If I can make it there, I'll make it anywhere.

 Maanantaiaamu näyttäytyi harmaana. Sääennuste oli luvannut vesisadetta koko päivälle. Kuntosalilta palatessa pysähdyin respassa toimittamaan asioita. Koko ala-aula oli täynnä ”Slippery” –kylttejä. Amerikassa on kallista hotelille, jos asiakas liukastuu. Takaisin huoneessa pidettiin Jennin kanssa rääpiäiset edellisen illan pöperöillä.

Maanantai oli pyhitetty shoppailulle. Välttämätön paha. Karkaisin henkistä kanttia povitaskusta yllättäen löytyneellä pikku Cointreau-pullolla.

                            

Metro New Yorkissa on hieman erilainen kuin Euroopassa. Kotimantereella kun tunneliin kerran pudottautuu, mahdollisuudet suunnan valintaan ovat rajattomat. Ensimmäinen sisäänkäynti Times Squarella osoittautui kuitenkin vääräksi. Takaisin ylös. Sitten sukellus seuraavaan tunneliin. Tällä kertaa lykästi. Tutkin metrokarttaa. ”Keltainen linja. Mikä tahansa juna käy.” Seurailin vaillisesti asemia. Kuljettaja ystävällisesti ilmoitti jokaisen aseman. Kaverilla taisi olla hytissä luurit korvilla ja parempaa soulia soittimessa. Kuulutukset olivat melko vapaamuotoisia. Valotaulu kertoi aina kadun numero, mutta ei asemaa. Ennen kuin huomattiinkaan, oltiin menossa Downtownin sijaan East Riverin yli. Katselin Brooklyn Bridgeä oikealla ja miehistön väkinäisiä hymyjä vasemmalla. ”Jäädäänkö jo seuraavalla?”

Brooklynissä kesti hetki löytää oikea laituri keskustaan takaisin menevälle junalle. Jenni sanoi sen hyvin: ”täällä ei ole asemia, vaan metropysäkkejä.” Kun Euroopassa mennään metroasemalle ja valitaan laituri, New Yorkissa pudottaudutaan kadulta oikean väriselle laiturille. Sitten odotellaan oikeaa kirjainta. Joskus itsekin metrolla ajaneena systeemi tuntui silti aluksi turhauttavan hankalalle; kuin kännissä käveleminen. Tiesi kyllä mihin oli menossa, mutta tie vei tahtomatta eri suuntaan. Takaisinpäin tullessa matka olikin lyhempi ja harjoituksen vuoksi hurautettiin vielä kerran oman aseman ohitse. Nauru alkoi muuttua katkonaiseksi. Kun lopulta osuttiin oikealle asemalle, vatsassa jo jonkin aikaa kasvanut näläntunne alkoi painaa suupieliä alaspäin.

                            

Minulla oli hyvä visio ruokapaikasta ihan siinä lähellä. Pienen , Village Voicen suositteleman, Alfoonso nimisen kuppilan etsiminen vesisateessa parin tuhannen muun valomainoksen joukosta alkoi jo heti alussa tuntua melko tympeälle. Pari väärää käännöstä ja sanoin, että jos se ei ole seuraavan mutkan takana, niin antaa olla. Jenni nyökytteli päätään vieressä. Takana tulevilla tuskin oli mitään vastaväitteitä. Tuurin kaupalla ravintola kuitenkin löytyi. Ravistelin sateenvarjoa eteisessä. Lähi-Itä henkinen pikaruokala kuulosti sopivalle valinnalle tässä kohtaa. Pyysin saada parhaan annoksen listalta ja ihan mitä tahansa, missä oli alkoholia.

”Ei ole alkoholia.”

”Vain niin. Pahin mahdollinen. No sitten kokis zero. Sekin varmaan on ihan hyvää..”

Ruoka saapui, luojan kiitos, nopeasti. Ikäväksi se oli kuitenkin aika paskaa. Oma annokseni oli edes jollain lailla syötävää, Pahin nälkä ehti kuitenkin kadota kuivaneita lampaankappaleita jahdatessa pitkin lautasta.

                             

Ensimmäinen etappi oli Century 21 –kirkolle. Julkisivultaan hyvin askeettinen kivijalkakauppa osoittautui seitsemän kerroksiseksi vaatepalatsiksi. Kenkäosaston valtavuutta, ja sen mahdollista laajaa tarjontaa, pelätessä aloin katua taskumatin kotiin jättämistä. Tällä reissulla ei ollut pelastusrenkaana edes perinteistä Tropicana mehupurkkia laimennettuna paikallisella vodkalla. Ei auttanut kuin kääriä hihat. Ilokseni miesten kenkäosasto osoittautui paljon suppeammaksi ja paremmin järjestellyksi. Noin vartin erään kenkäparin kanssa hapuilevaa tuttavuutta tehtyäni päätin sovittaa niitä jalkaan. Ei paha. Vaihdoin koon vielä numeroa pienemmäksi. Very nice. Nappasin tossut kainaloon ja ajattelin kiikuttaa ne viimeiselle tuomiolle Jennin eteen. Löysin takaisin naisten korkkariosastolle, missä ajattelin hameväen lymyilevän. En kuitenkaan löytänyt omaa ryhmää mistään. Pienen paniikin jälkeen päädyin alakertaan, missä – kyllä vain - kenkäosasto jatkui. Jenni näytti patsastelevan peilin edessä saapaspari jalassa Outin antaessa peukku ylös – peukku alas – kommentteja. Harria haukotutti. Päätin jättää oman catwalkini tuonnemmas. Ilmoitin sen sijaan tulevasta tutkimusmatkasta kahta kerrosta ylöspäin miesten vaateosastolle.

                             

Kaksi tuntia myöhemmin en ollut vielä päässyt sinuiksi villakangastakin kanssa, kun Jenni naputti olkapäähän. ”Mitäs kuuluu?” Pikku hiljaa ala-aulaan siirtymisen jälkeen alettiin Harrin kanssa vakavasti harkita välioluen mahdollisuutta. Toin esille myös mahdollisuuden Harrille ja Outille siirtyä reserviin kesken kampanjan. Päällystön kokouksen jälkeen Harri ilmoitti vetäytymisestä pizzerian kautta takaisin hotellille. Jennin kanssa päätettiin vielä jäädä rintamaan.

Noin kello neljä iltapäivällä neljän ja puolen tunnin jälkeen Century 21 liukuovet sulkeutuivat takana. Nostin ajatuksen välikaljasta jälleen pinnalle. Viereisessä liiketilassa toimi yksi varmasti tuhansista keskustan deli-myymälöistä. Jalat olivat jo vähän väsyksissä ja tauko maistui taistelutoverillekin. Rauhallisen evästämisen jälkeen puikkaus vessaan. Myymälän radiossa taisi alkaa soimaan Calvin Harrisin Outside. Se oli merkki. Tetsari kireälle ja kohti Macy’siä. Syvällä sisimmässäni tiesin, että kotia ei olisi paluuta ennen kuin synttärisankari olisi tehnyt kaupat ainakin yhdestä kenkäparista.

Macy’s on helkkarin iso vaatetalo Broadwayn ja 40:nen kulmassa. Eiliseen Barney’siin verrattuna, missä keittäjä pureksi kynsiään jo kaulaliinaosastolla, Macy’s oli yllättävän fiksu talo. Se myy brändejä kohtuu hintaan. Monella standilla on vain yksi koko jokaista tuotetta. Myyjällä on käsitietokone. Sopivan mallin löytyessä myyjä pyytää koneella alakerrasta maurin kipaisemaan oikean koon ylös asiakkaalle. Lisäksi hallista löytyi perin kelpo samppanjabaari. Lasi hyvää skumppaa taisi olla $10, samppanja $14 ja Brooklyn lager pullossa $7. Nopean kierroksen jälkeen istuttiin lasilliselle. Noin 45 minuuttia myöhemmin Jenni sujautti kassiin uudet saappaat: ”Arvasin, että tarvittiin vain vähän neuvoa antavaa kuplista!” Kaksi tuntia ja kahdet kengät myöhemmin päästiin kotimatkalle. 

Les Halles and Louboutines

Sunnuntai-aamu. Tunnustelin ohimoja. Ei kipu- tai pelkotiloja. Kurkistin ikkunasta. Aurinko helli matkalaisia jo aamusta. Kello näytti kahdeksaa. Tipahdin sängyltä collareihin ja hiippailin kylpyhuoneeseen. Vedin oven perässä kiinni. Peilistä katsoi verrattain freesin näköinen kaveri. Harjasin hampaat ja huuhtelin kasvoja. Ei vieläkään mitään. Keräsin varovasti kamppeita kasaan ja pujottauduin ovesta ulos. Peiton alla kävi vielä tasainen tuhina.

Hotellin kuntosali sijaitsi kakkoskerroksessa. Sisään pääsi avainkortilla. Vaatimattomalla salilla oli muutama amerikkalainen. Tein varovaisen puolen tunnin treenin ja venyttelin kaikessa rauhassa. Mieleen juolahti käydä respassa kyselemässä Harrin ja Outin huoneen numeroa. Sunnuntaibrunssivaraus oli vasta puolilta päivin.

Respassa palvelu ei lähtenyt luistamaan lähinnä omaa ajattelemattomuuttani. En tietenkään saa toisen huoneen puhelinnumeroa, kun en tiedä edes huonenumeroa. Palasin omaan huoneeseen. Tuhina oli muuttunut katkonaiseksi, mikä viesti orastavasta valveustilasta. Avasin pimennysverhot ja pienen punaviinipullon. Kaadoin lasin molemmille.

”Paljonko kello?”
”Puoli kymmenen.” valehtelin.

”Vasta yhdeksän.”
”Mutta aurinko paistaa.”
Nopea tarkastus ikkunoiden suuntaan riitti vahvistamaan tiedon todeksi.

Puoli yksitoista seisoskeltiin hotellin aulassa odottelemassa Harria ja Outia. Olin juuri aikeissa mennä haukkaamaan raitista ilmaa, kun pariskunta laskeutui hisseistä.

”Huomenta.”

Outin kanssa päätettiin vetää vielä yksi yllätys esiin. Siirryimme hotellin tiskille.

”Meille pitäisi olla postia Karppisen nimellä.”

”Juu, täällä on tällainen paketti.”

”Kiitos.”

Hetkeä myöhemmin Jenni kaivoi paketista Metropolitan Operan liput neljälle La Traviata esitykseen keskiviikoksi.

Olin etukäteen tiedottanut, että mukaan kannattaa pakata ainakin yhdet iltavaatteet. Näin kuitenkin Jennin silmistä miten pään sisällä käytiin matkalaukkua läpi. ”Mitä sinne pakkasinkaan?”

Pöytävaraukseen oli vielä yli tunti ja matkaa viitisentoista korttelia. Sää näytti säilyvän hyvänä. Lähdettiin liikkeelle jalan.

Les Halles sijaitsee 411 Park Avenuella. Saavuimme sopivasti viisi minuuttia etuajassa. Puolipäivä näytti olevan suosiossa. Vastaanottotila oli täynnä ihmisiä. Myöhemmin selvisi, että alkoholitarjoilu alkaa sunnuntaisin vasta puolenpäivän jälkeen. Eipähän mene papilta kahvit väärään kurkkuun. 

Baarissa oli vastassa Balthasar-kokoinen Taittingerin samppanjapullo. Selkeä tason pudotus eiliseen verrattuna. Scarlattossa baarin pöydällä edusti leskirouva Clicquot.

Tarjoilijat yhdistelivät kahdesta pöydästä meille nelikon. Koko menu oli tarjolla. Päätimme kuitenkin tilata brunssilistalta. Seitsemäntoista taalaa tarjosi vapaavalintaisen annoksen brunssilistalta sekä juoman. Tilattiin kolme kertaa Eggs meurette ja yksi Eggs boudin noir ja pullo bourgognen cremantea. Lisäksi oli kokeiltava maankuuluja Les Hallesin ranskanperunoita.

Miljöö oli kiireisen New Yorkilainen. Kello kaksitoista koko kioski näytti rysähtävän täyteen ja henkilökunta liikkui sen mukaisesti. Meitä palveli miellyttävä ja kohtelias, vaikkakin persjalkainen, nainen. Pitkälti varmasti hänen takiaan saatiin ruoka ajoissa, koska osa asiakkaista näytettiin hieman unohtavan.

Ruoka oli hintaansa nähden hyvää, mutta ei aiheuttanut mitään suuorgasmia. Ranskanperunoilta kai odotti enemmän. Myös brunssin yhteyteen kuuluva juoma – bloody mary – oli hieman pettymys. Liemi maistui lähinnä sulaneista jääpaloista ja ketsupista tehdylle voimajuomalle.

Brunssin jälkeen suoritettiin jalansiirtymä Madison Avenue 660:een Barney’siin. Naisten ”must-visit” -paikka. Ei kovin keittäjäystävällinen hinnoittelu. Sieltä Plaza hotellin ohitse Bergdorf Goodmanille. Tilanne näytti hetken aikaa lähtevät lapasesta. Louboutin, Dior, Sergio Rossi… Nuoria naisia suuria haaveita. Parfyymien sekamelska. Hetken aikaa näytti kuin olisi kävellyt korukauppaan. Harri löysi nopeasti jakkaran salin nurkasta. Harmittelin kotiin jäänyttä taskumattia.

Pyörittelin päässä ajatusta kaikista niistä ihmisistä, joilla oikeasti on vara kaikkeen tähän. Varmasti mainoksissa esiintyvät näyttelijät ja mallit saavat rahaa siitä kun käyttävät brändejä. Sitten joku onneton parikymppinen neito kuvittelee sen olevan arkipäivää.

Onko brändit vain statuskysymys? Jennin mukaan on, mutta osa merkkikengistä on myös hyviä jalassa. Luotan tässä Jennin sanaan. Lopultakin onhan meillä miehillä hienot autot ja paremmat konjakkipullot.

Ilta eskaloitui hotellihuoneeseen. Varustettuna eväillä ja viinillä leiriydyttiin telkun eteen. Oli sunnuntai-ilta ja Golden Globesit. Lähetys alkoi kuudelta. Jännitettiin tunnelmaa koko porukalla meidän huoneessa. Kaksi tuntia pukujuhlaa ja samppanjaa myöhemmin alkoi varsinainen palkintojen jako. Pitkä päivä painoi puntissa siihen tahtiin, että silmä alkoi painua väkisin kiinni. Pää kellahti pari kertaa kaverin kylkeä vasten. Seuraavan kerran tavattiin aamulla.

Birthday girl

Lauantai-iltana juhlittiin Jennin synttäreitä. Pöytävaraus oli vetämässä da Umbertoon. Katuja kulkiessa silmään osui miellyttävän näköinen italialainen kippola korkkarietäisyydellä hotellista. Edullinen punaviini kannusti lukemaan menun ovessa. Hain hyväksynnän synttäritytöltä.

Alfredo kantoi pöytään pullon Proseccoa alkumaljaa varten. En vaivautunut menua avaamaan. Pyysin saada Pre-fix dinnerin ja riittävästi viiniä. Outi kiitti italiaksi ja tarjoilu muuttui leikkisäksi heti alusta.

Scarlatto oli da Umbertoa paljon mutkattomampi ja lämmin tunnelmalta. Tuntui sopivalta istua perheateriaa sopivan intiimissä salissa ilman suurempia odotuksia.

                             

Ruoka oli hyvää, ei todellakaan fiiniä, mutta odottaako sitä joku italialaiselta safkalta. Monesti paremmissa ravintoloissa ammattitauti iskee päälle ja lautaselta etsii pelkästään virheitä. Italilaisten raflojen paras puoli on suoraviivaisuus. Lautasella on kasa mämmiä ja sillä selvä. Usein ruoka on silloin vielä lämmintä, proteiini sopivan kypsää ja sitä on paljon.

                            

”Valitettavasti semifreddo on nyt loppu. Meillä on kuitenkin tiramisua.”

Hymyilin.

”Se ei varmaan ole ainakaan meidän synttärisankarille ongelma.”

 Jenni taputti käsiään.

Hetken kuluttua trio rasvaletti purjehti pöydän ympärille. Jennille lässähti eteen ”Happy birthday” koristeltu kynttilällinen tiramisu.

”Happy birthday to you. Happy birthday to you. Happy birthday dear, bella. Happy birthday to you!"

Jennin kasvot punoittivat kuin punaviini lasissa.

Raikuvat aplodit ravintolan henkilökunnalta ja muilta asiakkailta pakottivat hymyn kasvoille.

Dinnerin jälkeen suoritettiin jalansiirtyminen viereiseen Rum House -ravintolaan. Sisään astuessa pianisti oli päässyt jo hyvään vauhtiin. Paikka lemusi testosteronille. Kävin hakemassa paukut. Istuttiin alas aivan live trion viereen. Vilkaisin kitaristia, joka olisi ulkonäön perusteella voinut soittaa Rolling Stonesissa. Pianisti oli nuorempi kaveri. ”Jerry lee Lewis, is that you?” ajattelin.

Tanssilattialle purjehti seniori amerikkalainen mies. Kaveri tanssitti lähimaaston kaikki tytöt, halusivat nämä tai eivät. Viini oli tehnyt tehtävänsä ja tunnelma oli katossa. Ikäväkseni huomasin juodun määrän alkavan painua pään lisäksi myös alavatsaan. Seuralaisen menetyksen pelossa en uskaltanut lähteä miestenhuoneeseen Casanovan hallitessa tanssilattiaa. Pari kierrosta myöhemmin tiesin paikan olevan, live musiikin lisäksi, tunnettu myös hinnoistaan. Keittäjän kukkarosta takaisin tuijotti matti. Ehdotin, että peijaiset siirrettäisiin hotellihuoneeseen. Kellään ei ollut mitään sitä vastaan. Jetlagi painoi vielä päälle.

These Vagabond Shoes

Kirkas taivas ja hyytävä tuuli tornin länsipuolella. Katselin alapuolella avautuvaa kaupunkia. Chrysler building, Central Park , Trump tower. Neljäkymmentä vuotta Empire State Building seisoi kaikkien muiden yläpuolella maailmassa. Uskomatonta, että sen rakentaminen vei aikanaan vain vuoden.

Lento Nykiin saapui ajallaan. Kentällä odoteltiin laukkuja lähemmäs tunti ennen kuin tutunnäköiset pulkat putosivat hihnalle. Takana kummitteli jo yli 24 tunnin valvominen. Aamu alkoi Helsingissä hyvissä ajoin. Ruinart poksahti auki kahdeksan korvissa merkiksi merkkipäivästä.

Flat fare taksille mihin tahansa Manhattania $52. Neljään pekkaan ihan hyvä diili. Ulko-ovella pimeät taksikuskit heittivät verkkojaan. Jäin hetkeksi selvittelemään tiskille Yellow Cabin lähtöpaikkaa. Aiemmin puhuttiin pimeän taksin mahdollisuudesta, mutta hylättiin se kuitenkin. Nyt huomasin toisen puoliskon ryhmästä marssivan siviilipukuisen miehen perässä taksijonon ohi kohti kentän parkkipaikkaa. Painelin ulko-ovelle ja kysäisin tilannekatsausta Jenniltä.

”Tuonne ne lähti ton miehen perään.”

”Jaa, pimeään taksiin.”

”Joo, niin vissiin. Yritin kyllä huudella, että se jono on täällä.”
”No, sama se. Painutaan perään sitten vaan.”

Saatiin Outi ja Harri kiinni parkkiksella. Kaveri lastasi laukkuja mustan katumaasturin perään. Kyytiä oli tarjolla Manhattinille saakka standardi hintaan. Tiedustelujen jälkeen ”standardi hinta” oli yli kaksinkertainen normaaliin. Purettiin laukut auton perästä. Kuski intti meille, että tarvitaan kaksi taksia tuolle tavaramäärälle. Kerroin meidän koettavan onneamme.

Varsinainen taksijono oli noin puolen tunnin mittainen. Kello alkoi lähestyä yhtätoista illalla. Samalla vierestä käveli toinen pimeäkuski ohi. Kysyin hintaa. Kolmen vartin päästä nosteltiin laukkuja taksista Edison-hotellin edessä.

Vilkaisin kelloa. 7:30 aamulla. Olo oli kuitenkin levännyt. Kirkkaan taivaan rohkaisemana vedin lenkkarit jalkaan ja pudottauduin katutasolle. Lauantaiaamu sarasti rauhallisena Seitsemännen ja 47. kulmassa. Näkymä avautui Time Squarelle. Verryttelin aukion halki ja käännyin 46. katua länteen. Tajusin Hudson-joen olevan melko lähellä. Päätin juosta sinne. Pirteä muutaman asteen pakkanen ja raikas aamuilma herättivät miellyttävästi ensimmäiseen päivään. Juoksin joenvarteen kymmenessä minuutissa. Tein U-käännöksen ja lähdin juoksemaan takaisin itään 47. katua pitkin. Katukuva on paljolti Frankfurtin ja Barcelonan yhdistelmä korkeita rakennuksia ja leveitä autoväyliä. Sitten on Valtojen ja Vanhan maailman pienet erot: roskasäkit siististi kadulla, epäsäännöllinen infrastruktuuri, taksit ja viemärit! Miksi ne höyryää?

Ennen hotellia aloin etsiä aamiaispaikkaa. Time Squaren lähimaastossa kahvi ja pulla pysytteli $5,50 ja $6,50 välillä. Pujahdin sisään deliin. Ostin patongin ja herkullisesti esille laitettuja salaatteja to go -kuppeihin. Kaveri punnitsi tuotteita ja ruutuun pamahti joka kerta $4,20. Juttelin myyjän kanssa mukavia englanniksi. Lopulta myyjä huikkasi kassalle espanjaksi ja osoitteli sormella eri tuotteita.

”Cinco, cinco, y cinco. Noventa centavos para el pan.”

“Eighteen-ninety please.”

Laskin nopeasti päässäni ja annoin tasan kuusitoista taalaa.

”Por favor.”

”Ah. ¿Hablas español?”
”Suficiente”
“Vale. ¡diecisèìs es muy bien!

Kiitin ja poistuin kadulle.