Rakkautta koronan aikaan - Neljäs luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Sunnuntai, 13. huhtikuuta - Laur

Seuraavana aamuna heräsin jälleen, nyt jo epätoivoiseksi käyneen, tiaisen lauluun. Laulu muistutti erehdyttävästi herätykelloa. Aurinko oli kiivennyt taivaalle. Autuaita ovat kotimatkalaiset. Loppumatka Soolta Angerjaan, jonka olin oletettavasti taittanut jalan, oli pyyhkiytynyt lähes kokonaan muistista. 

Vessasta tullessa nostin takin lattialta henkariin ja bootsit pystyyn seinän pieleen. Keittiössä oli ilmeisesti suunniteltu jonkinlaista laivamatkaa, sillä kaikki kipparikurssin aikaiset merikartat oli levitelty keittiön pöydälle. Harppi, kolmio ja viivoitin oli kaivettu esiin. Karttaan oli vedetty lyijykynälle vapaalla kädellä reittiä Muugasta Vuosaareen. Välille oli piirretty kysymysmerkkejä, joista osa oli ympyröity, ja joiden tarkoitus oli äärimmäisen epäselvä. Poimin patterin päällä kuivumassa olleen teepussin. Pistin vettä kiehumaan ja pudotin pussin siisteimmän näköiseen kuppiin tiskipöydällä. Siivoilin keittiötä tovin ja pyörittelin kartat rullalle pahvituubiin, jossa niitä tavallisesti säilytin. 

Teevesi kiehui. Kavoin eteisessä takin taskusta tupakkamassia aamurutiineihin kuuluvaa sätkän käärintää varten. Massi oli levinnyt taskun pohjalle. Ilmeisesti aamutuntien kotimatkalla sätkänkäärimistaidot olivat päässeet unohtumaan. Leikkasin keittiövetisellä massin muovitaskun auki ja asetin sen levyksi keittiön pöydälle. Kopistelin sitten tupakanpurut taskusta muoville. Ripustin takin takaisin eteiseen, otin teekupin tiskipöydältä ja istuuduin ruokapöydän ääreen aamutoimiin.

Kotvan kuluttua, kun nojailin keittiön ikkunasta ulos tupakoimassa, vilkaisin puhelinta. Edellisyön viestiliikenteestä oli tulkittavissa, että olin vienyt purjehdussuunnitelmaa merikarttoja pidemmälle. Kello kahden ja kolmen välillä aamulla lähetetyt viestit Laurille oli valitettavasti kryptattu niin tehokkaasti ettei sisällöstä saanut juuri selvää. Aamulla kuudelta olin kuitenkin saanut vastauksen „Tere hommikust!“

Laur ja minä tapasimme purjehduskurssille kesällä 2019. Laur oli vajaa nelikymppinen melko pidättäytyväinen takapenkin mies, jolla oli purjehduskokemusta jo edellisestä elämästä, mutta paperit puuttuivat. Kurssin lähes koko teoriaosuuden onnistuimme pitämään yllä virolaista askeettisuutta, mitä tulee kommunikointiin. Näin ollen koko neljänkymmenen tunnin teoria sujui vaihtamatta sanaakaan, vaikka istuimme viereisissä pulpeteissa. Mielikuvani tunneilta muodostuivat hiukan keskimittaa lyhemmästä miehestä, joka puheutui aina vaelluskenkiin, leveälahkeisiin farkkuihin ja huppariin. Päässä oli sama vihreä miehistölakki, jonka otsassa oli tarralle varattu paikka. Kasvoja peitti tumma parran sänki ja minun puoleisen vihreän silmän kulmasta valui alas noin kolmen sentin mittainen arpi. Olemukseltaan Laur tuntui olevan yleensä mietteissään. Kämmenet ristittyinä, kyynärpäät usein nostettuna pöydälle, mies haroi peukaloillaan leukapartaansa. Muistaakseni toisessa nimettömässä oli sormus. Laur ei koskaan vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta tuntien sisältöön. Toisaalta Laur ei ikinä sortunut kaivamaan puhelinta esiin kesken Igorin, vanhan merikapteenin, pitämien oppituntien.

Tutustuimme paremmin vasta kurssin käytännön osuuden aikana. Teimme muutamia hajroituspurjehduksia Piritan ja Kakumäen satamista Igorin purjeveneellä. Igor, joka oli ennen eläköitymistään kipparoinut kaksi ja puolisataa metristä konttilaivaa, oli harvinaisen terävänä säilynyt vanha herra. Iän mukanaan tuomat rasitteet kuitenkin pakottivat vanhan kapteenin kääntymään oppilaiden puoleen, mitä tuli fyysisiin suoritteisiin. Vaikka kurssin idea olikin opettaa nämä taidot oppilaille, ei vanhan kipparin luonto antanut pyytää apua tehtävissä, jotka olisivat ilman muuta kuuluneet opettajalle. Laur, jolla oli jo jonkin verran kokemusta laivoista, ryhtyi kyselemättä sen enempää auttamaan lähtövalmisteluissa. Huomasin, että minulle oli vain vaikeaa katsella touhuja vierestä, joten aloin auttelemaan Lauria parhaan kykyni mukaan. 
Myöhemmin yhden tuulisen päivän harjoituspurhehduksen aikana eräs täysin vihreä oppilas onnistui repimään jibin
Seurauksena kippari tarttui peräsimeen samalla kun Laur syöksyi keulaan laskemaan purjetta. Minä onnisutin löysäämään oikeaa köyttä ja purje saatiin laskettua kajuuttaa etuluukun läpi. Satamaan palattiin häntä koipien välissä dieselillä. Kun alus oli saatu kiinnitettyä kaijaan ja perän miehistö oli lähtenyt kotiin, Igor pyysi Lauria ja minua jäämään teelle. 

Anastacian perässä istuessa minulle selvisi, että Laur oli jäänyt sairaseläkkeelle Eestin Scoutspataljonista, ammattisotilasosastosta. Tuona tuulisena iltapäivänä uhmasimme säätä ja istuimme itsepäisesti Piritan satamassa purjelaivan ahterissa. Igor, puketuneena paksuun heijastinliivitakkiin ja karvalakkiin, imeskeli bird's eye -piippuaan ja minä vedin karvaperseitäni, jotka tuulessa tuntuivat palavan loppuun muutamalla henkosella. Kippari kertoili lähes nelikymmenvuotisesta urastaan merillä. Rotterdamin sataman järjestelyistä ja St. Johnin satamasta Antigualla. Jälkimmäisessä rahtilaivan päällystö oli kahden kuukauden lähes yhtämittaisen merenkäynnin jälkeen jalkautunut illallistamaan kaijassa sijaitsevaan ravintolaan. Miehet olivat nauttineet rapuja ja kippari oli udellut, mistä ravut tulivat ravintolaan. Kokki oli kehunut „very fresh! From that ship there“, ja osoittanut miehistön omaa alusta merellä. Ravut jäivät lautaselle. Myös Laur, joka oli istuskellut huovan alla pyöritellen peltistä teekuppiaan käsissään innostui puhumaan omasta taustastaan. 

Armeijan jälkeen Laur oli saanut töitä kojamehena, yhdessä Lasnamäen talonyhtiössä, missä rutiineihin kuului talonyhtiön ylläpitoa ja pienissä remonttihommissa avustamista. Myöhemmin kuulin, että sairauseläke oli ollut seurausta ammusvaraston räjähdyksestä Irakissa, joka oli jättänyt inhottavan sirpaleen Laurin lonkkaan ja vasemman korvan lähes kuuroksi. Laur oli ollut kuntoutuksessa Israelissa, mutta fyysisistä ja henkisistä vammoista paraneminen oli syönyt lähes kaikki Laurin säästöt. Koska Eestin hallitus kiisti sen sotilaiden osallisuuden kyseiseen operaation, myös valtion tuki jäi lähes olemattomaksi. Asunnon Laur oli joutunut myymään, kun vaimo oli saanut tarpeekseen hiljaiseksi muuttuneesta miehestään, jonka spontaanit vihanpurkaukset pitivät koko perheen varpaillaan. Viimeinen niitti oli ollut parin vuoden takainen episodi. Laurin aseveli, joka oli menettänyt toisen kätensä ja toisen puolen kasvoistaan samaisessa räjähdyksessä, ampui itsensä kotonaan. Sisäinen tutkinta käynnistettiin ja Laur joutui kaitsepolitsein kuulusteluhin, koska oli ollut viimeinen, joka näki tämän elossa. Eräänä lauantaiaamuna mitätön haaveri kotikeittiössä veitsen kanssa oli saanut Laurin sovittamaan nyrkkiään keittiön seinään sillä menestyksellä, että kaksi sormea ja yksi avioliitto murtui. Sanoja ei ollut tarvittu. Janne oli vain pakannut urheilukassin ja lähtenyt äitinsä luokse. Huomattava osa Eestin tappioista NATO-johtoisissa operaatioissa tuntui sattuvan kotirintamalla. 

Asunnon myyntirahoilla Laur oli maksanut velkojaan ja ostanut pienen garaazin, autotallin, Lasnamäeltä. Autotallia vuokraamalla ja piskuisella talonmiehen palkalla Laur oli kituutellut viimeiset vuodet. Veneestään Laur oli taistellut. Sen oli ainoa henkireikä. Sen iltapäivän päätteeksi vaihdoimme Laurin kanssa numeroita ja lupasimme yhdessä viedä Jannea merelle, kun kurssi olisi ohi.

Seuraava luku julkaistaan keskiviikkona 29.4.