Rakkautta koronan aikaan - Toinen luku

Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.

Lauantai 11. huhtikuuta

Aamulla heräsin linnun lauluun. Lemmenkipeä talitiainen sirkutti itsepäisesti puun oksalla ikkunan takana. Etsin lattialle levinneestä vaateläjästä puhtaimpia sukkia ja aluspesua. Köökin tiskilaudalta löysin eilisen kahvikupin, jossa oli vielä purut pohjalla. Keitin kaasulla vettä purujen päälle. Aurinko oli aamun aikana raivannut aukon pilviverhoon ja paistoi nyt keittiöön. Työnsin pään keittiön ikkunasta ulos ja sytytin sätkän. Viime yön sade tuntui vielä kirpeänä keuhkoissa ja sai minut yskimään ensimmäistä tupakkaa. Kadulla lehtiä haravoiva kojamees vilkaisi ylöspäin minuun, pyyhkäisi nenäänsä ja kääntyi haravoimaan toiselta puolen jalkakäytävää. Vilkaisin puhelinta. Amerikassa oli eilisen aikana taas kuollut yli kaksituhatta ihmistä. Varsinainen Pitkä perjantai. Otin kulauksen kahvia ja sylkäisin puruja pihamaalle. 

Puhelin piippasi viestin merkiksi. 

Andrei, pääkokki, kertoi, että ravintola olisi auki ainoastaan ruokakuljetuksille ensi viikosta. Se oli hyvä uutinen. Ainakin töitä riitti vielä toistaiseksi. Nostin keittiönlaudalta muutamia olutputeleja kraaniin ja istuin laudan ääreen. Avasin chestersfield-massin ja aloin kääriä sätkiä pöydän nurkalla. Mietin vanhaa työkaveriani Timoa, joka oli pyytänyt postittamaan Suomeen muutamia sikareja viikko sitten. Vuosia aiemmin olin saanut Lapista hyvin palkatun tarjoilijan paikan venäjänkielen puhujana. Työhaastattelu oli käyty puhelimessa, jossa Mihhail oli esiintynyt Kaidona. Todellisuudessa en osannut muutamaa sanaa enempää venäjää, minkä huomattuaan oli ravintolapäällikkö siirtänyt minut keittiöön. Keittiössä tutustuin Timoon, joka työskenteli sesonkityöläisenä kylmässä keittiössä, eli kallassa. Lapissa kun ei ollut hiihtotaidottomalle paljon muutakaan tekemistä kuin juoda, tehdä töitä ja juosta helman perässä, päätin opetella ruoanlaittoa. Timo jätti laupeudessaan mielellään kaikki paskahommat minun tehtäviksi. Tein siis päivittäin perunapyrettä, tai „napalmia“, kuten sanottiin, survoin puolukoita, viilutin poronkäristyslihoja ja graavilohta sekä pesin loputonta tiskivuorta. Koko keittiö puhui ainoastaan suomea, mikä tarkoitti, että mikäli halusin syödä muuta kuin muusia ja käristystä, oli opeteltava kieltä. Suven kynnyksellä palasin Viroon maksa riekaleina ja uusia uurteita silmänurkissa. Sain töitä Vana Linnasta ravintolasta, jossa oli avokeittiö. Vaikka ravintolan taso oli oman osaamiseni yläpuolella pääsin hiomaan taitojani suomenkielen kustannuksella. Monet asiakkaat vieläkin olettivat, että koko henkilökunta puhuisi suomea. Seuraavana talvena pääsin Timon avulla jälleen Lappiin. Tällä kertaa parempi tasoiseen ravintolaan ja hellaan. Suomi ja ruoanlaitto alkoi sujua ja ratkiryyppämisen sijaa keskityttiin ruokatuotteeseen. Keväällä kaipasin kuitenkin perhettä ja Eestiä. Lisäksi Eestissä oli alkanut kyteä ruokavallankumous. Vanhat sepät, jotka olivat saaneet oppinsa Neuvostoliitosta alkoivat siirtyä reserviin. Uusi polvi, joka oli ansainnut kannuksensa Lontoon keittiöissä, Kööpenhaminassa ja Oslon Maaemossa, alkoi palata kotikonnuille ja avata ravintoloita. Tämä nuori ikäpolvi, joka ei ollut eläessään kärsinyt Neuvostoliiton alla, ja jota alan tuntijat nimittivät „post-soviet kulinaristeiksi“, alkoi esteettömästi luoda Eestiin omaa ruokakulttuuria. Minäkin halusin olla mukana kotimaan vallankumouksessa. 

Ravintola-alan hyvä puoli on se, että kukaan ei vaivaudu tarkastamaan referenssejä. Niinpä, kun Vase-kadulle avattiin vanhassa merikapteenien majassa sijaitsevaan entiseen tuontitavarakaupan tiloihin uutta ravintolaa, kerroin olevani monessa liemessä keitetty kokki, joka ei pelännyt uuden ravintolan avaamiseen liittyvää työpainetta. Hihat käärittynä, uudenpinkeät tatuioinnit kyynärvarsissa ja huolimattomuuttani polttamat kämmenselät todisteena ammattitaidostani, sain kuin sainkin paikan Albatrossista. Keittiötä komensi aiemmin Karibialla seilannut ja Kööpenhaminassa rengasfirman tähdillä palkitun ravintolan second-de-cuisine Andrei Vasilev.

Sain viimeisen sätkän nuoltua. Asettelin pötkylät tinaiseen koteloon kumilenkin taakse, suljin kannen ja kopautin sitä laudan pintaa vasten. Andrei oli laittanut kuvan valkosuklaakreemistä, jonka tekopäivämerkintä oli irronnut. Tuumin ettei minulla ollut parempaakaan tekemistä ja voisin piipahtaa Albatrossissa kuulumisilla. Vastasin viestiin, että kreemi oli kaksi päivää vanhaa, puin kylpyhuoneessa kuivaneet kengät ja takin päälle ja kiiruhdin trammipysäkille. Ulkona aurinko oli raivannut loputkin pilvet taivaalta. Uudesta leipomosta, Odeonin nurkalla, leijaili tuoreen leivän tuoksu. Yöllinen sade oli liimannut tomun katuun ja ilma tuoksui raikkaalle. Panin merkille, että lehtien silmut olivat hyvää vauhtia avautumassa. Kevät oli alkanut kaiken kaikkiaan erittäin kauniina. Uudempi trammi lipui pysäkille. Astuin sisään tyhjään vaunuun. „Püsi kodus!“ -käsky kajahti kahdella kielellä. TÜT ei vaivautunut kalastelemaan matkustajia. Ovet piippasivat ja sulkeutuivat, trammi nytkähti tyhjänä liikkeelle. Katselin ikkunasta ulos tyjiä katuja ja huomasin potevani lievää syyllisyyttä siitä, että olin liikekannalla. Sankaruutta saattoi näyttää näinä aikoina pysyttelemällä visusti neljän seinän sisässä suoratoistopalvelua katsellen. Suomalainen media, jota luin pitääkseni kielitaitoa yllä, ja koska se oli yleensä pari päivää Postimeesta edellä, uutisoi suomalaisten lihovan kotioloissa. Uhrauksia tarvitaan, mutta harvoin on historiassa poikkeusolojen vallitessa kansa valitellut ylensyömistä.

„Järgmine peatus: Balti Jaam.“

Aseman torilla puolet kojuista rakennuksen katoksen alla oli vielä aktiivisena. Asiakkaita ei tosin näkynyt kovin paljoa. Torin ravintolatarjonta oli lähen kokonaan siirtynyt etämyyntiin, vaikka sisällä kojut olivat vielä pääosin normaalisti auki. Pienemmissä puodeissa oli rajoituksia „kaks klientit korra ka“. Satama-alue oli autioitunut. Mere puiesteen ravintolat oli suljettu. Uusi tulokas „I Love Mussels“ ehti kai olla auki muutaman viikon. Tuskinpa se avaisi enää oviaan. Erityisen surullinen oli sataman Washoku Storyn tarina. Japanilainen omistaja oli pyörittänyt kotonaan useamman vuoden ravintolaa, luonut kanta-asiakaskuntaa ja etsinyt sopivaa paikkaa ravintolalle. Viimein paikka oli löytynyt vanhan terminaalin läheltä. Kun homma oli saatu jollain lailla pyörimään koko etupiha revittiin rakennustyömääksi ja aidat ympäröivät ravintolan sisäänkäynnin. Asiakasvirta romahti. Tietääkseni ravintoloitsija myi osuutensa ja avasi uuden ravintolan nousevalle Noblessnerin alueelle viime vuoden lopulla. Uusi ravintola ehti toimia normaalioloissa muutaman kuukauden.

Trammi kurvasi Viru-hotellin editse. Etupiha oli takseista tyhjä. Virun lisäksi myös Tallink hotellit tuskailivat tilanteessa. Edellisellä viikolla ketju oli ilmoittanut sulkevansa hotellit. Riigikogusta ilmoitettiin, että Eestin valtio tukisi konsernia. Hobujaamalla, Eestin vilkkaimmassa risteyksessä, asfaltti oli jo kuivanut ja tuuli pöllytti tomua aukiolla. Viru-keskuksessa palvelut olivat vielä jotensakin hyvin auki. Trammi jatkoi Narvaa pitkin kohden Kadriorua. Narvalla oli jonkun verran autoja liikenteessä ja osa pysähtyi Kreutzwaldin pysäkillä, missä trammi pysähtyy keskelle katua. Hyppäsin tielle. Toisella puolen Narvaa Euroopan Unionin varoilla remontoitu Tallinna Ülikool oli siirtynyt etäopetukseen. Puikkasin vanhan grillikioskin nurkalta parkkipaikalle ja siitä betoniporsaiden välistä kohti Vasea.

Etuovi oli pönkätty auki baarijakkaralla. Vanha tuontitavarakauppa oli sisutettu ravintolaksi vuosi sitten avatessa. Sisään tullessa asiakasta tervehti messinkinen baaritiski hanoineen. Tiskillä oli Juniperium-gin pulloja ja neljän samppanjapullon istuttava Deutzin cooleri. Tila muodosti suuren L-kirjaimen. Keskinurkassa oli avokeittiö, jossa kolme ja puoli kokkia mahtui työskentelemään tehokkaasti. Andrei oli halunnut istuttaa keittiön „luukkuna“ käytettyyn pöytään hummerialtaan, mutta käytännön toteutus oli osoittautunut liian hankalaksi. Hummereiden oli viihdyttävä takatilan kylmiössä. Kompromissinä avokeittiöön oli rakennettu kalavitriini, jossa kaikenlaiset niljakkaat merenelävät olivat asiakkaiden nähtävillä. „Toimii tuoreuden takuuna asiakkaalle“, oli Andrei sanonut. Ilmeisesti asiakas oli mahdollista saada uskomaan saaliin olevan jotenkin tuoreempaa, jos se oli asetettu näytille. Tosiasiassa pian avaamisen jälkeen Andreille oli valjennut ettei sellaista asiaa kuin „takuusaalista“ ollut olemassa Eestissä. Pienten tuottajien kalaa pyrittiin käyttämään mahdollisuuksien mukaan, mutta usein jouduttiin turvautumaan suuremman tuottajan tarjontaan. Ravintolasali koostui lajitelmasta erilaisia pöytiä ja tuoleja merensinisellä lautalattialla. Lattiaa päällystivät kaupalta perityt venäläiset värikkäät matot, joiden  sini-harmaa punaiset aiheet olivat Siperiasta Komin tasavallasta. Joka pöydän yläpuolella riippui narun sisään punottu lasipoijulamppu, jotka onnistuivat sitomaan kokonaisuuden hämmästyttävän yhteensopivaksi. Ravintolasalin ulkoseinä oli kokonaisuudessaan ikkunaa kadulle. Kesäisin ne sai työnnettyä auki ja kadun varteen mahtui muutama terassipöytä. Kaiken kaikkiaan saliin saatiin istutettua seitsemänkymmentä ihmistä. Ikkunaan oli tilattu printti „Albatros“. Nimi oli lainattu vanhalta tuontitavarakaupalta. Fontti oli onnistuttu sekoittamaan tilausvaiheessa ja Andrein mukaan toi mieleen lastentarhan julkisivun. Asiakkailta oli kuitenkin niin paljon positiivista palautetta, että sen vaihtamisen oli annettu unohtua.

Parasta aikaa Andrei oli tyhjentänyt koko avokeittiön vetolaatikoston jäiden päälle kalavitriiniin invetoidakseen niiden sisällön uutta etämyyntilistaa varten. Kolinasta päätellen takahuoneessa Maris, Albatrossin sommelier, puuhasi ravintolan pienen viinivaraston kimpussa.

„Privjet!“ tervehti Andrei keittiön tiskin takaa, kun pyyhin kenkiäni eteismattoon.

„Tervist!“

Marisin pää kurkisti takahuoneesta: „Tere, Kaido! Tahad klaasi veini?“

Maris kaatoi minulle pitkän lasin Lallierin shamppanjaa, mitä Maris tilasi kolleegansa kautta suoraan tilalta.

Andrein idea oli erikoistua tiikerirapuihin. Koko misakaappi myytäisiin tyhjäksi erinäisinä lisuikkeina ravuille. Ostereita ja kaviaaria kylkeen. Miksi ei pullo shamppanjaa viikonloppuna? Arjen luksusta. Pallottelimme ideaa samalla kun Maris tyhjensi aukinaisia viinipulloja kahteen lasiin keittiön luukulla.

Noin kuuden aikaan illalla lista alkoi näyttää valmiilta, samoin kuin minä. Julistin aikeeni lähteä katsomaan oliko Omistajan kipsa vielä auki. Andrei tyrkytti etumaksuna menetetystä palkastani avatun pullon Maker's Markia mukaan ”matkaevääksi”.

Vanhasta tottumuksesta kiersin sisään takaoven kautta: ”Terve terve!”

”No terve Kaido. Aloitit loman jo tänään?”, Hannu kysyi tiskiltä.

”Koko päivän olin töissä. Albatrossi siirtyy etämyyntiin.”

”Väga hea! Tiedänpä sitten mistä tilaan lounaan ensi pyhänä”, Priit julisti.

Omistaja silmäili puolityhjää viskipulloa kädessäni niin, että luovutin sen suosiolla. Sain narikkalapuksi tuopin.

Severi luennoi baarin etuosassa demokratiasta: ”...se keskenkasvanut nulikka käyttää tilaisuutta hyväkseen. Katsokaa nyt Ruotsia. Siellä vielä yritetään vaalia demokraattista yhteiskuntaa. Meillä kiljutaan kilvan somessa yksilön vapauksien rajoittamista. 'Katsokaa Kiinaa, siellä ymmärrettiin toimia ajoissa riittävän jämptisti.' Idiootit! Kaikille vain vain rengas nilkkaan ja kaikki kevään allergiset aivastelijat linnaan pariksi viikoksi. Kuinka suomalainen osaa olla niin tollo, että antaa yhden lenssun takia pois kaikki ne oikeudet, minkä edestä on taisteltu ja kuoltu?”

Huikka tuopista, josta kolmannes näytti päätyneen neuleen rinnuksille. Severi oli vauhdissa: ”Se Helmeen Martti ei paljon tiedä, mutta sen se tiesi, että ennen puhuttiin flunssasta. Nyt se flunssa ei kaada vain vanhoja, vaan myös valtioita. Ruotsi ja Valko-Venäjä saavat kuulla kunniansa toimettomuudesta. Pohja se on valtion kassassakin. Ei Valko-Venäjällä odotella EKP:n pakettia pelastukseksi. Eikä liioin NATO:a pelastamaan jos 'kasakka' päättää ottaa omansa pois. Eikö se veli velnäläinen vähän aikaa sitten juuri harjoitellut Valko-Venäjän valtaamista Kaliningradissa? Amerikassakin on vaalit tänä vuonna. Ei se yksi kohkaaja halua maataan sitoa sotaan vaalivuonna. Pitäisi Suomessakin herätä tosiseikkoihin. Kausiflunssa tappaa kuussataatuhatta ihmistä vuodessa.”

Ensimmäinen tuntui hävinneen ikeniin. Vaihdoin olutpatruunan uuteen.

”Mä jäin miettii sitä sikarihomma, Kaido”, Hannu jutteli.

”Mulla on pari tuttuu Lahdessa, jotka on sikäläisen klubin jäseniä. Tavallisesti ne ostaa tupakan Tallinnasta, kun verotus on niin paljon kevyempää. Tänä kesänä niillä piti olla reissu Kuubaan, mutta sinne ei kuulemma voi lähteä. Niiltä reissuilta saa tuoda helposti parisataa pölliä mukana. Niillä on klubilla iso humidori. Nyt siellä alkaa kuulemma kaappi huutaa ei-oota.”

”Eikö se klubi voi tilata itse niitä sikareja?” kysyin.

”Ei voi. Katos kun se toimii Suomessa niin, että se klubi ei saa tehdä bisnestä. Kukaan ei voi nostaa palkkaa, eikä klubilla voi olla liikevaihtoa. Kaikki 'asiakkaat' on jäseniä. Pitää panna nimi kirjaan. Niiden piti keksiä sinne siivoja jostain, kun ketään ei voi palkkaa siihen hommaan.”

”Miksi ei?”

”Tupakointitila. Terveysriski, katsos. Ei voi velvoittaa ketään työskentelemään sellaisessa krematoriossa. Noh, kohtahan siellä ei enää kukaan polta, kun ei ole poltettavaa. Tupakkakauppa on kiinni ja lisää ei saa tilata.”

Hannu veti Haltin oliviinvihreän metsästystakin vetoketjua kiinni: ”Kuule, Kaido. Mennään käymään tupakalla.”

”Okei.”

Hannu nosti lasinalusen tuoppinsa päälle ja lähti kävelemään takaovelle. Tupakkapaikka oli nyt Omistajan pysyväismääräyksellä siirretty takapihalle, missä tupakkimies herätti vähemmän huomiota kuin kadun puolelle, etenkin virallisten sulkemisaikojen jälkeen. Hannu poimi kurkkupurkin takaoven rappusten pielestä, kiersi kannen auki ja asetti sen Jyskin lasipintaiselle puutarhapöydälle ja tarjosi sitten Al Caponen vaniljasikariaskia.

”Palaako?”

”Ei aitäh. Poltan näitä omia karvaperseitä.”

Hannu laski leukaansa rintaan ja sytytti sikarinsa tarjoamallani tikulla. Hannu vetäisi sauhut samalla, kun sytytin omaa sätkääni, kohensi sitten otsalle valahtanutta Stetsoniaan ja pujotti toisen käden taskuunsa. Parasta aikaa mies puhalsi savua miettiliään näköisenä pihan suuntaan.

”Eikös sulla, Kaido, ole se huvilaivakipparin lupa?”

”On”, vastasin. Olin edellisenä kesänä osallistunut kurssille, mitä eräs ranskalainen Tallinnassa asusteleva herra oli järjestänyt. Kurssi oli ollut erityisen edullinen, kun opettajaksi oli palkattu vanha merikarhu Igor, joka tarjosi opetusta englanniksi.

”Onkos tullut paljon purjehdittua?”

”Ei ole laivaa, niin ei tule paljon harrastettuakaan.”

”Jaa, harmi. Joku voisi tehdä isot rahat nyt jos saisi vietyä Suomeen pojille tupakkaa.”

”Tuskinpa muutaman sikarin vieminen kattaa polttoainekuluja ja laivan muita juoksevia kuluja”, aprikoin.

”No se 'muutama sikari' on vähän suhteellinen käsite. Sillä klubilla on kaksikymmentä jäsentä. Niistä puolen oli tarkoitus sieltä Kuubasta kaikkien hakea se parisataa pölliä nyt kesällä. Siis kaksituhatta sikaria.”

”Jaa.”

”Jaa jaa. Suomessa tupakkivero on melkein puolet suurempi kuin Virossa. Muistatkos kun puhuttiin niistä sikarien hinnoista? Ei ne pojat polttele mitään tällaisia al caponeja, vaan oikeita sikareja”, Hannu sanoi ja esitteli sikarinnatsaansa.

”Siitä on vara ottaa vitonen välistä. Se tekee kymmenentuhatta euroa.”

Baarin takaovi lennähti auki ja Priit seisoi ovenkynnyksellä: ”Poisid, mis te siin teete? Kas teil on mingi romantiline hetk? Tulge sisse jooma. Mä en jaksa kuunnella tuota Severiä enää yksin. Siellä baarissa pitää vielä tehdä urotekoja!”

Hannu pudotti sikarintumpin kurkkupurkkiin, kiersi kannen kiinni ja katsoi minua: ”Joo, joku saisi niitä 'urotekoja' alkaa tekemään.”

”Jah! Kaido, tuled ka?” Priit hoputti.

”Jaa, kohe tulen”, vastasin ja nostin puoliksi poltettua sätkääni merkiksi.

Priit läpsäytti Hannua olalle ja molemmat miehet poistuivat sisään.

Imeskelin tupakkia nyt yksin takapihalla. Yhdessä naapuritalon ikkunassa paloi valo. Joku oli siellä samoissa touhuissa nojautuneena asunnon ikkunasta ulos.

Kymmenentuhatta euroa. Verottomana. Melkein vuoden palkka.

Hetken leikiteltyäni ajatuksella laivan vuokraamisesta ja purjehtimisesta Suomeen luovuin kuitenkin leikistä. Vuokralaivojen kulkua ”träkättiin”, eikä Suomeen ollut nyt mitään asiaa. Lisäksi minulta puuttui tarvittava kokemus ylittää Suomenlahtea kevätkelissä. Ja kuka nyt myisikään kaksituhatta sikaria? Siihen tarvittiin lisäksi pääomaa, mitä minulla ei parasta aikaa ollut.

Vetäisin viimeiset savut sätkästä ja nakkasin tupakannatsan pihamaalle. Naapuri oli hävinnyt ikkusta ja valo sammunut. Avasin baarin oven ja astuin sisään takaisin tiskille. Severi kohkasi Hannulle ja Priitille matkustamisen riskeistä tulevaisuudessa. Radiossa soi vanhan rallin suomenkielinen tulkinta. ”Mä olin kuningas, lailla Virran Olavin. Sain kultaa sain myös timantin. Koskaan kenellekkään sanonut en ei.”

Seuraava osa julkaistaan perjantaina 24.4.