Rakkautta koronan aikaan

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Perjantai 10. huhtikuuta.

Omistaja palasi ravintolan etuosasta ja sammutteli valoja tullessaan, mikä herätti hämmennystä asiakaskunnassa.

„Valomerkki?“

„Ei. Kello tulee kymmenen. Poliisit on kiertäneet nykyisin ravintoloita ja katselleet onko ne laittaneet ovet kiinni“, Omistaja vastasi.

Palatessaan tiskin taakse, Omistaja korjasi tyhjiä tuoppeja pöydistä, joista asiakkaat olivat jo ymmärtäneet lähteä koteihinsa. Baaritiskiä ja ravintolan takaosaa miehitti vielä sangen itsepäinen porukka, joka auktoriteettiä uhmaten oli useampana iltana tuonut kassakoneeseen sen kaipaamaa kilinää.

„Aijaa, että sä pyörität nyt sitten niin kuin salakapakkaa?“, äimisteli Hannu, joka aiemmin vitsaili valomerkistä ja pyöritteli nyt hermostuneesti tuoppiaan.

„No, jonkunhan teidän juoppojen eteen on uhrauduttava.“

„Hetkinen!“, keskeytti kuluneeseen nahkatakkiin ahtautunut punaposkinen Priit sohvalta.

„Mehän yritetään vain tukea pienyrittäjää näinä vaikeina aikona, niin kuin, mitä se on? Nagu ühikonnateenindust“, Priit jatkoi.

„Yhteiskuntapalvelua!“ korjasi Severi.

Omistaja selvensi, että muutamat ravintola-alan yrittäjät olivat perustaneet WhatsApp -ryhmän, missä kollegoja varoiteltiin poliisien liikkeistä. Menetelmä oli osoittautunut sangen toimivaksi, eikä ravintoloitsijoiden ollut tarvinnut lyödä luuta kurkkuun asiakkaille niinä harvoina iltoina, kun myyntiä oli ollut.

„Ihan totta? No se. Meillä kai pitäisi olla täällä joku vahdissa“, ehdotti Hannu.

Severi, joka istui nojatuolissa ikään kuin kiikuttelemassa armanjakkilasi vatsan päälle ristittyjen käsien välissä hymyili Hannulle: „Voisitkin sinä välillä istumisen sijaan seistä tuolla ikkunassa. Tekisi varmaan sulle hyvää.“

Priit nousi sohvalta kuin nykäistynä ja käveli ravintolan etuosan poikki ikkunaan. Nahkatakkinen mies, joka mielellään humalassa kerskui menneisyydellään ja alamaailman yhteyksillään, raotti verhoa ja pyörähti samassa ympäri: „Sammuta se kuradi valonheitin sieltä nurgasta!“

Severi kääntyi nojatuolissa ja kurottautui olkansa taakse kääntämään kulmassa kököttävän valaisimen lukuvalon pois päältä. Lukuvalo oli jäänyt aiemmin hohkamaan, kun Severi oli siteerannut kapakan seurakunnalle Matteuksen evankeliumia. Kirkas lukuvalo, mitä Severi tarvitsi lukemiseen kieltämättä paljastaisi kenet tahansa kyttäämässä verhojen takana kapakan sisäpuolelta.

„Noh, se sitten Sanasta tälle iltaa“, puhahti Severi kääntyessään takaisin mukavaan asentoon ja asettaessaan lukulasit viereiselle pöydälle.

Priit siemaisi tuopistaan , nosti lasinsa otsalle ja tihrusti uudelleen ikkunasta hämärään loppuiltaan.

„Ei kai niitä poliiseja nyt Vanhan ulkopuolelle riitä? No, avaa nyt edes takaovi valmiiksi, jos tästä täytyy lähteä“, kivahti Hannu Omistajalle.

Ravintolan ilmaan levisi sähköä, jonka tunsi miltei käsin ja joka kutitti hiusrajassa. Ilkikuriset katseet, jotka luotasivat vastaavia hymynkareita muiden kasvoilta, tuntuivat löytävän etsimänsä tästä ryhmästä. Tämä yhteinen rikoskumppanuus, jupotella sallittujen aikojen ulkopuolella, johon he olivat lähes huomaamatta antautuneet, tuntui vahvistavan yhteenkuuluvuutta miesten välillä.

Omistaja teki työtä käskettyä. Kaksi takaoven edessä lojunutta oluttynnyriä siirtyi sivummalle ja oven takalukko naksautettiin auki. Palatessaan asemapaikalleen, tiskin taakse, Omistaja käänsi vielä soittimen äänentasoa matalemmaksi. „Ainult unustamiseks“ vaikeni kuiskaukseksi.

„Noh, Kaido, mida sa arvad? Suomessakin on kuulemma Uusimaa suljettu. Varmaan kohta Harjumaa pannaan kiinni ka“, laukoi Priit, joka nyt palasi sohvalle ikkunasta.

„Niin, mitä sä mietit? Olet ollut aika hiljainen tänään siinä tiskin päässä“, lisäsi Severi.

„No jah, johtaja sanoi laittavansa oven kiinni ensi viikosta“, sanoin.

„Kurat!“ haukahti Priit olustuoppiinsa. „No, mis siis? Saad hakkama?“

„Jaa, saan kyllä. Voi olla, että jatketaan toimituksia sen Woltin ja Boltin kautta. Ei vaan nappaa kauheesti se sellainen. Teet nagu työt hyvin ja sitten ruoka seisoo laudassa varttitunnin, enne kuin bolttivolttikuski noutaa sen. Sitten se boksi keikkuu, jäähtyy ja vettyy kontissa puoli tuntia. Olisi ihan sama istua päälle köökissä enne kuin antaa sen kuriirille. Ihmiset totutetaan paskaan“, jatkoin.

„Ja mutakuonot vie ainoot työpaikat!“ Hannu parahti, joka oli ryhdistäytynyt paasauksen aikana.

„Idiootti!“, sihahti Severi. „Ensin ne kuskin paikat ei ole sulle tarpeeksi hyviä ja sitten alat ronkumaan, kun ne kelpaa muille.“

Hannu veti tiskillä oluttuoppia lähemmäksi rintaansa: „No, mun mielestä suurin leviämisriski on just siinä, että joku ulkomaalainen vielä koskee sun ruokaas. Eikö ne matkustamisrajoitukset ensin koskeneetkin just ulkomailta tulleita?“

„Mikäs sä sitten olet täällä Tallinnassa?“

„No kyllä sä tiedät mitä mä tarkotan. Jos ei siis puhu suomee.“

„Puhutaanko Virossa suomee? Mä kun luulin, että virallinen kieli on viro“, Severi hämmästeli.

„Nii, kuidas sinu Eesti keel läheb, Hannu? Ma sain aru et tahaksid Riigikogus töötada“. Priit tuntui nauttivan keskustelun uudesta suunnasta.

„Ei ne ryssätkään siellä parlamentissa kaikki viroo osaa. Tärkeintä on, että viroa ei valloteta ulkopäin, jos ymmärrät mitä tarkotan“, politikoi Hannu.

„Et parem oleks, kui seest üle võtab?“ Priit jatkoi härnäämistä.

„No mä en myöskää ole siellä lähmimässä niitä annoksia“, Hannu yritti vaihtaa aihetta.

„No sittenhän asia on selvä!“ riemuitsi Severi ja madalsi sitten ääntään: „Sitä minä en ymmärrä, että miten tuollainen toimija kuin Bolt tai Wolt voi turvata oman asemansa markkinoilla ainoana toimijana? Kävin tuossa yksi päivä torilla ja katselin siinä niitä tiskejä, tai street food -paikkoja, vai miksi niitä sanotaan? Jokaisessa oli kyltti „Ainult Bolt või Wolt tellimused“. Minä kun olen tällainen vanha mies enkä omista sellaista älypuhelinta, enkä osaa laittaa ruokaa, niin kysyin sitten, että voinko soittaa teille tuosta ulkoa ja tilata tähän tiskille. Se piika sitten kertoi, että voin soittaa Bolttiin ja tilata sen ulos. Eli joku ajaa keskustasta autolla sinne ojentamaan minulle sen ryynimakkaran. Sehän se on vihreää bisnestä!“

Ehdotin, että yrityksen olisi viisaampaa pitäytyä ainoastaan etämyynnissä niin ettei kassakonetta tarvitse avata.

„Millainen bisnes se sitten on, joka ei kykene tarjoamaan palvelua, koska ei voi ottaa maksua vastaan?“ Severi levitteli käsiää ja jatkoi:

„Ne on ne päättäjät, jotka ohjaavat kuluttajaa pois käteisestä, mitä ei voi valvoa. Uskoskaa, että siellä hierotaan nyt käsiä yhteen, että saatiinpa Luontoäitiltä eväät tähänkin aloitteeseen. Normaalioloissa tuollainen yhden toimijan suosiminen olisi lainvastaista. Markkinat alkavat gravitoimaan kohden isoja pelaajia, kun pienet karsitaan markkinoilta. Se on kuin maailmanlaajuinen kartelli!“

„Kuulin, että jotkut kolleegat on alkaneet valmistaa kotona ruokaa, jota toimittavat sitten naapurustoon“, sanoin.

„Kuule, se loppuu! Tai sitten saatte alkaa salakuljettamaan sitä ruokaa. Jos ei ole lupa kunnosa ja Boltin lätkä repussa, niin ei onnistu. Sinunlaiset pikkuravintolat ajetaan sukupuuttoon. Vanhin temppu kirjassa on opettaa ensin ihmiset vihaamaan jotain ja sitten ei tarvitse kuin ehdottaa täyskieltoa. Etkös jo sanonutkin, että sama olisi istua sen ruokalaatikon päälle, ennen kuin sen antaa kuskille? Silti laskutatte asiakasta siitä hienon ravintolan hinnan. Jos se asiakas saa kahdella kympillä pahvilaatikollisen paskaa, kun kuriirinkin on vielä välissä, se jättää ensi kerralla tilaamatta. Pizza ja kebabbi se on mikä kannattaa. Vai mitä?“

„Niin, olenkin aina miettinyt, että pizza on se oikea take away.“

Hannu keskeytti Severin paasauksen: „Saisikohan Boltista tilattua sikareja? Jos joku päivä kyllästyn kuuntelemaan teitä ja etenkin tuota virolaista hölmöä, joka ei kykene näkemään oman maansa parasta, saattaa olla, että kesän lämmetessä jään omalle parvekkeelle. Sikari kyllä maistuisi.”

„Kyllä ne sikarimajat taitaa olla tiukasti säpissä. Säikähtivät tietysti, kun joku pelotti muutama viikko sitten, että tupakoitsijat ovat 'riskiryhmää'“, vastasi Severi, joka kai oli yhden Tallinnan sikaribaarin kanta-asiakas.

„No, harmi. En minä edes polta, mutta ajattelin aloittaa. Meillä oli niin lystiä siellä yhdellä majalla silloin lopputalvesta ennen näitä rajoituksia sen Lahden porukan kanssa.“

„Mis Lahden porukka?“, kysyin.

„Siellä oli koko Lahden kerma. Kolmattakymmentä sikarin tupruttelijaa Lahden sikariklubilta. Koko klubi oli kuin krematorio.“

„Kuulostaa kohutavalt“, irvistin.

„Niin minäkin sanoin. Pyydettiin, että eikö sitä räppänää saisi auki sen verran, että savu vähän hälvenisi, kun ei tavallinen ilmanvaihto riittänyt. Kuulemman sitä piti säätää talon takaa korttelin toiselta puolelta. Kuulostaa melko virolaiselle viritelmälle. Lisäksi tarjoilija oli kännissä. Raukka oli varmaan hälytetty suoraan baaritiskiltä töihin, kun suomalainen herraklubi marssi sisään ilmoittamatta etukäteen. Mutta ne pojat rakastivat niitä sikareja! Joka jannu poltti varmaan kolme tai neljä pölliä siinä illan aikana ja osti tusinan mukaan.“

„Ma arvan, että täytyy olla olympiakunnossa sellaiseen“, sanoin. „Paljonko sellainen pöllike maksaa?“

„No voi maksaa mitä vaan. Neljästä eurosta ylöspäin. Parhaat on ne kuubalaiset, jotka on kääritty neitsyen reisien välissä!“ Hannu tiesi.

„Mis asja? Reisien välissä? Nalja teed? Paljonko sellainen sitten maksaa?“

„Satasia!“

„Issand! No miksei kukaan myy niitä Suomeen?“

Hannu jatkoi: „Tupakkaa, etenkin sikareja on vähän hankala viedä Suomeen. Ja verotus on niin korkea, että ne hinnat on ihan karannut käsistä. Olin viime kesänä mökillä Suomessa. Etsin verkosta aikani sikarimyymälää Jyväskylästä, kun mökki on siellä likeellä. Ainoa paikka oli marketin infopiste. Kävin siellä sitten kyselemässä. Mainostamiskiellon takia tupakkatuotteet ei saa olla siinä framilla enää. Asiakkaan pitää osata arvata mitä kaupassa on myynnissä. Infossa niillä oli lista tuotteista. Siinä listalla oli varmaan sata eri tuotetta. Kyselin muutamaa, mitkä tiesin nimeltä. Ei ollut. Keksin sitten kysyä montako tuotetta siihen pikkuruiseen kaappiin edes mahtui, mistä myyjä niitä etsi. Siellä oli kuulemman ainakin neljä eri. Neljä eri! Tajuutko, Kaido, siinä mun listalla oli ainakin sata eri merkkiä, eikä se muija edes osannut espanjaa sen vertaa, että mun piti tavata ne kaikki tuotemerkit sille kirjain kirjaimelta. Kun se jono alko kasvaa siinä mun selän takan siihen infotiskille, aloin miettiä, että tässä voi mennä aikaa. Onneksi siihen sitten tuli joku, jolla oli riittävästi rautaa rinnassa ja munaa tehdä johtajaratkaisu ja vetäistä se kaapin ovi auki siihen koko kansan nähtäväksi.“

„Vana pagan! Soomes on asjad hulluks läinud!“ nauroin ja katsoin Priitiä.

„Aina ne on ollut. Miksi sä luulet et meki täällä ollaan?“ kysyi Severi.

„Noh, otetaan Eestirahva terviseks!“ ehdotti Priit ja nousi pystyyn. „Kaikki ottaa, eks?“

„Mulle kahvi, palun“, pyysin.

„Kahvi. Kurat, venna! Miks sa kohvit tellid? Kell juba on üksteist.“

„Mulla on miettimistä vielä. Ma lähen koju. Parempi, et lähetään yks kerrallaan, että ei poliisit kiinnitä huomiota. Head lihavõttepüha!“

”Hyvää pääsiäistä!”

Omistaja vilkaisi ja nyökkäsi hyväksyvään sävyyn, kun poimin takin tuolin selkänojalta, vedin myssyn päähän ja nappasin käärimäni tupakan. Takaovella ilma oli muuttunut hieman vihmaiseksi ja kolea ilta muistutti, että oli vasta aprillikuu. Nostin kaulukset pystyyn ja sytytin ”karvaperseen” veräjän suojassa. Omistaja sulki oven. Savu kai leijaili sisään ja sisältä tuleva valo hehkui majakkana ulkonaliikkuville. „Terviseks!“ ja lasien kilinä kantautui ikkunan läpi. Tumppasin tupakan suolakurkkupurkkiin ja avasin veräjän. Perjantai-iltana vartin yli yksitoista ja Telliskivi oli molemmin puolin autio ja hiljainen. Vanhan mallin ykkönen ulvoi kiskoja pitkin Kopliin päin. Kaipasin hiukan raitista ilmaa. Kello oli vasta vartin yli yksitoista, joten ehtisin kävellä ennen viimeistä vuoroa Vana Linnan läpi Mere Puiestee-pysäkille odottamaan seuraavaa. Pudottauduin Balti Jaama nurkalta tunneliin, missä muutama rändtööline kierrätti laua viin-pulloa. Nousin ylös Nunnella ja jatkoin muurien sisään. Koko Vana Linn oli kuollut. Kuulin omien raskaiden saappaiden kopinan kaikuna kiviseinistä, kun käännyin Pikkille ja alas Voorimehele. Tissibaarin open-kyltti vilkkui Raekojaplatsin nurkassa ja artistit seisoivat tupakalla uksensuussa.

”Strastuitse!”

”Tere.”

”Jarsku sa tuled sisse, kauboi?”

”Kroshka, ma olen väsinud. Teine kord.”

Ehkäpä asiakkaat malttoivat pitää kahden metrin välin tanssijoihin näinä aikona, mietin. Virulla vesi ropisi rännejä alas. Satumaasta ei kuulunut karaokea. Alempana muutama kukkakauppias sinnitteli Viru väravan katoksen alla. Takseja ei ollut jonoksi. Osa Tuulikan taksikuskeista oli kuulemma joutunut asentamaan pleksilasin etu- ja takapenkin väliin. Ne tulivat varmaan jäädäkseen. Yksi muuri lisää maailmaan pitämään kansanryhmiä erilillään.

Thai Bohin nurkalta näin ykkösen kääntyvän juuri sopivasti Mere puiesteelle ja harpoin viimeiset askeleet tien yli peatuselle. Hyppäsin vaunuun takaovesta samalla kun kello parahti lähdön merkiksi. ”Lugupeetud reisijad, palume võimalusel püsida kodus! Trammi nytkähti liikkeelle. Vaunun keskiosassa istui yksi babushka, joka huojui kaarteissa puolelta toiselle. Aloin käärimään sätkää.

„Krulli. Järgmine peatus Angerja.“

Nuolaisin rislan nopeasti, heitin sätkän koteloon ja lähdin kävelemään kohti vaunun etuosaa. Nenään eksynyt tupakan hiutale kutitti. Babushkan kohdalla yritin tukahduttaa aivastuksen hihaani. Mummi nosti kauluksensa pystyyn ja kääntyi tuijottamaan ikkunasta ulos.

Põhja-Tallinnassa tuuli puhui ja värisytti lammikon pintaa. Sytytin sätkän pysäkin suojassa. Varis kiikkui puun oksalla silmät kiiluen ja sulkiaan pörröttäen. Oikaisin nurmikon poikki pihaan. Rändtööline oli leiriytynyt kellarikongiin sateelta suojaan ja kääntyili täkin alla mukavaa asentoa etsien. Leimasin magneetin lukkosysteemiin ja avasin oven. Sisällä rappukodassa, käytävän valo vilkkui. Naapurin rouva oli jähmettynyt sen alle tupakka sormissa.

„Tere.“

Ei pihahdustakaan.

Nousin toiseen kerrokseen ja sovitin avainta lukkoon. Naapuri oli hävinnyt käytävästä. Sisällä riisuin saappaat toiletin lattialle. Vedin suihkuverhon, joka oli alkanut kerätä punahometta helmaansa, syrjään ja ripustin takin kuivumaan kylpyammeen päälle. Pesin kasvot ja kainalot kraanissa ja kömmin punkkaan. Yläkerrassa painettiin rajotinta vasten ja uhmattiin kokoontumiskieltoa. Musiikin seasta erottui useita ääniä. Katulampun kelmeä lamppu valaisi huonetta ja puun oksan luomat varjot tanssivat katossa. 

Sytyin savukkeen ja kurotin farkkujen taskusta tupakkamassin. Avoimesta ikkunasta kuului ainoastaan sateenropina. Käärin yhden sätkän aamua varten ja ristin käteni pään taakse tyynylle. Mietiskelin tulevaa viikkoa. Tiskari ja suurin osa salista oli jo saanut lähteä. Sous cheffina minulle oli vielä riittänyt hommia, tosin vain kokin palkalla. Neljä euroa tunnissa jätti vuokran jälkeen sataviisikymmentä euroa laskuihin ja ruokaan. Olin yrittänyt tiedustella vuokraisännältä josko vuokran maksuun olisi mahdollista saada helpotusta. Isäntä, joka tiettävästi asui Tukholmassa, ei ollut vaivautunut vastaamaan kyselyihini. Mikäli rafla menisi kokonaan kiinni mahdollisuuksia ei juurikaan jäänyt laudalle. Mihhail oli valitellut kohtaloaan alkuviikosta kuullessaa lopputilistä ja puolileikillään vitsaillut, että salin piiat voisivat sentään myydä persettä henkensä pitimiksi. Vedin viimeiset sauhut sätkästä ja aloin miettiä, että olisi ehkä ollut viisasta vipata myntti kodittomalle. Kuka tietää, lähipäivinä saattaisin kaivata tämän kädestä neuvoa. Kiersin hapukapsa purkin auki ja pudotin sätkän sisään. Kurotin sormen päillä auki olevaa ikkunan raolleen ja käänsin kuhmuraisen tyynyn ympäri. Yläkerran uhmakkuus jatkui, joskin äänentaso oli laskenut. Nyt puheen seasta erottui jälleen Ainult unustamiseks.

Seurava luku julkaistaan keskiviikkona 22.4.