Poliittisesti Epäkorrekti Vertailu Virosta ja Suomesta

VAROITUS: Oheinen teksti on provokatiivinen, eikä heijastele kirjoittajan kokonaiskantaa asiaan, vaan pyrkii tietoisesti kärjistämään tiettyjä eroja, jotka kirjoittaja on oivaltanut eteläisessä naapurissa vietetyn vuoden varrella. Mikäli loukkaannut helposti, etkä ole kykenevä pohtimaan asioita objektiivisesti, suosittelen klikkaamaan ”edellinen” painiketta sivun yläreunassa.

Vietän nyt toista vuotta uudessa opiskelumaassani Virossa aivan siinä Suomenlahden eteläpuolella. Viro on monelle suomalaiselle tuttu maa. Jo Juice aikanaan kaipaili sinne perkeleesti aina Tampereella aikaa viettäessään. Toisaalta, voi olla väärin sanoa, että Viro on sinällään monelle tuttu. Todennäköisempää on, että Vanha kaupunki on tullut tutuksi, vaikka ei siellä selvinpäin osaisikaan suunnistaa. Monelle suomalaiselle Viro näyttäytyy myös ikään kuin pikkuveljenä. Kieli on hassun kuuloista ja koska kaikki on halvempaa kuin Suomessa täytyy suomalaisten olla virolaisia jotenkin hiukan parempia.

Oli miten oli Virossa on mukava olla. Meikäläisestä pintaraapaisulla kouriintuva romantikko on löytänyt useita asioita, jotka lämmittävät vanhan höppänän sydänalaa. Mainitsen tässä niistä muutamia.

Ketjuuntuminen

Viro on pieni maa (1,3 milj.), vaan niin on Suomikin. Onneksi Virossa on mahdollista vertailla hintoja useassa eri puodissa (Rimi, Comarket, Selver, Maxima, Prisma lienevät suosituimmat). Näiden ”maitokauppojen” lisäksi on yksityisyrittäjän ylläpitämiä pikku puoteja, sekä Stokkan deli tyylisiä hienoja tavaratalon ruokakauppoja.

Suomessa käydään Kehä 3:n ulkopuolella Prismassa tai ”sittarissa”. Koomisinta on, että kaiken on tarkoitus olla saman katon alla. Viiden kilometrin vaeltelun jälkeen joudut edelleen ajamaan toiseen parkkiin hakeaksesi viinipullon.

Torikulttuuri

Ruokakaupasta pääseekin aasin siltaa torille. Virossa torilla on mukava käydä. Hinnat ovat halpoja, kun kauppiaaat myyvät paljolti ilman välikäsiä, etenkin jos on valmis tinkimään estetiikasta ja ostamaan eilisen tomaatteja (1e/kg). Torit ovat kokoontumispaikkoja, missä muorit rupattelevat henkeviä ja kaiken saa saman taivaan alta, vaikka joutuu kommunikoimaan useamman myyjän kanssa. Varovaisten arvioideni mukaan nimenomaan kommunikointi on syynä miksi torikulttuuri on myös Virossa kokenut jonkinlaista inflaatiota etenkin nuorten parissa.

Suomessa toreja ei juuri ole ja jos onkin, niin trendisyistä, mikä tarkoittaa, että hinnat ovat kalliimpia kuin marketissa. Parsa on kallista sesongin ulkopuolella, kun se täytyy tuoda kaukaa, mutta sesonkiaikana se vasta kallista onkin! 

Julkinen liikenne

Liikkuminen Tallinnassa on halpaa. Julkinen kun on ilmaista asukkaille. En ole aivan varma onko tämä lopultakaan hyvä asia. Veroissahan se maksetaan ja käytäntö sorsii auton omistajia. Toisaalta, voi olla ympäristön kannalta hyvä asia, että työmatkalaiset valitsevat julkisen omien autojen sijaan. Lisäksi Tallinnan ilmainen julkinen tuppaa autioittamaan maaseutua Virossa. Noh, mene ja tiedä, mutta samaan aikaan Suomessa yritetään saada metroa toimimaan.

Omavastuu tupakista

Tupakkatuotteet ovat iljettävä vitsaus. Katsoin hiljan vanhan kunnon Predator ykkösen. Arska siinä tupruttelee sikaria avauskohtauksessa. Nykyään ei paljon sankareita näe valkokankaalla tupakki suussa. Ehkä hyvä näin, mutta yksilöllä kai on silti vapaus päättää omista tekemisistään?

”Ja veronmaksajat sitten maksavat syöpähoidot, mitäh!?”

Niin siinä tietysti käy. Toisaalta, tupakkivero on aika korkea, mikä tarkoittaa, että 20 vuotta röökiä kiskonut ja veroja maksanut duunari on ehtinyt maksaa hoitojaan etukäteen. Samaan aikaan ylipaino rehottaa ja sokeri tappaa. Missä se sokerivero luuraa?

Virossa asioista joutuu itse päättämään. Tupakka on nautintoaine sen kaikissa muodoissa ja yrittäjä on kykenevä luomaan liiketoimintaa tupakkipaikalle ja yksilö päättämään millä jakkaralla istuu, kun musiikki loppuu.

Elokuvateatterin baari

Virolaiset rakastavat juopottelua ja elokuvia. Jälkimmäisestä kertoo se, että Tallinnassa on tietääkseni 3-4 isompaa teatteria ja uutta rakennetaan (Ülemisten 4D-teatteri). Leffaan mennessä piletin oston jälkeen rahaa jää vielä Saku-tölkkiin leffateatterin baaritiskiltä. Virossa on juoppoja siinä missä Suomessakin, mutta eivät ne pahemmin taida leffoissa käydä.

Tietojeni mukaan Suomessa kaljan kanssa läträämään lähimmäs teatteria pääsee Kaisaniemessä, missä sisäkautta on yhteys kapakan ja teatterin välillä. Väliverhojen ollessa auki on siis mahdollista kurkistaa tuoppi kourassa teatterin aulaan.

Elektroninen allekirjoitus

Okei. Ei ehkä henkilökohtaisempia suosikkejani. Oikeustieteiden oppipoikana näen asiassa myös varjopuolia, mutta uskon, että osa ihmisistä hoitaisi virallisen osuuden kalsarit jalassa kotisohvalta.

Virossa KAIKKI hoidetaan elektronisesti allekirjoittamalla – myös äänestäminen.

Uimiskielto

Suomessa hauskanpito alkaa sääntöihin perehtymisestä. Usein monella eri kielellä painetut A4:set protokollasta saavat edellä mainitus oppipojan haukottelemaan pitkästymisestä. Viimeisen artiklan tulkittuaan ei usein muista oliko asioimassa kylpylässä vai kunnanvirastossa.

Virossa rannalla seisova ”ei saa uida”-kyltti tulee empiiristen havaintojeni perusteella tulkita ”älä huku”. Samaan aikaan suomalainen kollega soittaa poliisille, että täällä toimitaan vastoin sääntöjä. Omakin mieli tekisi, mutta kun minä en uskalla, niin ei sitten muutkaan!

Langaton verkko

Kirjoitan tätä juttua Suomessa bussissa istuessani. Bussiyhtiö mainostaa langatonta verkkoa kalustossaan. Siitä pitänee johtaa kaksi faktaa: sellainen on, mutta se ei tarkoita, että se toimisi.

Pari viikkoa sitten matkustin Tartusta Tallinnaan ja streamasin elokuvan matkalla bussin langattomalla. Samaan aikaan Helsingissä yritetään saada sitä metroa toimimaan.

Ei mulla muuta.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Lapsuuteni suomalainen identiteetti

Nautiskelin rapulaani tuossa männä lauantaina katselemalla helteeltä piilossa paksujen verhojen takana suoratoistopalvelusta vanhaa klassikkoa X-filesia. Scullyn ja Mulderin suhteen kehittyessä mörköjahtien lomassa pohdiskelin sarjan merkitystä minulle ja omalle ikäpolvelleni. Legendaarinen tunnari aiheuttaa edelleen niskakarvojen jäykistymistä ja kanavaa on syytä vaihtaa ennen kuin jakson lopussa raflaava tunnusbiisi taas pärähtää soimaan. Aikoinaan erityisen kuumottavan elämyksestä tekivät ensimmäiset langattomat kuulokkeet, joilla tiistai-illan trilleriä saattoi seurata sohvalta käsin pimeässä muita perheenjäseniä häiritsemättä. Lisähöysteenä saattoivat kuulokkeet välillä napata taajuuden naapurin aikuisviihteen seuraajalta omiin ämyreihin - ja tietenkin jännimmässä kohtaa!

Kovaa valuuttaa olivat myös Kummeli, Richard Dean Andersonin Stargate ja Babylon 5. Stargaten ja etenkin Babylon vitosen lähetysaika oli niin myöhään, että ne näytettiin viikonloppuisin. Seuraavana päivänä kavereiden kanssa vuorossa oli jälkianalyysi. Tupakkipaikalla veisteltiin kummeliläppää ja kuolattiin Gillian Andersonia.

2018 eletään sitä aikaa maailmassa kun 90-luvun lama on useimmille muisto vain ja viimeiset sotiemme veteraanit tuodaan taluttaen tai pyörätuolissa presidentin vastaanotolle. Omat isovanhempani kuuluivat jälleenrakentavaan sukupolveen, eikä meillä sotajuttuja paljoa kuultu mummoloissa. Pommien ryskettä oli kuulunut vain kaukaa Maaningalta ja ainoa tutuksi tullut väestönsuoja oli vaarin ”nakkisuoja” 50-luvulla intissä. Kylmä sotakin päättyi Neuvostoliiton luhistumiseen ja itäisen naapurin tahdosta Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä, sekä identiteettinsä.

Mikä meistä muuten tekee suomalaisia? Mitä on se identiteetti, mitä ilmeet kasvoilla on vaalittu ja tussari tanassa puolustettu? Kansallisen identiteetin määritteleminen tietoyhteiskunnassa onkin yllättävän vaikeaa. Kollaa kesti, mutta Talvisodasta puhuminen on vähän kiusallista etenkin nuoremmalle polvelle. Siitä kun on niin kauan jo aikaakin.

Tänään lapsuuteni neljän kanavan sijaan tarjolla oleva suoratoistopalvelujen tarjonta sotkee huomisen jälkianalyysin. Katsoin todennäköisesti aivan eri show'ta kuin mitä sinä katsoit viime lauantaina. Tupakkipaikalla on hiljaisempaa kuin ennen, etenkin kun työpaikalla ei saa polttaa.

Helsingin yliopistolta eläkkeelle jäävä filosofian tohtori Markku Kuisma kirjoitti Hesarissa (29.7.18.) länsimaisen arvoyhteisön ”epämääräisyydestä”. Kuisman mukaan yhteisöltä puuttuu konkretia. Tiukkaankin ajetut arvot, kuten esimerkiksi ilmastosopimukset, kyykkäävät jos isot maat eivät ole mukana.

Voi olla, että arvomme ovat päässeet lipsahtamaan kapitalismin myötä hieman kapeammiksi. Jokainen kun voi luoda omat henkilöidyt arvonsa ja brändätä itsensä. Pienellä surffaamisella myötäeläjiä löytyy verkosta. Myötäilijät voivat asua naapurissa tai naapurivaltiossa. Tuulivoiman diggailu ei ole paikkaan sidottu. Länsimaiset arvot ovat ehkä politiikassakin muotoutuneet spesifikeimmiksi. Politiikkaa on helpompi tehdä populismin kautta liputtamalla homoliittoja tai kritisoimalla ydinvoimaa. Yhteen teesiin on helpompi samaistua kuin kokonaiseen puolueohjelmaan, mikä on lisäksi pirun puuduttavaa luettavaa.

Toisaalta, jos kuuluu fossiilisia polttoaineita vastustavaan kerhoon voi olla, että osa siitä porukasta ei olekaan samaa mieltä kanssani esimerkiksi maahanmuutosta. Suomessa pitkään vallalla ollut luterilainen arvomaailma on sekin saanut koko lailla väistyä koulujen opetussuunnitelmista. Individualistisesta identiteetistä muodostuu helposti tilkkutäkki vähän sitä sun tätä.

Osa minua paremmin maailmantalouteen vihkiytyneistä väittävät, että Kiina ohittaa Yhdysvallat maailman johtavana talousmahtina vuonna 2020. Vuonna 2007 alkaneen kiinteistökuplan pamahtaminen ravisutti lännen unissakävelijää hereille. Eri lähteistä riippuen käytiin hyvinkin lähellä koko meidän tuntemamme länsimaisen yhteiskunnan loppua. Ilman valtiollisia pankkien pelastuspaketteja dominoefekti olisi saattanut suistaa yhteiskunnan raiteiltaan. Tämä koski tietysti vain velalle rakennettuja länsivaltoja. Kiinassa ihmisillä oli rahaa pankissa, eikä kiinalaisia pankkeja tarvinnut pelastaa.

Kiina on käsittääkseni vielä vuosikymmenien päässä teknologisen kehityksen saralla Lännestä ja kiinalaiset liian fiksuja kuvittelemaan, että kiinankielellä olisi brändiarvoa länsimaisilla markkinoilla. Tuskinpa siis alamme kiinaa puhumaan. Riski lienee kuitenkin, että vaakakuppi notkahtaa ja osa hiileä pesään lapioivista sijoittajista karkaa Kiinaan.

Mikäli Länsi haluaa säilyttää katukuvansa on imagon säilyttävä särmänä. Tuotantomäärien kanssa lienee turha lähteä Kiinan kanssa kilpasille, mutta arvojaan kantava länkkäri pukeutuu mielellään Pradaan. Tätä kolttua varten materiaali on kuitenkin perinteisesti revitty duunarin selkänahasta. Kuinkahan mahtaa suomalaisen duunarin suu venähtää, kun aletaan leikkaamaan täällä kotipuolessa?

Kysymys kuuluu mitä jää viivan alle, kun musiikki loppuu ja 1900-luvun iloitteluista tuodaan lasku länkkärien pöytään? Länsimainen korostunut individualismi on vieraannuttanut ihmisen yhteisöstä ja rappeuttanut yhteiskunnan kansallista identiteettiä tukevia rakenteita. Tohtori Kuisma raatailee tilanteen olevan länsimaissa tavallaan sama kuin aikoinaan Neuvostoliitossa sen romahtamisen jälkeen. Totalitaristinen järjestelmä saneli muut arvot yhteiskuntaan. Ilman moraalista järjestystä oligarkit nappasivat vallan keinoja kaihtamatta.

Vaikkei tänä päivänä länsimaissa kyse olekaan valtion toteuttamasta totalitarismista moni toteuttaa sitä yksilötasolla itseensä. Individualismissa arvot ovat absoluuttisia, eikä niistä tarvitse joustaa kuin tilanteissa, missä siitä on välitöntä henkilökohtaista hyötyä. Totalitarismi toimii hieman samalla tavalla. Siinä puhetta rajoittava ja kontrolloiva taho on vain valtio. Yksilö on epätietoinen kokonaiskuvasta. Samoja merkkejä on ilmassa informaatioyhteiskunnassa, missä uutiset ponnahtelevat ruudulle omien mieltymysten mukaan ja politiikkaan osallistuminen tapahtuu ääri-ilmiöiden välityksellä. Kokonaiskuva hämärtyy. Itse itseään ehdollistava markkinatalouden luoma individualisti painelee vasenta kaistaa. Vaihtoehdoksi jää synkkä tuntematon.

Ehkä individualisti löytää yhteisiä arvoja kulutustottumuksiensa mukaan universaalisti yhtiöiden kautta. Moni on jo keksinyt bloggaamisen. Firma lähettää tuotepaketteja, kun lupaat postailla someen kuvia. Sen laulaja laulat kenen leipää syöt. Tarvitsee vain uhrata oma mielipide.

Oli miten oli, mutta selvää on, että puoluekuria on kovennettava ja tehokkuutta lisättävä kaikissa yhteisöissä, mutta jäsenkirjan sijaan saa yhtiön älylaitteen. Jospa rajat vedetään tulevaisuudessa digitaalisesti verkon käytön ja kulutustottumuksien mukaan. Valtiollisille rajoille ei jää suurtakaan merkitystä. Kiinan mallilla voidaan verkon käyttöä sitten rajoittaa tarpeen mukaan.

2030 vesipiippupaikalla katsotaan iPhoneilla Viaplaysta Nalle Puhia. Naapuritontilla toimivan kilpailevan yrityksen savukiehkuroita puhaltelevat duunarit pyörittelevät viiksiään ja tweettailevat androideilla Netflixin tuotannosta.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Ikävät asiat

Tuntuu tyhmälle tuhlata mustetta aiheeseen, mikä lienee monelle jo itsestäänselvyys. Toisaalta, ehkä ongelman ydin piileekiin siinä, että aihe on päässyt kuin varkain lipsahtamaan tietoisuuteen ilman kritiikkiä. Kyse on kuitenkin asioista, mistä emme mielellään puhu, siis ikävistä asioista.

Olen luonteeltani aika höveli kaveri. Jos laitat minulle mese-viestiä ja ehdotat yhteistä iltapuhdetta kiinnostun. Voidaan sitä vähä yhdessä suunnitellakin. Kommunikointi on nykyisin halpaa. Sitten ennen H-hetkeä päätät peruuttaa. Tuli muita suunnitelmia. En suutu sinulle. Miksi? Koska minullakin oli muita suunnitelmia.

Kuva: Pixabay.com

Jätän myös oman päätöksentekoni aina aika viime tippaan. Jospa sattuisi tulemaan parempi tarjous jostain muualta. Toisinaan päätökseeni vaikuttaa myös muiden päätökset ja niitä saa yhtälailla odottaa. Toisinaan, oikeastaan aika usein, koko operaatio kuivuu kasaan ennen kuin sitä saadaan edes kunnolla tulille, koska kukaan ei osaa luvata mitään. Viestittely vain loppuu ja tekemisen henki väljähtyy kuin litran olut kesäravintolan terrassille.

Pää-päivän lähestyessä viestiliikenne kiihtyy. Aamulla sovittu illallinen on syytä varmistaa pariin otteeseen iltapäivän aikana. Onko tullut muutoksia suunnitelmiin? Jos asiaan ei saa vahvistusta toistamiseen on syytä alkaa tehdä muita suunnitelmia, mikäli ei halua jäädä nolosti rannalle tai nallinna kalliolle. Jos ei kaverista kuulu tasaisin väliajoin se yleensä kielii sopimuksen rauenneen.

Suosin nykyään paljon whatsapp -viestejä. Ennen tykkäsin soitella kavereille, etenkin niille joiden ääntä kuulee harvemmin livenä. Ongelma soittelussa on siinä, että puhelinkeskustelun aikana joutuu helposti tekemään suullisen (sitovamman) sopimuksen. Viestittelyssä sopimuspohjan voi jättää näppärästä niin auki, että toinen osapuoli voi lähinnä ilmaista kiinnostuksensa ehdotukseen.

Tämä onkin suosikkimetkujani nykyään kun pistäydyn Helsinkiin ja haluan tappaa muutaman tunnin aikaa. Lähetän tiedustelun treffeistä useammalle tuttavalleni. Jos ja kun vastauksia alkaa satelemaan jää minulle edelleen mahdollisuus valita suosikki. Peruutan kaikki muut jollain verukkeella.

Pari viikkoa takaperin oli se päivä, kun kaverini oli määrä saapua kylään kahden kuukauden aikataulujen hieromisen jälkeen. Bussi Riiasta Tallinnaan olisi laiturissa kello neljä. Puoliltapäivin olin lähdössä piipahtamaan maitokaupassa hakemassa muutaman törpön valmiiksi kylmään. Ovella tsekkasin puhelinta: ”Sorry. En pääsekään tulemaan. Passi mennyt vanhaksi.” Harmikseni olin ehtinyt kieltäytyä työvuorosta kyseiselle päivälle ja ahtaa jääkaapin ruokaa täyteen niin, että kakkos-nelosella joutui oven kiinni pönkkäänmään.

En suuttunut kaverilleni. Olin vain pettynyt ettei tämä voinut kertoa asiasta jo hyvissä ajoin. Ilalla Facebookin välityksellä huomasin kaverini siemailevan ohrapirtelöä Riian yössä toisessa porukassa. Eipä se mitään. Olin nimittäin sopinut myös toisen kaverini kanssa kyläilystä. Tiesin, että toisen näistä joutuisin peruuttamaan. Aamulla en vielä vain tiennyt kumman.

Koinko asiasta huonoa omatuntoa? Lukija voinee pohtia tässä kohtaa onko koko juttu ollut musteen haaskausta ja itsestäänselvyyksien vatuloimista. Kenties lienee arkipäivää, että sopimukset, etenkin kirjalliset, on tehty rikottaviksi ja radiohiljaisuus on kieltäytymisen merkki. Ikävistä asioista kun on perin ikävää puhua. Ymmärtäähän sen. Kukapa siitä nauttisi. Enpä siis nosta itsekään kissaa pöydälle, vaan teen muita suunnitelmia, tai en ainakaan huomauta sinulle perumisestasi. Näyttää huonolle jos joudun tunnustamaan, että ”olin laskenut sinun varaan”. Nytpä nössötän salaa kissan kanssa viikonloppua sohvalla, koska peruit.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

-Puolihalvaantunutkokki

The Stigma of Harrassment

Image: Imagesource

In the post-weinstein era the media has been filled with news of sexual harassment. An act that, with certain features, exceeds the line when it becomes a matter of criminal proceedings. The people recently accused of this kind of behavior include certain public figures both in US and in Finland. 

A criminal proceeding including a wealthy person such as Harvey Weinstein will, without a doubt, become very costly and consume a lot of court's time. For public figures such as Mr. Weinstein or Tomi Metsäketo (in Finland) publicity is their main source of income. Mr. Metsäketo, for example, was immediately relieved of his part in a recent television show (”Tähdet, Tähdet”) after the alleged facts broke out. 

The same thing happened with Mr. Smith in Finland, whose contract with Nelonen-tv-station was breached by the station as soon as the news broke out of Mr. Smith filming some of his sex partners without their consent in his apartment. For people making their mainstay income from publicity, a social stigma is catastrophical. 

This obviously applies to everyone of us on some level. Employers seek out information of the people they wish to hire. Social and ethnic values are becoming more important as the customers are interested in the values of the companies. A social stigma may well produce an obstacle for employment. 

The proceedings in producing a stigma have a transaction cost of nearly zero and are hence easy to smite with. An individual, on the other hand, is expected with a certain degree of scrutiny before claiming an action. Crying wolf while pressing charges can have a backfiring result. Social stigmatization produces an awkward problem for justice. A mere hint of guilt is enough to cast a shadow of doubt for a company contracting with a possible sexual harasser. The investor quickly disappear as they do not want to be linked to a scandal. That behavior forces the TV-stations, for example, to judge mere rumors with extreme prejudice. James Franco, allegedly, lost an oscar because of allegations of sexual misconduct, which were later amended as exaggerated.

 At the end of last year the Washington Post reported¹ (27.11.17) it was approached by a woman who made accusations against a US senator about sexual harrassment. The accusations turned out to be falsified. When a paper writes a correction the damage is partially done. Often the correction may be a lot smaller than the actual case. Especially in the time of digital media, where the 'yellow press' make their income through clicks on the websites and advertisement. The paper may have minutes to publish a story if it wants to be the first one. The background checks on sources can become negligently ignored. 

The stigmatization in social media violates the Principles of Legality. It must be borne in mind even when the stigmatization offers possibly the most cost-efficient way of prosecution. Yet there is no due process related to the cried out claims of harassment, or other alleged crimes. On the contrary it steals away the society's compassion from the real victims of crimes. 

Dr. George P. Fletcher addresses² the importance of treating an accused criminal equally as a member of the same society where the victim is positioned. There can be no mistake to this as it would immediately start treating the victim’s rights with greater importance than of those what are granted to the defendant. Only the real victims of crimes should merit the compassion of our society. It is important for the society itself to maintain a predictable future of judgments in criminal law. It cannot be distracted by heart-bleeding stories of those who are afraid to walk the streets in fear of crime. After all the treatment, the punitive institution offers, is executed upon the criminals and not on the victims of crimes.

- Thank you, excuse me and good bye, Puolihalvaantunutkokki.

Viitteet:

1) A Woman Approached the Post with Dramatic – and False - Tale About Roy Moore. - Washington Post. Available online: https://www.washingtonpost.com (viewed on 30.11.17)

2) G. Fletcher. Basic Concepts of Criminal Law. Oxford. 1994, p 39.