perheen piirissä“.

Laskin itselleni kahvin espressokoneesta baaritiskin takana. Andrei kertoili ensi viikon suunnitelmista. Keittiöön tulisi useampi tabletti, mistä eri kuriirifirmojen kautta tehtyjä tilauksia voisi seurata. Toimitus veisi isoimman osan aikaa. Andrei kertoi seuranneensa Mack's Barbequessa tilausten noutoa. Kolmen pitkän tuopin aikana tilausten noutoaika oli ollut keskimäärin kolmekymmentä minuuttia. Parhaillaan ruoka oli seissyt tiskillä 45 minuuttia ennen noutoa. Näiden kokemusten innoittaman Andrei oli päätynyt tarjoamaan suunnittelemiaan rapuannoksia ainoastaan kylmänä. Kuvat ja kestävä esillepano olivat myös tärkeitä. Ihmiset tarvitsevat sisältöä sosiaaliseen mediaan. Kuvien piti herättää ajatus hyvästä postauksesta ja saada asiakas tilaamaan. Kotona jokainen neliösentti on jo kartutettu, kuvattu ja jaettu, summasi Andrein analyysi. Jos Google nyt haluaisi tehdä uuden mapsin ihmisten asunnoista materiaali olisi varmaankin jo kasassa.

Kävimme Andrein kanssa esivalmisteet, „misat“, läpi. Andrei tilasi noutoruokaa havainnollistaakseen odotusaikaa. Pizza saapui neljäkymmentäminuuttia tilauksesta.

„Katsohan nyt. On sunnuntai-iltapäivä. Lounasaika on jo ohi, eikä jonossa siis ole montaa tilausta. Pizzan tekoon menee ammattimiehellä alle viisi minuuttia ja se on uunissa kuusi minuuttia. Loput se seisoo joko ravintolan tiskillä, tai kuriirin laukussa. Käyttääkö kokki kasvomaskia, tai kumihanskoja? Onko kylmäketju tuotteille kunnossa? Onko valmistuspinnat desinfioitu? Onko kuriirin reppu desinfioitu edellisen keikan jäljiltä? Tuskin! Suurin osa noista tusina hampurilais- ja pizzapaikoista ei välitä paskaakaan sellaisista asioista. Ne kokit siellä on ekstroja, joita ei voisi vähempää kiinnostaa onko se ravintola huomenna vielä pystyssä. Lisäksi ne on niin kovia jätkiä mielestään, etteivät vaan voi saada tartuntaa ja ryyppäävät sitten illat kavereiden kanssa. Tai sitten omistaja on joutunut irtisanomaan koko henkilökunnan ja joutuu nyt yksin, ensimmäistä kertaa elämässään, keittiöön. Usko pois!“ Andrei julisti.

Olin taipuvainen uskomaan Andrein hypoteesia. Olinhan itsekin miehittämässä Omistajan baaritiskiä useampana iltana viikossa. Etenkin nyt, kun ei tuntunut olevan muutakaan tekemistä. Mitä ekstrojen käyttöön tulee, niin tuttavani kertoi olevansa huolestunut oman toimistonsa siivoamisesta. Ulkoistettu siivousfirma kävi siellä „tehostetusti“ päivittäin, mikä tarkoitti, että eläkeiän kynnyksellä oleva rouva kävi kostealla rätillä pyyhkimässä pöydän kulmat ja tyhjentämässä roskikset. Ei siivooja siellä kulkenut täydessä suojapuvussa konttorin pöytien välissä, vaan tavallisessa siivoojan univormussa. Tuttavani oli pitänyt kuutioita hyvänä eristeenä muista työntekijöistä, mutta nyt siivooja varmisti, että pisarat liikkuivat pöydältä toiselle. Ei vanha rouva itsekään halunnut työntää päätään jokaiseen bakteeripesään. Pyyhkäisi vain nopeasti ja jatkoi kierrostaan seuraavaan toimistoon.

Siirtelimme Andrein kanssa ravintolan pöydät uuteen muotoon palvelemaan noutotiskinä kuriireille. Sitten istuimme takapihalle tupakalla ja kahville, kun iltapäivän ensimmäiset auringonsäteet tavoittivat pihamaan. Albatrossi oli valmiina tarjoamaan kulinaristista eskapismia asiakkailleen. Lähdin kävelylle Kardioruun. Andrei sanoi jäävänsä tutkimaan tilauksia. Maris oli ottanut kahden viikon loman, mutta sanoi tulevansa tarkastamaan viinitilaukset tarvittaessa.

Kiersin Kadriorun puistossa tyhjän suihkulähteen ja suuntasin taidemuseolle. Puiston allas ei ollut jäätynyt kuluneena talvena. Ruohokin oli säilynyt pääsääntöisesti vihreänä läpi kylmän kauden. Altaalla selvästi riskiryhmään kuuluva rouva syötti sorsia. Tervehdin rouvaa ohikulkiessani, joka hymyili ja vastasi tervehdykseeni. Kadriorun taidemuseo oli aina kiehtonut minua. Se oli kuin lego-talo metsässä. Venäjän keisarin aikaan edes keisarilla, tai keisarinnalla, ei ollut mahdollisuutta matkustaa minne mieli teki. Siksi maailma tuotiin Venäjän mahtavimman pariskunnan luokse. Pietarissa Eremitaaši, jonka pikkusisko Kadriorun taidemuseo oli, kätki sisäänsä maailmahuoneita. Vierailija saattoi pistäytyä Ranskassa, Japanissa tai Kiinassa lähtemättä yhden katon alta. Ehkä se olisi jälleen tulevaisuutta ja reppureissailupäivät Australiaan olisivat historiaa. Matkat tietysti pitäisi tehdä virtuaalisesti, kuten vanhassa Total Recall -leffassa.

Historiasta muistutti myös vanhan mallin ykköstrammin kirskunta Kadriorgin päätepysäkille. Vaunu pysähtyi ja jäähdytys alkoi humista. Suoristin nokkamütsini, kävelin pysäkille ja hyppäsin vaunuun. Vanhan ajan romantisointi oli saanut kaljahampaan kolottamaan. Omistaja oli varmaan jo avannut ovet tälle päivää.

Rakkautta koronan aikaan - Neljäs luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Sunnuntai, 13. huhtikuuta - Laur

Seuraavana aamuna heräsin jälleen, nyt jo epätoivoiseksi käyneen, tiaisen lauluun. Laulu muistutti erehdyttävästi herätykelloa. Aurinko oli kiivennyt taivaalle. Autuaita ovat kotimatkalaiset. Loppumatka Soolta Angerjaan, jonka olin oletettavasti taittanut jalan, oli pyyhkiytynyt lähes kokonaan muistista. 

Vessasta tullessa nostin takin lattialta henkariin ja bootsit pystyyn seinän pieleen. Keittiössä oli ilmeisesti suunniteltu jonkinlaista laivamatkaa, sillä kaikki kipparikurssin aikaiset merikartat oli levitelty keittiön pöydälle. Harppi, kolmio ja viivoitin oli kaivettu esiin. Karttaan oli vedetty lyijykynälle vapaalla kädellä reittiä Muugasta Vuosaareen. Välille oli piirretty kysymysmerkkejä, joista osa oli ympyröity, ja joiden tarkoitus oli äärimmäisen epäselvä. Poimin patterin päällä kuivumassa olleen teepussin. Pistin vettä kiehumaan ja pudotin pussin siisteimmän näköiseen kuppiin tiskipöydällä. Siivoilin keittiötä tovin ja pyörittelin kartat rullalle pahvituubiin, jossa niitä tavallisesti säilytin. 

Teevesi kiehui. Kavoin eteisessä takin taskusta tupakkamassia aamurutiineihin kuuluvaa sätkän käärintää varten. Massi oli levinnyt taskun pohjalle. Ilmeisesti aamutuntien kotimatkalla sätkänkäärimistaidot olivat päässeet unohtumaan. Leikkasin keittiövetisellä massin muovitaskun auki ja asetin sen levyksi keittiön pöydälle. Kopistelin sitten tupakanpurut taskusta muoville. Ripustin takin takaisin eteiseen, otin teekupin tiskipöydältä ja istuuduin ruokapöydän ääreen aamutoimiin.

Kotvan kuluttua, kun nojailin keittiön ikkunasta ulos tupakoimassa, vilkaisin puhelinta. Edellisyön viestiliikenteestä oli tulkittavissa, että olin vienyt purjehdussuunnitelmaa merikarttoja pidemmälle. Kello kahden ja kolmen välillä aamulla lähetetyt viestit Laurille oli valitettavasti kryptattu niin tehokkaasti ettei sisällöstä saanut juuri selvää. Aamulla kuudelta olin kuitenkin saanut vastauksen „Tere hommikust!“

Laur ja minä tapasimme purjehduskurssille kesällä 2019. Laur oli vajaa nelikymppinen melko pidättäytyväinen takapenkin mies, jolla oli purjehduskokemusta jo edellisestä elämästä, mutta paperit puuttuivat. Kurssin lähes koko teoriaosuuden onnistuimme pitämään yllä virolaista askeettisuutta, mitä tulee kommunikointiin. Näin ollen koko neljänkymmenen tunnin teoria sujui vaihtamatta sanaakaan, vaikka istuimme viereisissä pulpeteissa. Mielikuvani tunneilta muodostuivat hiukan keskimittaa lyhemmästä miehestä, joka puheutui aina vaelluskenkiin, leveälahkeisiin farkkuihin ja huppariin. Päässä oli sama vihreä miehistölakki, jonka otsassa oli tarralle varattu paikka. Kasvoja peitti tumma parran sänki ja minun puoleisen vihreän silmän kulmasta valui alas noin kolmen sentin mittainen arpi. Olemukseltaan Laur tuntui olevan yleensä mietteissään. Kämmenet ristittyinä, kyynärpäät usein nostettuna pöydälle, mies haroi peukaloillaan leukapartaansa. Muistaakseni toisessa nimettömässä oli sormus. Laur ei koskaan vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta tuntien sisältöön. Toisaalta Laur ei ikinä sortunut kaivamaan puhelinta esiin kesken Igorin, vanhan merikapteenin, pitämien oppituntien.

Tutustuimme paremmin vasta kurssin käytännön osuuden aikana. Teimme muutamia hajroituspurjehduksia Piritan ja Kakumäen satamista Igorin purjeveneellä. Igor, joka oli ennen eläköitymistään kipparoinut kaksi ja puolisataa metristä konttilaivaa, oli harvinaisen terävänä säilynyt vanha herra. Iän mukanaan tuomat rasitteet kuitenkin pakottivat vanhan kapteenin kääntymään oppilaiden puoleen, mitä tuli fyysisiin suoritteisiin. Vaikka kurssin idea olikin opettaa nämä taidot oppilaille, ei vanhan kipparin luonto antanut pyytää apua tehtävissä, jotka olisivat ilman muuta kuuluneet opettajalle. Laur, jolla oli jo jonkin verran kokemusta laivoista, ryhtyi kyselemättä sen enempää auttamaan lähtövalmisteluissa. Huomasin, että minulle oli vain vaikeaa katsella touhuja vierestä, joten aloin auttelemaan Lauria parhaan kykyni mukaan. 
Myöhemmin yhden tuulisen päivän harjoituspurhehduksen aikana eräs täysin vihreä oppilas onnistui repimään jibin
Seurauksena kippari tarttui peräsimeen samalla kun Laur syöksyi keulaan laskemaan purjetta. Minä onnisutin löysäämään oikeaa köyttä ja purje saatiin laskettua kajuuttaa etuluukun läpi. Satamaan palattiin häntä koipien välissä dieselillä. Kun alus oli saatu kiinnitettyä kaijaan ja perän miehistö oli lähtenyt kotiin, Igor pyysi Lauria ja minua jäämään teelle. 

Anastacian perässä istuessa minulle selvisi, että Laur oli jäänyt sairaseläkkeelle Eestin Scoutspataljonista, ammattisotilasosastosta. Tuona tuulisena iltapäivänä uhmasimme säätä ja istuimme itsepäisesti Piritan satamassa purjelaivan ahterissa. Igor, puketuneena paksuun heijastinliivitakkiin ja karvalakkiin, imeskeli bird's eye -piippuaan ja minä vedin karvaperseitäni, jotka tuulessa tuntuivat palavan loppuun muutamalla henkosella. Kippari kertoili lähes nelikymmenvuotisesta urastaan merillä. Rotterdamin sataman järjestelyistä ja St. Johnin satamasta Antigualla. Jälkimmäisessä rahtilaivan päällystö oli kahden kuukauden lähes yhtämittaisen merenkäynnin jälkeen jalkautunut illallistamaan kaijassa sijaitsevaan ravintolaan. Miehet olivat nauttineet rapuja ja kippari oli udellut, mistä ravut tulivat ravintolaan. Kokki oli kehunut „very fresh! From that ship there“, ja osoittanut miehistön omaa alusta merellä. Ravut jäivät lautaselle. Myös Laur, joka oli istuskellut huovan alla pyöritellen peltistä teekuppiaan käsissään innostui puhumaan omasta taustastaan. 

Armeijan jälkeen Laur oli saanut töitä kojamehena, yhdessä Lasnamäen talonyhtiössä, missä rutiineihin kuului talonyhtiön ylläpitoa ja pienissä remonttihommissa avustamista. Myöhemmin kuulin, että sairauseläke oli ollut seurausta ammusvaraston räjähdyksestä Irakissa, joka oli jättänyt inhottavan sirpaleen Laurin lonkkaan ja vasemman korvan lähes kuuroksi. Laur oli ollut kuntoutuksessa Israelissa, mutta fyysisistä ja henkisistä vammoista paraneminen oli syönyt lähes kaikki Laurin säästöt. Koska Eestin hallitus kiisti sen sotilaiden osallisuuden kyseiseen operaation, myös valtion tuki jäi lähes olemattomaksi. Asunnon Laur oli joutunut myymään, kun vaimo oli saanut tarpeekseen hiljaiseksi muuttuneesta miehestään, jonka spontaanit vihanpurkaukset pitivät koko perheen varpaillaan. Viimeinen niitti oli ollut parin vuoden takainen episodi. Laurin aseveli, joka oli menettänyt toisen kätensä ja toisen puolen kasvoistaan samaisessa räjähdyksessä, ampui itsensä kotonaan. Sisäinen tutkinta käynnistettiin ja Laur joutui kaitsepolitsein kuulusteluhin, koska oli ollut viimeinen, joka näki tämän elossa. Eräänä lauantaiaamuna mitätön haaveri kotikeittiössä veitsen kanssa oli saanut Laurin sovittamaan nyrkkiään keittiön seinään sillä menestyksellä, että kaksi sormea ja yksi avioliitto murtui. Sanoja ei ollut tarvittu. Janne oli vain pakannut urheilukassin ja lähtenyt äitinsä luokse. Huomattava osa Eestin tappioista NATO-johtoisissa operaatioissa tuntui sattuvan kotirintamalla. 

Asunnon myyntirahoilla Laur oli maksanut velkojaan ja ostanut pienen garaazin, autotallin, Lasnamäeltä. Autotallia vuokraamalla ja piskuisella talonmiehen palkalla Laur oli kituutellut viimeiset vuodet. Veneestään Laur oli taistellut. Sen oli ainoa henkireikä. Sen iltapäivän päätteeksi vaihdoimme Laurin kanssa numeroita ja lupasimme yhdessä viedä Jannea merelle, kun kurssi olisi ohi.

Seuraava luku julkaistaan keskiviikkona 29.4.