Runtu on rakkautta, sääli on sairautta.

Viime aikoina loukkaantuminen tuntuu alkaneen puhuttaa lehtien palstoilla. Varjelu toisen mielen, ja etenkin oman, pahoittamisesta on saanut sellaiset mittasuhteet, että Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja alkaa kuulostaa lastentarhan päiväunisadulta. #metoo -kampanjan myötä myös miehet ovat alkaneet oireilemaan.

Kyllähän meikäläinen ymmärtää, että lapsia yritetään miten milloinkin suojella Jumalan luomalta ja ihmisen ylläpitämältä todellisuudelta, mutta että aikuisia ihmisiäkin. Männä viikolla luin juttua miesten tavasta piikitellä toisiaan ulkonäöstä. Niin, sitä kyllä tehdään. Muistan hyvin miten kotona käydessä tökättiin vatsaan ja todettiin, että ”olet kerännyt jotain tuohon”, ennen kuin kenkiä saa eteisessä jalasta. Pitää paikkansa. Jäi siinä vähän ”ränni” päälle ja turvotus painaa vieläkin. Kuntosalilla käydessä ystäväni tokaisi levytangon alta varmistajalle: ”vittuile nyt vähän edes, että saa jotain aikaiseksi.” Kaverin kanssa on parasta treenata. Jos salille lähtö laiskottaa, niin motivaatio kyllä löytyy, kun miettii sitä vinoilun määrää, minkä saa osakseen jos jättää menemättä.

Nyt kuitenkin on niin, että aikuiset miehet ovat alkaneet ottaa itseensä ja puhumaan siitä. Ei ole Kööpenhamina kuin ennen. Mitä tapahtui vanhalle sananlaskulle ”only sticks and stones may break my bones”, utelee stand-up koomikko Steve Hughes. Jos on lihava, on varmaan saanut kuulla siitä. Jos käsivarret ovat kuin pakkasen raiskaamat pulkannarut, siitäkin huomautetaan. Liian fiksu palautetaan ”todellisuuteen” nopeasti. Täydellisen vartalon omaava lienee mulkku ja käyttää todennäköisesti jotain ”mömmöjä”. Tuskinpa on paljon elämänilosta tietoa mokomalla.

Vaakakapinan Pasi Huttunen loukkaantui 14.11.17. (Yle.fi) humalaisten naisten kommentista. Jos yrittämällä yrittää loukkaantua, kyllä se onnistuu. Huttunen toivookin, että lopetettaisiin se toisten kehojen arvostelu.

Mielestäni miehen kannattaa olla huolissaan silloin kun vittuilu loppuu. Jos kukaan ei enää kehtaa huomauttaa, on asiat huonolla tolalla. "Runtu on rakkautta, sääli on sairautta", sanotaan. 

Poliittisesti korrekti kanssaeläjä karsii karskiudet puheenparrestaan ja hymähtelee leukapartaansa muiden puutteita. Mieleeni pälkähti tuossa eräänä päivänä luennolla ryhmätehtävää tehdessä, että joku porukasta saattaa olla ääniyliherkkä. Yritin mahdollisimman hissukseen pureskella evääksi ottaamaani omenaa. Ei pidä ajatella, että olisin toisaalta kovinkaan poliittisesti korrekti, koska samaan aikaan jätin tyysti huomiotta 33% todennäköisyyden, että joukossa oli myös hajuyliherkkä, sillä aamutuimaan olin naamaa paneroidessa tupsauttanut kölnin vettä paidankaulukseen.

Yliherkkyys ei ole sama asia kuin loukkaantuminen. Ehkä näin, mutta miksi minulle sitten pitää siitä kertoa? Ei minua kiinnosta jos sinusta ärsyttävintä maailmassa on baanaanin syönnistä lähtevä ääni. Jos kuitenkin kerrot siitä minulle, ajattelen, että minun on se huomioitava, sillä muuten loukkaan sinua tietoisesti.

No, minäpä kerron sinulle: minua loukkaa jos sovitaan jotain ja soitan sinulle myöhemmin ja sinä kerrot että olet päättänyt loukata sopimustamme. Sovittu ei nyt onnistukaan. Minua loukkaa, koska minusta et kunnioita minua, ja toisekseen, koska olin järjestellyt päiväni luottaen meidän sopimukseen. Luotin sinuun.

Yhtäkkiä tuntuu kuitenkin ettei ole vara huomauttaa asiasta, koska saattaisit loukkaantua. Ehkä olit vilpittömässä mielessä sopinut kaksi asiaa päällekkäin, koska arvelit minun loukkaavan sopimustamme. Olinhan minäkin tehnyt varasuunnitelman, koska pidin mahdollisena sinun loukkaavan sopimustamme. Lienee siis kohtuullista etten syyllistä sinua rikkomuksesta. Ei ole reilua syyllistää sinua vain, koska ehdit loukkaamaan sopimustamme ennen minua.

Monesti tuntuu, että Suomen n. 5.5 miljoonaa ihmistä elävät 5.5 miljoonassa mikrokosmoksessa, missä keskustähtenä on oma napa. Olisi suotavaa jos muut sitä sitten kiertäisivät omilla kiertoradoillaan sopivan matkan päässä.

Loukkaantuminen on subjektiivinen kokemus. Sinua ei loukkaa se mikä Minua loukkaa. Elämä tuntuu välistä muutenkin aika monimutkaiselle erilaisten ihmisten, ohjeistusten, vessanpöntön kansien, tiskaamisen, tulostimien ja laskujen, ynnä muiden kärsivällisyyttä vaativien askareiden kanssa.

Mitä tapahtui vuodelle 1984?

Muistelen kuulleeni, että teknologinen kehitys kotitaloussaralla kolisutteli tiensä päähän 90-luvun lopulla. Meillekin tuli ensin DVD-soitin, ja sitten pari vuotta myöhemmin se integroitiin televisioon, ja kohta taas televisio alkoi litistyä. VHS-kasetit unohtuivat ullakolle, mutta ilmassa leijaili kusetuksen tuoksu. Minua näistä asioista viisaammat olivat sitä mieltä, että tarvittiin lisäaikaa uusien vipstaakkien kehittämiseen. Näin ollen kuluttajalta lypsettiin markka (myöhemmin euro) kerrallaan pääomaa sikariportaan povitaskuun.

Kuluttaja viisaudessaan oli tottunut saamaan ”kaiken mulle heti”, ja närkästyi. Rengin töissä käyvää isäntää alkoi pänniä virikkeiden puute töiden ja kaupassa käynnin jälkeen. Parisuhteen pilarina pitkään toiminut TV ei, neljän kanavan tarjonnalla, riittänyt nukkumaanmenoaikaan saakka. Minä tipahdin kärryiltä digiboksin kohdalla. Ei enää kiinnostanut. Karistin pölyt olkapäiltä, ”log outtasin” IRC:stä ja lähdin ulkoilmaan. Sattuipa onneksi asepalvelus siihen sisältöä tuomaan.

Kaksi- ja kolmekymmentälukujen aikana koettiin samanlaista tyytymättömyyttä magnetofonin ääressä kuin 70 vuotta myöhemmin kuvaruutujen edessä. Kaikki keksimisen arvoinen oli jo keksitty, vaikka kuuhun ja kuolemattomuuteen ei vielä ylletty. Vapaana syntynyt ihminen oli ehdollistettu kaupunkiin paisuttamaan verokarhun kassaa. Sirkushuvit vain pääsivät loppumaan, vaikka leipää oli vielä jäljellä.

Aldous Huxley puhuu teoksessaan Beyond The Mexique Bay (1934) nykyajan ”The New Stupid” -ihmisestä. Tällainen uuden ajan maallistunut ihminen kaipaa perusteluja olemassaololleen, mutta ei löydä niitä enää mystiikasta. Tärkeintä on jokin konkreettinen. Huxley varoittelee teoksessaan nationalismin kautta radikalisoitumisesta ja Eurooppalaisen yhteisen mytologian tarpeesta. Viha on yhteishenkeä vahvempi. Hitlerin Saksassa paikan otti kiihkonationalismi, joka kauppasi uutta mahdollisuutta ja uskoa Saksan nousuun. Muu maailma vastasi.

Viikingeillä motiivina ryöstöretkille lähtöön väitetään usein olleen seikkailunhalu. Ihminen kaipasi ärsykettä, vaihtelua, normaalin arkeen. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme on tarjonnut monelle tarpeeksi seikkailua työpaikan, kaupan ja kotisohvan välillä. Kun on vain riittävästi ”leipää ja sirkushuveja”.

Geroge Orwellin Nineteen Eighty-Four (1949) tarjoili lukijalle yhteiskunnallisen dystopian, jossa Isoveli valvoo. Eliitti sääntelee keskiluokan mielialoja ja muokkaa historiaa. Keskiluokalle on tarjolla leipää ja sirkushuveja: soma-huumetta, victory-giniä, sekä ”vihaviikkoja”. Keskiluokka on ehdollistettu status quon. Alin luokka, ”prolet”, elävät vilpittömässä mielessä ja ovat liian tyhmiä ymmärtämään vallitsevassa tilanteessa mitään pahaa. Mieli ei enää kykene muovaamaan kokonaiskuvaa. Sotaa käydään kasvottomien Eurasian massojen ja Itäasian kansojen kesken, joihin viha kohdistetaan. Orwell esittelee ”Doublethink” -konseptin, jossa musta muuttuu valkeaksi – vihollinen ystäväksi, tai toisinpäin. Muita tunnettuja teesejä Airstrip One:lla olivat mm. ”Sota on rauhaa”, ”vapaus on orjuutta” ja ”tietämättömyys voimaa”.

Syyskuu 2001 toi uutta mielenkiintoa arkeen. Hyvinvointiyhteiskunnan sohvannurkassa käynyt poru sai uuden käänteen: Globaalin terrorismin. 2007 vuoden kiinteistökuplan puhjettua iski lama, mutta taistelut Afganistanissa kiihtyivät. Mielenkiinto kääntyi toisaalle.

Viha sai jälleen saanut kasvot Euroopassa. Viimeistään pakolaisvirta on konkretisoinut vihan kohteen sohvannurkassa kököttävälle veronmaksajalle. Miksi meillä on tarve sortua ylilyönteihin? Suomessa on ammuskeltu aiemminkin, usein mopokerhojen toimesta, ja sitä pidetään aika normaalina uutisena. Turun puukotus tosin oli nyt jotain aivan uutta, koska taustalla ei ollutkaan kotimainen järjestäytynyt rikollisuus. Puukot, toisaalta, ovat heiluneet Suomessa ennenkin. Vai tuliko Turun puukotus jollekin pohjalaiselle uutisena? Orwellin sanakirjassa puhutaan Doublethinkistä. Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen muistelee Turun torin edellistä puukotusta 1999. Tuolloin kyseessä oli radikalisoitunut kotimainen nuorisojoukko: 

"Pari päivää myöhemmin pälkähti päähän, että minähän kävin silloin Turussa tekemässä juttua tapauksen taustoista. Mistä siinä olikaan kyse? En muistanut mitään."

Orwell käyttää tästä teesiä "tietämättömyys on voimaa". Propagandan pyyhekumi on niin vahva, että jutun kirjoittanut toimittajakin oli sen unohtanut. 

Vuoteen 2017 mennessä sotaa on käyty lähes yhtä mittaa kuusitoista vuotta. New Stupid on syönyt ähkyn toistuvista sirkushuveistaan. Terrorismi on kuitenkin levinnyt kotirintamalle ja sirkushuveja riittää taas. Eurooppalaista mytologiaa ei ole rakennettu, mutta yhteinen vihollinen on löytynyt. Huxley ehdotti lakonisesti aikanaan esimerkiksi Japania, joka on niin kaukana, ettei konkreettista konfliktia välttämättä synny. Olemme sotaa käyvä yhteiskunta ja viholliseksi on leimattu arabit. Sotaa käyvälle yhteiskunnalle syntyy tappioita, kun vihollinen on keskuudessa. Ehkä Huxley oli oikeassa. Järjettömille iskuille löytyy muitakin kärsijöitä. Turha on äiti-paran valittaa Syyriassa, kun Tomahawk tupsahtaa piipusta torpan nurkkaan ja kaappaa puhevallan. Kasvottomat massat siellä kärsivät – eivätkö ne tajua itselleen sen aiheuttaneet?

Hirmutekoja tapahtuu ympäri maailmaa ja niistä uutisoidaan informaatiotulvaan saakka. Jossain kohtaa ihmisen itsesuojeluvaisto kääntää vastaanottimen off-asentoon. Toisinaan kadehdin ”prolen” kykyä vastaanottaa henkilökohtaisetkin huonot uutiset. Ihminen palaa kotisohvalle ja klikkaa itsensä suoratoistopalveluun uuden Game of Thronesin ääreen. Kymmenen tuntia myöhemmin ei tunnu enää niin pahalle. Viha on padottu. Vastarinta lienee turhaa, lisäksi työlästä. Parempi antaa periksi. ”Vapaus on orjuutta”, kaikuu Orwellin sanoissa. ”Vihaviikkoja” järjestetään työpaikan kahvihuoneessa ja somessa, missä asiakkaat ja pakolaiset saavat kuulla kunniansa.

Marxin aikalainen Huxleyn ”Old Stupid” oli suhteellisen helppo hallittava. Uskonto oli ”oopiumia kansalle”, ja kurjuudessaan Old Stupid oli onnellinen jos asioilla näytti tulevaisuudessa olevan  hopeareunus. New Stupid turruttautuu nykyhetkeen ja luo itselleen rinnakkaistodellisuuden kuolemaa odotellessa. Kokonaiskuva on sumentunut, eikä asioihin voi vaikuttaa. Kunhan laskuista selviää ja jaksaisi töissä käydä.

Kävikö niin, että vuosi 1984 tuli, meni ja toteutui; emme vain kiireiltämme huomanneet sen tapahtuvan? Toisinaan Joku tiputtaa kuulokkeet ja virtuaalilasinsa teatterin lattialle ja huomaa katsoa ympärilleen. Apaattinen massa tuijottaa samaa näytöstä, jonka historia elää päättäjien tahdon mukaan. Sotalippua on viety rauhan nimissä (”Sota on rauhaa”) entisen liittolaisen maaperälle useaan kertaan. Sillä hetkellä Joku tajuaa todellisuuden ja hätääntyy. Ainoa apuun ojentuva käsi on radikaali otteessaan, mutta tarjoaa vaihtoehdon. Vaihtoehdon valita itse.

Itse suosin matkailua. Kohteen pystyn, toistaiseksi, itse valitsemaan jos vain jaksan nähdä vaivan. Rohkeutta tarvitaan. Itäaasian kansat ryöstävät, Slaaveihin ei ole luottamista, Afrikassa tulee raiskatuksi ja Yhdysvalloissa ammutuksi. Etelä-Amerikka on muuten vain outo paikka. Ei ole helppoa taistella tuulimyllyjä vastaan, etenkin jos ikänsä on istunut teatterin tuolissa luurit päässä ja lasit silmillä. Olen huolissani seuraavasta sukupolvesta. Älylaitteen propaganda alkaa jo riippukeinussa. Jos en säännöllisesti käy ”teleruudun” ääressä päivittämässä itseäni, saan älylaitteeseen viestin: ”Emme ole nähneet sinua aikaan. Yhteisö kaipaa sinua. Kerro meille mitä kuuluu?” Matkustaminen ja päätös lapsenhankinnasta (lähes kaikille) lienevät ainoita jäljellä olevia vapauksiamme hyvinvointiyhteiskunnassa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki

A Modern Day Hero

Who should be the heros of the story? I hope the reader won't be disappointed, nor surprised, when I reveal that the hero wasn't me. Since this is not a travel story, I shall only mention that in July I spent some unforgettable days (and nights!) in Southern France. I couchsurfed among two different households, trekked on the Pyrenees, obtained (hopefully) lifelong friends, made acquaintance with Diplomatico-rum, lied in bed until mid-day, learned about life and the French language.

At the start of the week, around half way of July, I spread the map on the morning coffee table and measured the distance to San Sebastián in País Vasco. After a plaintive farewell and “we'll see again” -vows, I trimmed the straps of my rucksack and set afoot for the roundabout on A64, next to the village of Seysses. A quarter hour later a shared-ride picked me up and Seyesses, as well as Toulouse, began to divert away a hundred kilometers an hour.

Three hours later I disembarked at Irun, at the border of France and Spain. My host in San Sebastían had been forced to cancel his invitation due to a medical emergency. I decided to loiter on the side of the road and set my thumb up. A moment later a toyota roared onto the spot:

”a San Sebastián?”

”Oui!”

I climbed on board. I speak the perfect pub French, so I inquired for the possibility to switch into Spanish.

”¡Sí!”

The driver, Ivan, was a curly headed young man in his thirties. Despite the bohemian appearance the bloke could spit out some words in English as well. Because my castellano sounds like driving a tractor to a porcelain tienda the outcome was more or less Spanglish. When the toyota was angled to it's final approach for San Sebastián, we had built first name basis, and Ivan was curious where to drop off Mr. Backpacker. I presented my problematic situation by stating that there really was no matter, since I didn't have anything booked anyhow. Ivan interrupted my monologue and dug the phone out of his pocket.

”I ask my girlfriend. Maybe you can come with us.”

A phone call later Ivan flapped the cover of his phone shut:

“It's OK. You come to our place.”

I raised my right eyebrow. At this point of the trip my charisma was obviously well known from the island of Corsica all the way to Toulouse, but was this guy for real?

Few minutes and cheek kisses later, I was watching Ivan's spouse Isabella set two plates of steaming chicken soup on the kitchen table, in an apartment where everything was still packed in cardboard boxes.

“We eat and then we relajo. At four we go to San Sebastián.”

Affirmative. I was looking at Isabella, who hadn't sat on the table yet but was, instead, dragging my rucksack into their kid's room. The boy was on a summer camp in Andalucia. Ivan motioned me to sit. “Ah, me also chicken soup?” I asked stupefied.

After an hour-long siesta Ivan was leaving to teach a photography class and promised to drop me to San Sebastián's Parte Vieja. Isabella, who maybe from God's grace, didn't speak any English decided to accompany me as a guide. Within the next three hours it became clear that, if one wanted to avoid the butt-end of a rifle, one had to start picking up Spanish quite quickly.

Along the next days I noticed to my astonishment, that I had established a temporary berth at Ivan's and “Isa's” place. The kid would be at the camp until next month and everytime I brought up the matter of my possible departure the subject was changed to “our” plans tomorrow. Besides, the accommodation situation in San Sebastián hadn't gone any better.

Isa worked the evening shift in a restaurant and Ivan, as a photographer, from seven to four. We often made long morning walks with Isa around Pasaia and the surrounding hills. My language got a little better and, I bet, so did Isa's patience. In the evening I kept company for Ivan in the kitchen. We discussed over a half of piel de sapo and a slice of appenzeller, while Ivan waited to pick-up Isa from work. We both enjoyed reading Orwell, and there was a book exchange.

On the weekend they organised a town fiesta in the neighboring village. On the same day, it was planned, to celebrate the birthday of a friend of my host. I noticed my name on the guest list. The birthday party took place in Errenteria at a rented restaurant, where the revelers are able to cook and serve their own dinner. Once again the spanish hospitality stretched to a ridiculous degree. Four 1,2 kilogram well bred, 30 days matured T-bone steaks sat on the table tempering for the H-hour. Wine and beer flowed throughout the night. As a small retaliation, I helped to chop the salads until the host came to switch my knife into a beer. A kind reminder was expressed to join the others at the tables. When nobody was looking I slid a twenty-euro note into the tip box.

The next days involved photography and a jazz-fest. I dropped by in Bilbao, just to return back a few days later.

“There's more photography to be done”, argumented Ivan.

When eventually they threw on the legendary fiesta in Bayonne, I informed my hosts of my plans to rejoin my friend from Toulouse for the weekend.

“But there's BBQ-night tomorrow”, protested Isa.

It was time for another plaintive farewell. Isa exploited the opportunity and managed to embarrass me by giving me the appropriate set of clothing for the fiesta - a red scarf and a white T-shirt.

The franco-train began creeping from Pasaia toward Bayonne and I sunk into my thoughts about how privileged I had been being able to spend my time in San Sebastían with these people. It was obvious that without Ivan and Isa, due to the availability of accommodation in SSB, the whole trip wouldn't have worked out.

I thought of France and the fiesta. The celebrations of the July 14^th in Toulouse reminded me of the high-profile presence of the police and the military. I can't either forget the concrete barricades blocking the streets. The whole atmosphere seemed to concretise into these blocks. On the eve of the celebrations we sat in a cafe to have dinner, when a gendarmie motorcycle passed by and flashed it's lights and siren. My hostess jumped in front of me: “I'm so afraid of an attentat.”

More or less the same lines were repeated: “I don't like the crowds”, “It's better to be at home, rather than constantly check over your shoulder.”

In this era of fear and terror, isolation politics and blooming nationalism, it is maybe important to travel and spread the idea of a common Europe. To us Scandinavians the continental Europe may seem unified. But we have to remember that in Spain, as well as in France, there are embers smoldering beneath the surface. In Catalonia it is sometimes mandatory to speak Catalan, if one wishes to study in a university. On Corsica, in the town of Corte, there are bullet holes on the facades of official buildings. In the Basque, they resorted to bombings, not more than ten years ago, while fighting for their independence. When I asked what is “cheers” in Euskerian language, I was told la muerte del Rey – Death to the king. “We don't much like the king here!”

To change the Cambio de aires – the essence of time - we need heroes like Ivan. A fellow who, in addition to a ride, offered candidly his apartment and beer to a total stranger. Or Isa, who was ready to sacrifice her free-time to me, even though we didn't share a common language. All three of us discussed about this, and we all agreed that most of the people are generally nice. At the town fiesta I discussed the same matter with Oscar, a friend of Ivan's, and he said that he wouldn't had even considered the possibility to accommodate a hitch-hiker. Why? Because he was always told not to. While hitch-hiking, I most often get my rides from the more elderly people. The story is always the same: “I used to do it myself when I was young.” Then these same people teach prejudice to their children. Again, why? Because the world has changed since. The truth is, the world has changed already since I was in the cradle and, yes, it's become way more scary since that time. Yet, it's not an excuse to curl-up in a ball and build barricades. I say, we need to reach out of our comfort zone, and for this, a man often needs an example to follow. And I'll be damned if I don't blast the trumpet when a modern day hero like Ivan appears on the horizon.

Thank you, excuse me and good bye!

Sukellusta ja muuta suhellusta Taolla 2/2

Monsuuni jatkoi tuloaan pitkin yötä. Vesi ropisi tasaisesti majan kattoon. Konnat kurnuttivat ulkona. Ensin kuului yksi, sitten toinen liittyi mukaan. Kolmannen niputtaessa koko trion yhteen kuoroon hain korvatulpat. Viidakko ei nuku koskaan.

Kotiranta

Yhdeksän jälkeen vaadittavat aamutoimet kahvin saamiseksi alkoivat. Hiukan yli kymmenen istahdin höyryävän americanon eteen. Yhdeltätoista Jenni toivotti onnea koulun edessä sukeltajan kokeeseen. Päivä alkoi 50:n väittämän testillä. Paperin läpikäytyäni totesin, että se vaikutti helpommalle kuin Helsingin oikiksen oikein-väärintehtävät. Puolen tunnin aherruksen jälkeen koe oli lopputarkastusta vailla. 43/50 riitti läpäisyyn. Niin kuin kaikissa monivalinnoissa, olisi tässäkin riittänyt ruotimista, mutta olin enemmän innokas vetämään rimmelit niskaan.

Lounaan jälkeen alkoi ”laiva on lastattu”-leikki Moottorivene kuljettu viisi sukeltajaa troolarille, jolla siirryttiin dive-sitelle. Mukaan tuli 10 kpl ilmapulloja, keikkakasseja varusteineen, vettä ja viisi matkustajaa. Syöksyveneen moottori ärjäisi ja kuljetti kokelaat rivakasti alukselle, johon materiaali yhteisvoimin siirrettiin. Kannelle nousun jälkeen alkoi välitön oman paketin valmisteleminen sukellukseen. Pullot pönöttivät pystyssä telineissä partaalla. Kun paketti oli valmis tutustuimme alukseen, kunnes kippari soitti kelloa: ”dive site ahead!”

Matkustajat siirtyivät paketeilleen ja alkoivat kiskoa remeleitä kireälle keinuvassa aluksessa LF-radion suoltaessa säätiedotuksia taustalla. Adrenaliini alkoi virrata suonissa. Ihan kuin Firman hommissa!

Kuorma-auton moottorin tasainen säksätys alkoi vaimeta, mikä oli merkki lopullisesta lähestymisestä. Starck vielä jutteli päiväohjelmasta ja mitä pinnan alla 18-metrissä odotti. Sitten ylös, paritarkastus, regujen testaus ja jonoon exiteille.

Kun alus oli kiinni poijussa, alkoi mereen tipahdella hahmoja kannelta. Yksi kerrallaan ne nousivat pintaan ja näyttivät ison OK-merkin alukselle.

Suunnitelma oli laskeutua alas Twinsille poijun köyttä myöten. Starck antoi luvan sukeltaa, kun valmista. Tulkitsin tämän henkiseksi valmiudeksi. Olin tähän saakka onnistunut sulkemaan mielestä ajatuksen 18 metrin syvyisestä vesimassasta yläpuolella. Kurkistin maskin läpi veden alle. Köysi putosi viistossa pohjaa kohden. Ei visuaalista pohjakosketusta. Kuuluisia perhosia alkoi lepatella vatsassa. Vesin pari kertaa keuhkoihin rauhallisesti ilmaa ja puhalsin ulos. Sitten näytin ”OK” ja käänsin peukalon alas sukeltamisen merkiksi. Samalla painoin vasemman käden peukalon liivin tyhjennysnapille ja vajosin pinnan alle.

Hiljaisuus valtasi ympäristön. Pysähdyin tasaamaan paineita kolmen metrin syvyydessä, vedin rauhallisesti henkeä ja toivoin perhosten tuota pikaa asettuvan johonkin keuhkorakkuloideni ympärille. Tietokone näytti kuusi metriä syvyyttä. Hetken aikaa ympärillä oli vain syvää sinistä ja köysi sekä Starck, joka vähintään kymmenen sekunnin välein kysyi käsimerkein, oliko kaikki OK. Valehtelin. Sitten paineentasaus jälleen seitsemän metrin syvyydessä. Ehkä minuutin, ehkä kahden jälkeen olimme pohjalla hiekkasärkällä. Tietokone näytti 17,6 metriä. Pälyilin ympärilleni ja annoin liiviin pihauksen ilmaa. Tasasin hengitysrytmin siten, että jäin leijumaan noin puoli metriä pohjan yläpuolelle.

Starck ei hukannut aikaa, vaan alkoi viittiloidä merkiksi, että kun olisin valmis hän ottaisi ojentamani maskin ja kävelyttäisi minua 15 metriä pohjassa ilman näkökykyä ja nenää suojaavaa maskia. Tätä olin puntaroinut koko matkan pohjalle. Ekana päivänä maskin tyhjennys oli tuottanut kuplan nieluun ja yskän puuskan. Entä nyt jos 18 metrin syvyydessä ja viiden minuutin päässä pinnasta saisin vettä nieluun ja alkaisin yskiä holtittomasti? Ajatus vaati vielä pari keuhkollista miettimisaikaa. Tänä aikana yritin varmistaa vielä Eveltä, että tarkoitus oli tosiaan koittaa kävellä räpylät jalassa pohjaa pitkin. Tulin mielessäni siihen tulokseen, että mitään ei etukäteen sovittua ei kannata yrittää selittää pinnan alla. Puhalsin keuhkot tyhjiksi, nautin vielä hiukan ilmaa ja irrotin maskin.

Starck otti maskin vastaan, jonka sokkona ojensin. Asettelin räpylää toisen eteen ja haukoin ilmaa regulaattorista. Sitten avasin varovasti silmäni ja näin Starckin asettuneen alleni ja riippuvan raivokkaasti painoliivissäni. Tajusin, että tarkoitus oli kuitenkin uida. Kaikki ylimääräinen työ pinnan alla lisää hapenkulutusta ja hengitetty ilma kiertää muuallakin kuin vain keuhkoissa luoden nostetta. Uintiasentoa vaihtaessa jatkoin ilman haukkomista, ja epäilen että Evellä oli täysi työ pitää minut pohjalla. Muutaman sekunnin kuluttua löysin oikean asennon. Puhalsin keuhkoja tyhjäksi, hengitin hiukan sisään ja taas tyhjäksi. Hitailla potkuilla ja hengitysrytmillä homma alkoi sujua. Tovia myöhemmin tunsin puristuksen hauiksessani merkiksi, että olimme maalissa. Sain maskin takaisin. Keskityin nyt tyhjentämään sitä. Puhalsin keuhkot tyhjiksi samalla kun asetin maskin naamalle. Sitten vedin keuhkot puolilleen ja tartuin maskin yläosasta ja puhalsin nenän kautta ulos. Rauhallisesti toisin toimenpiteen vielä kerran ja maski oli tyhjä. Eve leijui edessäni ja taputti kämmeniään yhteen. Huokaisin mielessäni. Perhoset nousivat ilmakuplien mukana punnalle. Ensimmäinen sukellus kesti vajaan tunnin kokonaisuudessaan. Sitten säiliö näytti alle sata baria ja aloimme suunnitella pintaan nousua. Pompsahdimme pintaan noin 30 metrin päähän aluksesta. Virtaus toi meidät ahteriin tikkaille. Heitin räpsät kansipojalle ja nousin regu suussa tikkaat perässä. Kannella löin paketin suoraan uuden pullon ympärille valmiiksi.

Sukellsuten välissä oli tunnin ruoka- ja juomatauko. Istuimme alas suunnittelemaan seuraavaa sukellusta samalla, kun alus puksutti Twinsiltä seuraavalle div esitelle White Rockiin. Tietokone näytti pinta-aikaa 43 minuuttia, kun aloin pukea varusteita jälleen päälle. Karkeasti tunti oli kulunut, kun Eve kellahti paarpuurin puoleisen partaan yli mereen. Hetkeä myöhemmin seurasin perässä sillä erotuksella, että maski irtosi päästä veteen osuessa. Ohjeistuksen mukaan yhden käden piti olla painovyöllä, yhden regulla ja yhden maskilla. Toteutin tehtävän parhaani mukaan, mutta Eve sai sukeltaa maskini perään.

White Rockissa pohjalle oli nopeampi laskeutua. Touch downiin ei tuntunut menevän kolmea minuuttia kauempaa. Syvyysmittari näytti 14,4 metriä. White Rockilla kävi vilske. Arvioin noin puolen hehtaarin alueella olevan noin 30 sukeltajaa. Starck komensi navigaatioharjoituksiin. Minulla oli oma toimistolta lainassa oleva Suunnon kompassi, joka kuitenkin meni paineesta sekaisin. Ojensin suuntimen Evelle, joka hetken sitä tutkittuaan ojensi minulle omansa. Pujotin työkalun vasemman käden ranteen ympärille. Sitten sain suuntiman nolla-yhdeksän-nolla. Kompassinuoli kieppui vinhasti kun hain tasapainoa kellunnassa. Toistin suuntiman ja asetiin sen kompassiin. Viittilöin suunnan Starckille ja annoin liikkeellelähtömerkin. Etenimme 20 potkuparia, sitten 180-asteen käännös ja toiset 20 potkuparia lähtöruutuun. Vartti sukelluksen alun jälkeen liityimme muuhun White Rockia kiertelevään massaan. Alueella liikkui useita neljän hengen ryhmiä. Tarkastelin mielenkiinnosta, saattoiko ryhmien välillä huomata kokemuspisteroja. Osa näytti pitävän oman hajurakonsa ja toiset taas tarjosivat lapaa naamaan ihan huolella. Monilla oli myös kamera mukanaan. Minusta ei ollut yhtään kuvaa. Suuntasin siis erään pohjaa kuvaavan herran luo ja viittilöin tahtoni tulla kuvatuksi kera Starckin. Poseerasimme sinistä taustaa vasten. Kuvan jälkeen lainasin Even muistivihkoa, johon kuvaaja kirjoitti yhteystietonsa. Kiittelin kovasti, Starck pyöritteli päätään.

Vajaan tunnin pulikoinnin jälkeen nousimme pintaan ja potkuttelimme aluksen perään. Hetkeä myöhemmin olin jo siteistä irti. Pohja-aikaa näytti tulleen 54 minuuttia. Starck läimäytti selkään ja onnitteli uutta sukeltajaa tittelistä. Sain onnittelut myös muilta osallistujilta. Tarkastin vielä omat varusteen, join hiukan vettä ja söin banaanin, kun keula kääntyi takaisin kohden Sairee Beachiä.

Kello tuli viisi kun varustehuolto oli tehty ja hyvästit heitetty. Suuntasin kohti hotellia. Jenni oli odottelemassa bungalowilla. Otin nopean suihkun ja lähdimme etsimään murkinaa. Pyykin pesu piipahti mielessä. Suurin osa romuista oli maannut käyttämättömänä ja märkänä viisi päivää. Haju oli hirveä. Illallisen jälkeen moinen seikka oli jo haihtunut mielestä ja menimme paukuille Bro&Sis -baariin.

Oluen odotus pisti Huikkasen hikoilemaan

Bungalowi

Tao rantsua

Taon Pier

Pinnan alle - SCUBA 1/2

Pitkästä aikaa yö meni ilman ylimääräistä vessatrafiikkia. Heräilin virkeänä vartin yli seitsemän ja lähdin nuuhkimaan mistä saisi kahvia. Haaveilin aamupäivästä riippumatossa bungalowin edessä kahvipannun ja kirjan kanssa. Oman hotellin porukka pettymyksekseni ilmoitti, ettei kahvi nouse ennen kasia. Naapurikiska otti sentään tilauksen vastaan. Sanoin hakevani lompakon. 

Päivän epistolaan kuului suomalaisen Koh Tao Diversin toimiston tiedustelu. Sinne lähdettiin jalkamiehenä ennen kymmentä. Toimisto löytyi luultua helpommin ja soppari alkeiskoulutuksesta saatiin aikaan. Palvelu oli jäykkää, mutta asiallista. Teoriaosuus alkaisi omatoimisena vielä samana päivänä. Ensin kuitenkin uimaan ja lounaalle.

Seuraavana aamuna hain kahvin läheisestä coffee housesta. Olin pöyristynyt oman hotellin kahvista. Yöllä sateli vettä parissa erässä ja tie tulvi. Sadeviitat päällä siirryimme toimistolle. Päivä polkaistiin käyntiin teoriaosuudella ja edellisen kertauksella. Teoria oli ihan mielenkiintoista sekin ja antoi lisäaikaa henkiselle valmistautumiselle veteen menoon.  

Iltapäivällä sade alkoi hellittää samalla kun valmistelimme sukelluspaketteja kisakondikseen. Purkamista kokoamista ja taas purkamista. Yhden aikoihin siirryimme pullot selässä kaikki 50 m toimistolta rantaan. Vesi oli aikamoista puuroa. Raahasin itseni ja laitteet rinnan syvyyteen. Kouluttaja Eve Starckilla oli takana noin 300 sukellusta, joista iso osa Suomessa. Kortti oli hankittu 2004 Australiassa.

Aloitimme harjoittelemalla naaman kastamista veteen regulaattori suussa. Puolustusvoimien ehdollistamana tein työtä käskettyä. Olin varma, että lopputulos olisi pärskimistä ja nuhan runtelemien nenäonteloiden aukeaminen. Toiveikkaana dippasin. Yllätyksekseni henki jatkoi kulkemistaan raatoon vallan normaalisti. Jennillä toisaalta oli ongelmia voittaa antipatioitaan. Tovin maanittelun jälkeen naama hävisi pinnan alle. Seuraavaksi laskeuduttiin polvilleen pohjaan maski päässä. Jenni ei tahtonut osata rauhoittua pinnan alla. Polvilleen meno onnistui pari kertaa, mutta pinnalle tyttö pulpahti kuin pullon korkki. Omia touhujani tehdessä onnistuin minäkin saamaan vettä henkeeni kun pelasin maskin tyhjennysharjoitteen kanssa.

Tunnin puljaamisen jälkeen palasimme rantsuun. Jennille oli lyöty luu kurkkuun. Pinnalle ei saanut nousta paniikissa, tai siinä menisi henki. Otimme maskit ja snorkkelit lainaan loppuillaksi omatoimiharjoittelua varten.

Aamukahvin jälkeen palasimme yhtä jalkaa toimistolle. Jenni oli yön aikana tullut siihen tulokseen ettei jatkaisi kurssia. Meikälainen alkoi tutustua turvallisuusteoriaan ja Jenni Sairee Beachin margaritoihin. Kamat kantoon ja veteen. Tykkäsin Starckin tyylistä. Sopivan särmä meininki. Kysyin kauanko happipullon täyttöön menee kompressorilla aikaa. Sain vastauksen, ettei kukaan tiedä, ne kun käyttävät paineilmaa, ei happea. Asia kunnossa!

Puolen tunnin päästä oltiin taas vedessä. Paritarkastus OK, sukelletaan! Rimmelit asianmukaisesti päällä aloin vajota pinnan alle. Ensimmäisen ”dyykin” epistolassa oli pohja- ja pintataitoja. Harjoiteltiin maskin poisottoa, regun poistamista, ilman jakoa parin kanssa, hätänousua ja koko SCUBA-gearin irrottamista ja päälle pukemista pinnan alla. Lopuksi hiukan vapaamuotoisemmin sukeltelua. Pidin paikkani oikealla Starckin takana navigoidessa. Välillä sain raportoida barit pullossani. Pohja-aikaa kertyi noin kolme varttia ja syvyyttä viitisen metriä.

Noin tunnin kuluttua vatsa tuhisi tyytyväisenä nautitusta lounaasta ja pullo painoi taas hartioita. Aurinko kurkisteli pilvien lomasta ja sade oli lakannut. Toisella sukelluksella kerrattaisiin opitut taidot ja uutena juttuna syvyyttä hiukan lisättiin. Harjoittelin hengittämistä rikkinäisestä, jatkuvasti syöttävästä, regusta. Lisäksi Starck uhkasi katkaista ilmansyötön minulta ja saisin suorittaa hätänousun. Jännittävää!

Paritarkastus ja veteen. Kertaustemppujen kanssa toilailtua noin 4 metrin syvyydessä Eve katkaisi ilman syötön. Tarkastelin painemittaria, kun neula kääntyi lounaaseen punaiselle alueella ja pysähtyi nollaan. Finito. Hikkamainen tunne kävi nielussa. Viittasin kurkkua leikkaavalla eleellä merkiksi, että ilma oli loppu. Sitten kohti pintaa leijumaan. Suusta pulputteli pientä kuplaa nousun ajan. Aurinko näytti paistavan pinnan yläpuolella. Maskin puristus otsassa alkoi hellittää.

Pinnalle pompsahduksen jälkeen aloin puhkua ilmaa kelluntaliiviin. Ylös alas pinnalla. Keuhkot täyteen, keuhkot tyhjäksi kunnes liivissä oli tarpeeksi ilmaa kelluttamaan. Ilmaa. Paineet pois ja vajoaminen alkoi taas. Jäljellä oli vielä muutamia pohjataitoja ja vapaampaa sukellusta, missä sivutuotteena oppi nosteen hallintaa keuhkoilla. Tauon aikana Starck oli anastanut osan painovyöstäni, joten ei ollut varaa haukkoa keuhkojen täydeltä pullotettua, jos mieli pysyä pohjalla.

Nosteen hallinta kuitenkin tuntui sujuvan ihan hyvin. Vertasin sitä ennakoivaan ajoon: viive hengittämisen ja sen vaikutuksen välillä, oli noin 4-5 sekuntia. Kun tiesi mihin oli menossa ja oliko pohjassa esteitä, hengityksen pystyi ennakoimaan sen mukaisesti.

Toiselle dyykille sain lisähärpäkkeeksi sukellustietokoneen. Isoa rannekelloa muistuttava aparaatti, joka toisin kuin monet kämmenmikrot, lähti automaattisesti toimimaan kastuessaan. Siitä oli kätevä seurailla pohja-aikaa, lämpötilaa, syvyyttä ja nousunopeuksia.

Sukelluksen aikana Eve länttäsi minulle kouraan kompassin ja kehotti elein navigoimaan kohti rantaa. Otin suunnan ja viittilöin myös pohjoisesta tulevaa virtausta. Meidän pitäisi aika-ajoin tehdä pientä sivuttaissiirtymää pohjoisen suuntaan.

Tovin uinnin jälkeen alettiin olla lähempänä rantsua ja paine pullossa alkoi kehoitella pintaa kohden. Pyysin saada laukaista merkkipoijun pintaan. Sain luvan. Hetken otsan raavinnan jälkeen sain kuin sainkin viirin täyttymään uloshengitysilmalla. Se lähti iloisesti kieppumaan pintaa kohden merkiksi veneilijöille, että täältä tullaan. Tietokone kertoi pohja-ajaksi 54min.

Majalla Jenni oli lukemassa. Suuntasimme tuota pikaa illalliselle. Nälkä oli karmiva. Sukeltajaa riivaa, ohuesti kehittyvän addiktion lisäksi, jatkuva virtsaamisen tarve. Illallisella kun tähän yhtälöön kaataa muutaman oluen lopputuloksena on paljon ajanviettoa poikien posliiniosastolla. Tulomatkalla ostin uuden T-paidan, koska vanha alkoi haista etikalle. Täällä mikään ei kuiva.