Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyhä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.
Sain aamuaskareet keittiössä sätkien kanssa päätökseen. Polttelin yhden tupakan ikkunasta ja katselin pihamaalle. Kojameesta ei näkynyt ja aidattu hiekkalaatikko oli tyhjä. Pihamaalla sijaitseva lasten leikkipaikka oli käärittynä puna-valkoiseen teippinauhaan. Tuuli humisi ikkunan pielestä ja lokit kirkuivat jossain kauempana. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta.
Tumppasin tupakan. Vatsa murahti merkiksi, että edellisestä ateriasta Albatrossissa oli kulunut kahdeksantoista tuntia. Jääkaapin sisältö, joka käsitti kuivahtaneen kannikan Muhu-saaren tummaa leipää käärittynä paperipussiin, avatun purkin makrillia tomaattikastikkeessa, sekä punajuurimehulla hapatettua hapukapsaa, joka ohuesta väristään päätellen oli jo nähnyt parhaat päivänsä, rohkaisi lähtemään ulos.
Trammipysäkillä seisoi kiinalainen opiskelijatyttö talvitakissa ja maski kasvoilla tutkimassa puhelintaan. Seisahdin pysäkille. Kevätaurinko lämmitti jo kovin kasvoja. Opiskelija vilkaisi minua ja käveli pysäkin toiseen päähän. Lueskelin uutisia puhelimesta. Eesti oli tosiaan päättänyt evätä oleskeluluvan ulkolaisilta, joilla ei ollut työperäistä, tai muuta syytä, oleskella Eestissä. Mahtoikohan pysäkillä seisova kiinalainen opiskelija valmistua tänä keväänä? Jos niin, niin töitä ei varmasti ollut tarjolla. Kuinkahan palautuslennot järjestettiin? Mietin Irinaa, joka oli palannut Portugalista lomalta sotilaslennolla, kun tavalliset lennot oli peruttu. Kyyti oli valtion järjestämä ja kustansi seitsemänsataa euroa. Kuukauden palkka. Kotiin palattuaan Irina oli jäänyt seuraavalla viikolla työttömäksi. Ajatus siitä, miten Irina, jonka äiti oli jo vuosia sitten kuollut syöpään ja isä juonut itsensä hautaan pärjäsi nyt laittoi puistattamaan. Mihhail raportoi tutvumiskeskusessa nuorten seuranhakuilmoitusten lisääntyneen. ”Kohtun sponsormehega. Seks ja raha. 50E pool tundi kuni tund”, 19-vuotias nimimerkki ”musihuuled” ilmoitti.
Trammi kirskui pysäkille. Minä ja opiskelijatyttö nousimme tyhjään vaunuun.
”Püsi kodus!” kajahti trammin kaiuttimesta.
En vaivautunut leimaamaan matkakorttia.
Jäin trammista Hobujaamalla. Ajattelin kävellä loppumatkan Albatrossiin haukatakseni vähän raitista ilmaa. Kasteluauto ajoi tyhjän aution läpi ja ruiskutti kuuliaisesti vettä kadulle. Poikkesin suljetun Tallink-hotellin ohi Viru-keskuksen tupakkakauppaan. Kaupan myyjä, Natalya, piti puotia auki, vaikka lähes koko Viru-keskus oli suljettu. Nelissäkymmenissä oleva blondi venäläisrouva kätki vartalonmyötäisen mustan paitansa alle kunnioitettavan parin rintoja. Kasvot olivat nekin kauniit, vaikka ikä ja oletettavasti tupakka olivat luoneet uurteet hieman tavallista syvemmiksi. Natasha oli epäilemättä ollut nuorempana varsin tavoiteltu piika.
”Kott sinist chestersfieldi palun”, pyysin.
Mustat korkokengät kopisivat kivilattiaa vasten, kun Nata kääntyi kannoillaan ja käveli hyllylle pussitupakkien kohdalle. Farkkuihin puettu uuma keinui mietteliäänä puolelta toiselle hetken ennen kuin pitkät sormet valitsivat oikean pussukan hyllystä. Ranteessa oli kultainen koru, kynnet oli lakattu heleän vaaleanpunaisiksi. Natasha asteli takaisin lasitiskille. Tummaksi rajatut silmät katsoivat maksupäätettä: ”midagi veel?”
”Ei aitäh. Kaardiga.”
Kosketin terminaalia kortilla.
”Tšekki on vaja?”
”Ei aitäh.”
”Aitäh. Kena päevat!”
”Nägemist.”
Kello kilahti kun avasin oven kadulle. Virun tupakkapuoti oli kalliimpi kuin tavallinen tupakkakauppa. En oikein tiennyt miksi jatkoin siellä käymistä. Toisaalta, se oli sopivasti matkan varrella Albatrossiin. Ehkä syy oli vain Natalyassa. Naisrintamalla oli ollut aika hiljaista viime aikoina. Kun aloitin Albatrossissa jonkinlaista „vispilän kauppaa“ oli ollut minun ja Marisin välillä. Tai sitten vaan kuvittelin. Joko tai, Mihhail oli onnistunut sen vesittämään levittämällä keksittyjä huhuja minun ja Marisin yhteisistä illanvietoista. Todellisuudessa mitään ei ollut ehtinyt tapahtua. Seurannut kiusaantuneisuus oli pitänyt Marisin varautuneena siitä lähtien minua kohtaan. En ollut yrittänyt sen kummempaa lähestymistä itsekään, enkä ollut varma omista tunteistani. Maris oli ottanut aimo harppauksia urallaan saatuaan pestin Kristjan Peäsken ravintolaimperiumista. Kristjan tarjosi lupaaville kandidaateille mahdollisuuden mennä viinikouluun ja maksoi koko lystin omasta pussistaan ehtona vain, että työntekijä olisi hänellä töissä seuraavat pari vuotta. Kristjanilla oli Vana Linnassa muurien sisään kauniiseen puutarhaan piilotettu ravintola Leib sekä yläkaupungissa sijaitseva viinibaari Pazzo. Uutena tulokkaana Noblessnerin sukellusvenetehtaan juureen avattiin edellisenä vuonna Umamin sulkemisen yhteydessä Lore Bistroo. Vuosi siellä ja vuosi täällä. Ketri Leisin, yhden Eestin parhaimman sommelierin, johdolla Maris oli kasvattanut ammattitaitoaan. Maris oli ainoastaan kaksikymmentäkolmevuotias, kun kontrahti oli lusittu ja uusi pesti odotti Albatrossissa. Vaikka Maris oli sommelierin roolissaan rautainen ammattilainen ja viljeli sivistyneen kuuloista viiniterminologiaa kolmella eri kielellä, pinnan alta puski esiin pieni tyttö. Ehkä Maris oli vain nainen ja siinä kaikki.
Käännyin Gonsiorilta palolaitoksen kulmasta Raualle. Kannike lillepood mainosti Eestin yhden suosituimman kukkakaupan olevan virusvapaa. Testit oli kuuleman tehty. Erikoista mainontaa. Tuli heti mieleen, että lämpimän kosteassa kukkakaupan ilmassa tauti varmasti muhi paremmin. Vai oliko se sittenkin niin, että lämmin ilma juuri tappoi sen? En enää muista. Raua Saun oli kiinni. Tuo modernilla julkisivulla raiskattu vanha yleinen sauna tavallisesti houkutteli venäläisiä viikonlopun viettoon. Pistäydyin siellä kerran Andrein kanssa perjantaiserviisin päätteeksi. Eukalyptusvihta kainalossa ja muutama Albatrossista evakuoitu Tankerin Sauna IPA kassissa tyrmistyimme pukuhuoneen oven kylttiä: „Ei omia juomia saunatiloihin.“
Sisäpuolella kylttiä oli kuitenkin tulkittu kirjaimellisesti. Lauma venäläisiä istui pyöreän pöydän ääressä piknikillä. Kuivattu kala ja vodka suolakurkkuineen koristi pukuhuoneen pöytää. Ilmeisesti kyltti tarkoitti kaakeloituja tiloja ja lasipulloja. Venäläisille täytyy nostaa hattua. Kun Eestiläinen noudattaa sääntöjä pilkun tarkasti ja usein soveltaa niitä säätäjän eduksi, venäläinen on oma-aloitteisempi joustamaan älyttömistä säännöksistä. Ehkä se on kulttuurinen tekijä. Venäläinen on tottunut ajattelemaan omilla aivoillaan selvitäkseen. Kodu pagarid Rauan ja Kreutzwaldin kulmassa oli laittanut kyltin oveen „Avatud“. Arvaten asiakkaat eivät olleet uskaltaneet kokeilla leipomon uksen salpaa omatoimisesti. Sepä se. Eestiläinen jättää varmuuden vuoksi kokeilematta. Leipomo bisnes oli kai erityisen kovan haasteen edessä. Ravintolan tai tavallisen tusinaleipomon saattoi ajaa alas muutamassa päivässä, ja jälleen avata suhteellisen nopeasti. Oikean leipomon sulkeminen ja avaaminen oli käytännössä mahdotonta. Jos leipä leivottiin juureen, niin juurta oli myös ruokittava, mikä tarkoitti leipomista joka päivä. Tallinnan hapanjuurileipomot, kuten Kotzebue, Röst sekä naapurin Bekker pitivät kynsin hampain kiinni aukioloistaan.
Vasella oli hiljaista. Aurinko heijasteli vastakkaisen talon ikkunoista. Koivujen silmut olivat alkaneet aueta. Merikapteenien talon nurkalla hiljaisuuden rikkoi musiikki. Musiikin lähde löytyi Albatrossin baaritiskiltä. Andrei tuijotti läppäriään kämmeneensä nojaten. Sormien välissä oli tupakka. Pöydällä tyhjä espressokuppi, tulppaanilasi sekä avattu pullo Cuarenta y tresiä. Kaiuttimesta soi Eros Ramazotti.
„Tsau!“
„Dobri den!“ Andrei vastasi.
Baaritiski oli vuorattu sellofaaniin. Pieniä koreja joihin oli asetettu kuohuviinipullo ja pussi biscotteja. Korit oli kääritty sellofaaniin ja koristeltu rusetilla. Marisin tekosia, arvattavasti.
„Arjen luksusta!“ siilitukkainen Andrei julisti selkänsä suoristaen, levittäen kättään kohti baaritiskiä ja päästäen suupielestään savupilven. Eestissä pienpanimot olivat kuuleman ahtaalla. Ihmisillä ei ollut syytä juopotella, eivätkä ravintolat tilanneet tarpeeksi olutta. Ale Coqin toimitusjohtaja Tarmo Noop kirjoitti Postimeehessä kesän olevan kynnyksellä ja sauna- sekä puutarhajuhlien alkavan: „Ihmisten tulisi yrittää pitää henkeä koholla, ainakin perheen piirissä“.
Laskin itselleni kahvin espressokoneesta baaritiskin takana. Andrei kertoili ensi viikon suunnitelmista. Keittiöön tulisi useampi tabletti, mistä eri kuriirifirmojen kautta tehtyjä tilauksia voisi seurata. Toimitus veisi isoimman osan aikaa. Andrei kertoi seuranneensa Mack's Barbequessa tilausten noutoa. Kolmen pitkän tuopin aikana tilausten noutoaika oli ollut keskimäärin kolmekymmentä minuuttia. Parhaillaan ruoka oli seissyt tiskillä 45 minuuttia ennen noutoa. Näiden kokemusten innoittaman Andrei oli päätynyt tarjoamaan suunnittelemiaan rapuannoksia ainoastaan kylmänä. Kuvat ja kestävä esillepano olivat myös tärkeitä. Ihmiset tarvitsevat sisältöä sosiaaliseen mediaan. Kuvien piti herättää ajatus hyvästä postauksesta ja saada asiakas tilaamaan. Kotona jokainen neliösentti on jo kartutettu, kuvattu ja jaettu, summasi Andrein analyysi. Jos Google nyt haluaisi tehdä uuden mapsin ihmisten asunnoista materiaali olisi varmaankin jo kasassa.
Kävimme Andrein kanssa esivalmisteet, „misat“, läpi. Andrei tilasi noutoruokaa havainnollistaakseen odotusaikaa. Pizza saapui neljäkymmentäminuuttia tilauksesta.
„Katsohan nyt. On sunnuntai-iltapäivä. Lounasaika on jo ohi, eikä jonossa siis ole montaa tilausta. Pizzan tekoon menee ammattimiehellä alle viisi minuuttia ja se on uunissa kuusi minuuttia. Loput se seisoo joko ravintolan tiskillä, tai kuriirin laukussa. Käyttääkö kokki kasvomaskia, tai kumihanskoja? Onko kylmäketju tuotteille kunnossa? Onko valmistuspinnat desinfioitu? Onko kuriirin reppu desinfioitu edellisen keikan jäljiltä? Tuskin! Suurin osa noista tusina hampurilais- ja pizzapaikoista ei välitä paskaakaan sellaisista asioista. Ne kokit siellä on ekstroja, joita ei voisi vähempää kiinnostaa onko se ravintola huomenna vielä pystyssä. Lisäksi ne on niin kovia jätkiä mielestään, etteivät vaan voi saada tartuntaa ja ryyppäävät sitten illat kavereiden kanssa. Tai sitten omistaja on joutunut irtisanomaan koko henkilökunnan ja joutuu nyt yksin, ensimmäistä kertaa elämässään, keittiöön. Usko pois!“ Andrei julisti.
Olin taipuvainen uskomaan Andrein hypoteesia. Olinhan itsekin miehittämässä Omistajan baaritiskiä useampana iltana viikossa. Etenkin nyt, kun ei tuntunut olevan muutakaan tekemistä. Mitä ekstrojen käyttöön tulee, niin tuttavani kertoi olevansa huolestunut oman toimistonsa siivoamisesta. Ulkoistettu siivousfirma kävi siellä „tehostetusti“ päivittäin, mikä tarkoitti, että eläkeiän kynnyksellä oleva rouva kävi kostealla rätillä pyyhkimässä pöydän kulmat ja tyhjentämässä roskikset. Ei siivooja siellä kulkenut täydessä suojapuvussa konttorin pöytien välissä, vaan tavallisessa siivoojan univormussa. Tuttavani oli pitänyt kuutioita hyvänä eristeenä muista työntekijöistä, mutta nyt siivooja varmisti, että pisarat liikkuivat pöydältä toiselle. Ei vanha rouva itsekään halunnut työntää päätään jokaiseen bakteeripesään. Pyyhkäisi vain nopeasti ja jatkoi kierrostaan seuraavaan toimistoon.
Siirtelimme Andrein kanssa ravintolan pöydät uuteen muotoon palvelemaan noutotiskinä kuriireille. Sitten istuimme takapihalle tupakalla ja kahville, kun iltapäivän ensimmäiset auringonsäteet tavoittivat pihamaan. Albatrossi oli valmiina tarjoamaan kulinaristista eskapismia asiakkailleen. Lähdin kävelylle Kardioruun. Andrei sanoi jäävänsä tutkimaan tilauksia. Maris oli ottanut kahden viikon loman, mutta sanoi tulevansa tarkastamaan viinitilaukset tarvittaessa.
Kiersin Kadriorun puistossa tyhjän suihkulähteen ja suuntasin taidemuseolle. Puiston allas ei ollut jäätynyt kuluneena talvena. Ruohokin oli säilynyt pääsääntöisesti vihreänä läpi kylmän kauden. Altaalla selvästi riskiryhmään kuuluva rouva syötti sorsia. Tervehdin rouvaa ohikulkiessani, joka hymyili ja vastasi tervehdykseeni. Kadriorun taidemuseo oli aina kiehtonut minua. Se oli kuin lego-talo metsässä. Venäjän keisarin aikaan edes keisarilla, tai keisarinnalla, ei ollut mahdollisuutta matkustaa minne mieli teki. Siksi maailma tuotiin Venäjän mahtavimman pariskunnan luokse. Pietarissa Eremitaaši, jonka pikkusisko Kadriorun taidemuseo oli, kätki sisäänsä maailmahuoneita. Vierailija saattoi pistäytyä Ranskassa, Japanissa tai Kiinassa lähtemättä yhden katon alta. Ehkä se olisi jälleen tulevaisuutta ja reppureissailupäivät Australiaan olisivat historiaa. Matkat tietysti pitäisi tehdä virtuaalisesti, kuten vanhassa Total Recall -leffassa.
Historiasta muistutti myös vanhan mallin ykköstrammin kirskunta Kadriorgin päätepysäkille. Vaunu pysähtyi ja jäähdytys alkoi humista. Suoristin nokkamütsini, kävelin pysäkille ja hyppäsin vaunuun. Vanhan ajan romantisointi oli saanut kaljahampaan kolottamaan. Omistaja oli varmaan jo avannut ovet tälle päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti