Tarina on fiktiivinen realiajasta ja tosielämän kokemuksista ammentava kertomus virolaisesta ravintolakokista, joka ajautuu kahden valtion väliin ja joutuu taivuttamaan lain kirjainta selvitäkseen näinä vaikeina aikoina. Kirjoittaja on ulkona viihtyvä ja Virossa asuva oikeustieteiden kandi, entinen ravintolakokki, joka saa pääasiallisen elantosa rahoituslaitoksesta.
21.4.
Seuraava viikko kului valmisteluissa. Laur oli päivät Muugassa laittamassa Jannea valmiiksi reissulle. Vietin päivät Albatrossissa, missä tunnit kuluivat madelleen. Asiakkaita ei yksinkertaisesti ollut. Iltaisin olin joko Laurin apuna aluksella tai tapasin Hannua Omistajan baarin lähistöllä. En halunnut riskeerata ja sopia yksityiskohdista puhelimitse. Eestin valtio oli jo lähestynyt aikaisemmin kansalaisiaan kehottamalla pitämään kahden metrin etäisyyden lajitovereihin. Sanomalehdessä epäiltiin, että teleoperaattori Telia auttaisi Eestin statistikaametia etäisyyksien valvomisessa. Osa viestin saaneista tuli siihen tulokseen, että puhelin kannattaisi jättää kotiin, jos mieli tavata perhettään. Niinpä olin jättänyt puhelimen Omistajan narikkaan siksi aikaa kun torstai-iltapäivänä tapasin Hannua. Tietäisivätpä ainakin, mistä tulla minua hakemaan.
Hannu seisoskeli Niinen ja Vana-Kalamajan kulmassa imeskelemässä vaniljasikariaan. Päällä Hannulla oli trenssitakki ja lierihattu.
„Et sitten ajatellut, että voisit näyttää yhtään epäilyttävämälle?“ kysyin.
„No terve itsellesi“, Hannu vastasi ja imaisi hermostuneesti sikariaan ympärilleen vilkuillen.
„No, mitäs uutta?“ kysyin ja työnsin kädet farkkujeni taskuihin.
„No niillä kuulle on nyt ne rahat. Se kontaktihenkilö on 'Waltteri'. Lauantai sopii tapaamispäiväksi. Mulla on tässä sulle ohjeet kirjekuoressa“, Hannu lykkäsi minulle A4-kokoisen ruskean kirjekuoren. Pujotin kuoren reppuuni.
„Niin, ja Waltteri käski sanomaan, että älkää tuoko aseita. Nekään ei tuo.“
„Mitä!? Aseita? Miksi me aseita tuotaisiin?“ hämmästelin.
„No ne ei haluu mitään ongelmia.“
„Nehän antaa ne rahat meille ihan suosiolla. Eihän siinä mitään pyssyjä tarvita?“
Severi veti viimeiset sauhut sikarista, heitti natsan katuun ja tallasi kengällä sen päälle: „Kuule, mä nyt vaan välitän näitä viestejä. Ei ole mun asia mitä ne haluaa!“
„No selvä...“
Hannu nyökkäsi minulle hyvästiksi ja kääntyi kävelemään Soon suuntaan, arvatenkin TOPS:iin.
Sytytin tupakan. Olin aina ihmetellyt mikä oli Hannun rooli tässä näytelmässä. Koko idea oli Hannun, mutta missään vaiheessa mies ei ollut ilmaissut haluaan päästä osuuksille mahdollisiin tuottoihin. Nyt aloin ymmärtää. Miehellä ei vain ollut vatsaa tällaisille hommille. Toisaalta, kyllä sen ymmärsi. Hannulla oli elämä ja jotain menetettävää. Vaikka lapset olivat jo lähteneet kotoa ja vaimo pian perässä, Hannulla oli silti paljon enemmän pelissä.
Tällaiset temput olivat epätoivoisten miesten hommia, ei viikonloppu-adrenaliininarkkien. Hannu oli kuitenkin onnistunut tartuttamaan hermostuneisuuden hetkeksi minuun ja nikotiini oli saanut käden vapisemaan. Päätin kävellä kulman ympäri Omistajan pubiin rauhoittavalle oluelle.
„Kuunnelkaas nyt tätä“, Severi nosti puhelintaan teatraalisesti kasvojensa eteen ja kohensi lukulasejaan. „Hesarissa kirjoittaa, että TE-toimiston asiantuntijalausunnot ylittävät lakisääteisen käsittelyajan.: 'Lisäksi käsittelyä on viivästyttänyt se, että uuteen tehtävään perehtyminen on vienyt asiantuntijoiltamme aikaa'. Kyllä tuo asiantuntijatermi on aika liberaalissa käytössä. Olisi ollut paljon reilumpaa kirjoittaa, että 'uuteen asiaan perehtyminen on vienyt asiantuntijoiltamme aikaa'.
Terve Kaido! Tulit juuri parahiksi kuulemaan miten Suomen kansaa taas koijataan. Titteli tekee nykyään asiantuntijan. 'Ensin oli hamppari ja sitten tuli jätkä', lauloi laulaja aikoinaan. Ennen työtä tehtiin taitojen mukaan.“
Istuin jakkaralle baaritiskin toiseen päähän. Omistaja nosti yhden sormen pystyyn kysyvästi. Nyökkäsin.
Severi jatkoi: „Nyt siellä toimistolla sitten kaikenmaailman kesähessut käsittelee niitä hakemuksia. Jos vanhat merkit pitää paikkansa, niin ne saa joku käsitellä vielä uudelleen. Saadaan vaan ostettua vähän lisää käsittelyaikaa työttömän kustannuksella. Pari kuukautta alkaa olla jo aika pitkä aika odotella tukea. Siinä tulee nälkä. Eikö ne tajua, että ei sillä tavallisella ihmisellä ole kuukausien palkkaa säästössä? Ei edes satalappusta. Mites sulla, Kaido, vieläkö on töitä? Onko sulla paljon rahaa säästössä?“
„Joo, vielä on töitä. Ei, ei ole rahaa säästössä“, vastasin.
„No syytä on ruveta sitä jostain kaivelemaan. Laivareittejä Suomeen kuuleman suunnitellaan avattavaksi työntekijöille. Etkös sä ole ollut siellä töissä joskus? Löytäisitkö sieltä rahakkaampaa duunia?“
„Kuka tietää“, vastasin.
„Noniin! Entäs nyt sitten tämä: 'Poikkeusolot jatkunevat eriasteisina vähintään useita kuukausia, osin mahdollisesti jopa vuosia.' Pari kuukautta sitten puhuttiin 'poikkeusolosta' kuin kirosanasta. Nyt todetaan maltillisesti sivulauseessa poikkeusolojen jatkuvan vuosia. Niin se vapaus lähtee liusumaan laiskan pulskean kansan käsistä.“
Hermostuneisuuteni oli muuttunut ikävystyneisyydeksi. Kulautin oluen kurkkuuni ja pamautin tuopin pohjan baaritiskiin: „Kuulkaa hyvät herrat. Minun jaoks ei olisi väliä vaikka tämä eriolukord jatkuisi vielä vähän pidempään.“ Nostin käden suuni eteen estääkseni nikotusta tulemasta.
„Kaido, sulla on päässä vika!“ Severi parahti.
„Ja nyt jos sallitte, niin lähden toviksi lepäämään“, ilmoitin teatraalisesti ja kaivoin taskusta läjän kolikoita pöydälle. Omistajalla nyökkäsi hyväksyvästi kädet täynnä rättiä ja oluttuoppia. Astuin kadulle ja tökkäsin tupakan suuhuni. Sataman suunnalta kuului vaimea trammin kirskunta. Pistin tupakan takaisin taskuun ja hölkkäsin pysäkille. Risti seinään. Kerrankin trammi osui kohdalle sopivasti. Lysähdin vaunun penkille istumaan ja pyörittelin sätkää sormien välissä. Baarissa minut oli vallannut pakonomainen tarve päästä pois. Vatsaa kouristi ja pää tuntui kevyeltä. Menin kotiin ja pyörin sängyssä aamuun asti.
Aamulla lueskelin uutisia. Ukranalaiset olisivat tulossa kesäksi Eestiin. Suomessa Helsinkiin rakennettuja tornitaloja jouduttiin remontoimaan. Kommenttipalstalla arvioitiin syyllisiksi eestiläisiä rakennustyömiehiä. Suomessa eestiläiset olivat syyllisiä rakennusten ongelmiin, kun Eestissä syypäitä olivat ukrainalaiset. Kiovasta Tallinaan pääsi bussilla viisikymppiä siivu. Minskistä parhaillaan alle kolmen kympin.
Sitten muistin Hannun kirjeen. Kömmin sängystä ylös eteiseen ja kaivoin ruskean kirjekuoren taskusta. Leikkasin kuoren auki juuresveitsellä. Nipussa papereita oli kopioita merikartoista. Merimerkki Peterburgiin kulkevan meriväylän pohjoispuolella oli rengastettu punaisella tussilla. Ohessa oli myös erilliselle paperille kirjoitettuna kellonaika, päivä, sekä tunnistautumisohjeet. Avasin ikkunan selälleen ja sytytin tupakan. Istahdin keittiönpöydän ääreen ja valitsin Laurin numeron.
Laur seisoi autorampin ylätasanteella garaažin sisäänkäynnillä. Aurinko paistoi ja tuulenvire havisi puiden oksissa, jotka jo hyvää vauhtia olivat puhkeamassa lehteen. Lair seisoi nojautuneena aitaan silmät kiinni vasten aurinkoa ja poltteli tupakkaa. Kuullessaan askeleeni Laur avasi silmänsä ja nosti kätensä tervehdykseen. Tervehdin kädenheilautuksella. Toinen käsi puristi repun remmiä, jossa oli Maximasta poimitut neljä alexanderia ja ruskea kirjekuori.
Aamupäivisin autotallialue oli pääsääntöisesti tyhjä. Tuulenpuuska nostatti hiekkaa ja tomua ilmaan tallien välissä. Sain tomua silmiini ja Laur yski kuivaa yskäänsä. Tallin ulko-ovien edessä seisoi pakettiauto. Laur edellä pujahdimme avoimesta tallin ovesta käytävään. Seisoin hetken sisäpuolella ja annoin silmien tottua hämärään. Sitten jatkoin avoimelle yksityistallin ovelle. Sisällä laskin repun baarijakkaralle pajapöydän eteen ja kaivoin repusta kaksi alexanderia. Ojensin yhden Laurille, joka avasi sen pöydällä lojuneella sytyttimellä. Vaihdoimme pullot päikseen ja pian toinenkin pullo suhahti auki.
„Tere hommikust!“ Laur virkkoi, kun pullojen kaulat kohtasivat kilahtaen.
Levitin ruskean kirjekuoren sisällön pajapöydälle. Laur katseli papereita hetken ja kaivoi sitten pitkän ruskean pahvilieriön katossa riippuvasta verkosta. Tuubin päässä oleva valkea korkki poksahti auki. Laur kaivoi sisältä rullan merikarttoja ja levitti niitä punkalle. Tuokion kuluttua Laur avasi yhden pajapöydälle minun papereiden viereen.
„Tässä“, Laur hahmotteli sormellaan aluetta kartassa, jossa minun papereihin punaisella ympyrällä merkitty alue sijaitsi. Pöydän alta ilmestyi harppi, kolmio ja parallel-viivoitin. Laur kaivoi pahvituupista kartan kokoa vastaavan kalvon, asetti sen kartan päälle ja teippasi kalvon nurkat sitten kiinni karttaan.
Aloimme hahmoittelemaan kalvolle reittiä Muugan Koljunukista sovitulle merimerkille. Noin varttitunnin kuluttua Laur irroitti teipit kartan nurkista, nosti kalvon syrjään ja hahmotteli summittaisen merimatkan lyijykynällä karttapaperiin. Minä avasin toisen alexanderin ja sytytin tupakan. Puolen päivän aikaan lähdimme käymään Jannella. Laur nosti pakettiauton perään muutamia jerrykanisteria dieseliä, kolme litraisia vesipulloja, erilaisia köysiä, kahdet paukkuliivit ja vesitiiviin kassalippaan.
„Veneellä on pari paksua haalaria, mütsid, kindad ja saapad.“
Käänsimme Laurin kaverin pakettiauton kokan kohti Muugaa. Matkalla pysähdyimme Maximimaan. Laur latasi kassahihnalle pikakahvia, pähkinöitä, rusinoita, suklaata, olutta ja ikkunanpesuainetta. Ostin kaksi pakettia sinistä chesterfieldiä ja taskupullon napoleonia. Laivalla oli vaikea kääriä sätkää.
Siinä missä Piritan satamassa kävi tähän aikaan vuodesta jo täysi hälinä Koljunukin satama Muugassa oli lähes tyhjä. Muutamia purjeveneitä oli tuotu laituriin, mutta ainoastaan yhdellä näkyi liikettä. Ryhmä naisia Eestin Kalev purjehdusklubin takit päällä touhusi kymmenmetrisen purjeveneen kimpussa ja jutteli kovaan ääneen venäjäksi. Laur ajoi pakettiauton kaijaan Jannen perän kohdalle. Hyppäsin kyydistä meren puolelta ja nousin alukseen. Laur kiersi kuljettajan puolelta auton perään ja avasi takaovet. Löysäsin keulan köysiä ja palasin ahteriin. Kurotin partaan yli perän köysiin ja vedin Jannen kiinni laiturin rengasvalliin. Laur kantoi jerrykanisterit laituriin ja ojensi ne sitten yksi kerrallaan minulle.
Puolen tunnin päästä laiva oli lastattu ja istuimme sillalla. Laur kääntyili ruorin takana jakkaralla olutta siemaillen. Löhösin seinää vasten penkillä. Kello kahden merisäätiedotus rahisi radiossa taustalla. Janne keinui hiljakseen laiturissa. Katselin ikkunasta ulos. Naisporukka teki lähtöä. Yksi maasturi oli ilmestynyt trailerin kanssa laskemaan pientä moottorivenettä rampille.
„Nähdään huomenna kuuden jälkeen täällä“, Laur rikkoi hiljaisuuden.
„Sopii. Minulla on huomenna viimeinen päivä Albatrossissa.“
Andrei oli edellispäivänä ilmoittanut ettei hänellä ollut enää varaa pitää minua tyhjän ravintolan keittiössä. Työt loppuivat toistaiseksi. Tilille sopi odotella puolen kuun palkkaa, jolla maksoi juuri ja juuri vuokran. Vuokranantaja oli viimeinen vastannut kyselyihini ja luvannut sadan euron lievityksen vuokrahintaan. Olin myynyt yhden global-veitsen Mihhailille muutamalla kympillä. Se jätti satasen ruokaan ja muihin kuluihin.
Joimme sikspäkin olutta puoliksi. Neljän aikaan Laur kiersi Jannen kannella tarkastamassa köydet ja lukitsi sitten kajuutan ja sillan luukut. Nousimme autoon.
„Mihin haluat, että pudotan sinut?“
„Balti Jaamalle, palun.“
Severi istui nojatuolissaan juttelemassa muutamien suomalaiskantisten kanssa. „Riskiryhmäläisistä“ koostuva korttirinki oli tullut hakemaan vauhtia Omistajan baarista. Eläkeläiset pelasivat korttia ja joivat eläkettään iltaisin Arizona-baarissa Virulla. Alle kuusikymppisillä ei ollut rinkiin asiaa.
„Suomessa jo kovasti odotellaan Tallinnaan pääsyä. Eivät vain taida ymmärtää, että vaikka rajat avattaisiin, niin Virossa joutuu edelleen kahden viikon karanteeniin maahan tullessa“, Severi esitti.
„Höllennykset onkin tarkoitettu vain työmatkalaisille“, Ritva, yksi ringin jäsenistä, täsmensi.
„Pieni olut“, tilasin.
„Mikäs sinuun on mennyt, kun lastenoluita tilaat?“ Severi kysyi.
„Valuuttakramppi“, vastasin.
„Hoi! Anna miehelle aikuisten tuoppi ja jallu kylkeen. Pistä ne minun piikkiin“, Severi huikkasi Omistajalle.
„Käännyppäs ympäri, Kaido. Saitko monon kuvan takamukseen?“
„Huomisesta alkaen olen työtön ja puukoton osa-aika alkoholisti“, vastasin.
„Mitäs nyt aiot?“
„Lähden Suomeen töihin, jos raja avataan työläisille“, vastasin.
Join oluen ja jallun ja heitin takin selkään. Severiä oli raskasta kuunnella muutenkin, mutta vanhan miehen eläkkeen juominen säälistä oli jo liikaa.
„Aitäh napsu eest.“
„Kyllä mulla aina kokkipojalle on kotona töitä“, Kaijaksi aiemmin esittäytynyt rouvakaartin edustaja raakkui perääni käheällä äänellä, kun kävelin ovelle.
„Kiitti paljon.“
Kävelin Põhja Puiesteen trammipysäkille ja polttelin matkalla viimeisen tupakan ensimmäisestä chesterfield-askista. Filtteritupakkaa sai polttaa ketjussa. Roskista tyhjälle askille ei sattunut matkalle. Mistähän se johtui, että aina kun roskista tarvitsi sai kävellä kilometritolkulla ennen kuin yksi tuli vastaan? Rutistin askin taskun pohjalle. Kaksi koiran kusettajaa seisoi Niinen kulmassa maskit kasvoilla. Koirat vaihtoivat keskenään nesteitä. Riigikogu kokoontui Õhtulehden kuvien mukaan maskit päällä. Kuinkahan paljon niistä oli hyötyä, kun koirat kantoivat pisarat kuitenkin kotiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti