Muistelen kuulleeni, että teknologinen
kehitys kotitaloussaralla kolisutteli tiensä päähän 90-luvun
lopulla. Meillekin tuli ensin DVD-soitin, ja sitten pari vuotta
myöhemmin se integroitiin televisioon, ja kohta taas televisio alkoi
litistyä. VHS-kasetit unohtuivat ullakolle, mutta ilmassa leijaili
kusetuksen tuoksu. Minua näistä asioista viisaammat olivat sitä
mieltä, että tarvittiin lisäaikaa uusien vipstaakkien
kehittämiseen. Näin ollen kuluttajalta lypsettiin markka (myöhemmin
euro) kerrallaan pääomaa sikariportaan povitaskuun.
Kuluttaja viisaudessaan oli tottunut
saamaan ”kaiken mulle heti”, ja närkästyi. Rengin töissä
käyvää isäntää alkoi pänniä virikkeiden puute töiden ja
kaupassa käynnin jälkeen. Parisuhteen pilarina pitkään toiminut
TV ei, neljän kanavan tarjonnalla, riittänyt nukkumaanmenoaikaan
saakka. Minä tipahdin kärryiltä digiboksin kohdalla. Ei enää
kiinnostanut. Karistin pölyt olkapäiltä, ”log outtasin”
IRC:stä ja lähdin ulkoilmaan. Sattuipa onneksi asepalvelus siihen
sisältöä tuomaan.
Kaksi- ja
kolmekymmentälukujen aikana koettiin samanlaista tyytymättömyyttä
magnetofonin ääressä kuin 70 vuotta myöhemmin kuvaruutujen
edessä. Kaikki keksimisen arvoinen oli jo keksitty, vaikka kuuhun ja
kuolemattomuuteen ei vielä ylletty. Vapaana syntynyt ihminen oli
ehdollistettu kaupunkiin paisuttamaan verokarhun kassaa. Sirkushuvit
vain pääsivät loppumaan, vaikka leipää oli vielä jäljellä.
Aldous
Huxley puhuu teoksessaan Beyond The Mexique Bay (1934)
nykyajan ”The New Stupid” -ihmisestä. Tällainen uuden ajan
maallistunut ihminen kaipaa perusteluja olemassaololleen, mutta ei
löydä niitä enää mystiikasta. Tärkeintä on jokin
konkreettinen. Huxley varoittelee teoksessaan
nationalismin kautta radikalisoitumisesta ja Eurooppalaisen yhteisen
mytologian tarpeesta. Viha on yhteishenkeä vahvempi. Hitlerin
Saksassa paikan otti kiihkonationalismi, joka kauppasi uutta
mahdollisuutta ja uskoa Saksan nousuun. Muu maailma vastasi.
Viikingeillä motiivina ryöstöretkille
lähtöön väitetään usein olleen seikkailunhalu. Ihminen kaipasi
ärsykettä, vaihtelua, normaalin arkeen. Meidän
hyvinvointiyhteiskuntamme on tarjonnut monelle tarpeeksi seikkailua
työpaikan, kaupan ja kotisohvan välillä. Kun on vain riittävästi
”leipää ja sirkushuveja”.
Geroge
Orwellin Nineteen Eighty-Four (1949) tarjoili lukijalle
yhteiskunnallisen dystopian, jossa Isoveli valvoo. Eliitti sääntelee
keskiluokan mielialoja ja muokkaa historiaa. Keskiluokalle on
tarjolla leipää ja sirkushuveja: soma-huumetta, victory-giniä, sekä
”vihaviikkoja”. Keskiluokka on ehdollistettu status
quon. Alin luokka, ”prolet”,
elävät vilpittömässä mielessä ja ovat liian tyhmiä ymmärtämään
vallitsevassa tilanteessa mitään pahaa. Mieli ei enää kykene
muovaamaan kokonaiskuvaa. Sotaa käydään kasvottomien Eurasian
massojen ja Itäasian kansojen kesken, joihin viha kohdistetaan.
Orwell esittelee ”Doublethink” -konseptin, jossa musta
muuttuu valkeaksi – vihollinen ystäväksi, tai toisinpäin. Muita
tunnettuja teesejä Airstrip One:lla olivat mm. ”Sota on rauhaa”,
”vapaus on orjuutta” ja ”tietämättömyys voimaa”.
Syyskuu 2001 toi
uutta mielenkiintoa arkeen. Hyvinvointiyhteiskunnan sohvannurkassa
käynyt poru sai uuden käänteen: Globaalin terrorismin. 2007 vuoden
kiinteistökuplan puhjettua iski lama, mutta taistelut Afganistanissa
kiihtyivät. Mielenkiinto kääntyi toisaalle.
Viha sai jälleen saanut kasvot Euroopassa. Viimeistään pakolaisvirta on
konkretisoinut vihan kohteen sohvannurkassa kököttävälle
veronmaksajalle. Miksi meillä on tarve sortua ylilyönteihin?
Suomessa on ammuskeltu aiemminkin, usein mopokerhojen toimesta, ja sitä
pidetään aika normaalina uutisena. Turun puukotus tosin oli nyt
jotain aivan uutta, koska taustalla ei ollutkaan kotimainen
järjestäytynyt rikollisuus. Puukot, toisaalta, ovat heiluneet
Suomessa ennenkin. Vai tuliko Turun puukotus jollekin pohjalaiselle
uutisena? Orwellin sanakirjassa puhutaan Doublethinkistä.
Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen muistelee Turun
torin edellistä puukotusta 1999. Tuolloin kyseessä oli
radikalisoitunut kotimainen nuorisojoukko:
"Pari päivää myöhemmin pälkähti päähän, että minähän kävin silloin Turussa tekemässä juttua tapauksen taustoista. Mistä siinä olikaan kyse? En muistanut mitään."
"Pari päivää myöhemmin pälkähti päähän, että minähän kävin silloin Turussa tekemässä juttua tapauksen taustoista. Mistä siinä olikaan kyse? En muistanut mitään."
Orwell käyttää tästä teesiä "tietämättömyys on voimaa". Propagandan pyyhekumi on niin vahva, että jutun kirjoittanut toimittajakin oli sen unohtanut.
Vuoteen 2017 mennessä sotaa on käyty lähes yhtä mittaa kuusitoista vuotta. New Stupid on syönyt ähkyn toistuvista sirkushuveistaan. Terrorismi on kuitenkin levinnyt kotirintamalle ja sirkushuveja riittää taas. Eurooppalaista mytologiaa ei ole rakennettu, mutta yhteinen vihollinen on löytynyt. Huxley ehdotti lakonisesti aikanaan esimerkiksi Japania, joka on niin kaukana, ettei konkreettista konfliktia välttämättä synny. Olemme sotaa käyvä yhteiskunta ja viholliseksi on leimattu arabit. Sotaa käyvälle yhteiskunnalle syntyy tappioita, kun vihollinen on keskuudessa. Ehkä Huxley oli oikeassa. Järjettömille iskuille löytyy muitakin kärsijöitä. Turha on äiti-paran valittaa Syyriassa, kun Tomahawk tupsahtaa piipusta torpan nurkkaan ja kaappaa puhevallan. Kasvottomat massat siellä kärsivät – eivätkö ne tajua itselleen sen aiheuttaneet?
Hirmutekoja tapahtuu ympäri maailmaa
ja niistä uutisoidaan informaatiotulvaan saakka. Jossain kohtaa
ihmisen itsesuojeluvaisto kääntää vastaanottimen off-asentoon.
Toisinaan kadehdin ”prolen” kykyä vastaanottaa
henkilökohtaisetkin huonot uutiset. Ihminen palaa kotisohvalle ja
klikkaa itsensä suoratoistopalveluun uuden Game of Thronesin ääreen.
Kymmenen tuntia myöhemmin ei tunnu enää niin pahalle. Viha on
padottu. Vastarinta lienee turhaa, lisäksi työlästä. Parempi
antaa periksi. ”Vapaus on orjuutta”, kaikuu Orwellin sanoissa.
”Vihaviikkoja” järjestetään työpaikan kahvihuoneessa ja
somessa, missä asiakkaat ja pakolaiset saavat kuulla kunniansa.
Marxin aikalainen Huxleyn ”Old
Stupid” oli suhteellisen helppo hallittava. Uskonto oli ”oopiumia
kansalle”, ja kurjuudessaan Old Stupid oli
onnellinen jos asioilla näytti tulevaisuudessa olevan hopeareunus. New
Stupid turruttautuu nykyhetkeen ja luo itselleen
rinnakkaistodellisuuden kuolemaa odotellessa. Kokonaiskuva on
sumentunut, eikä asioihin voi vaikuttaa. Kunhan laskuista selviää
ja jaksaisi töissä käydä.
Kävikö niin, että
vuosi 1984 tuli, meni ja toteutui; emme vain kiireiltämme huomanneet
sen tapahtuvan? Toisinaan Joku tiputtaa kuulokkeet ja
virtuaalilasinsa teatterin lattialle ja huomaa katsoa ympärilleen.
Apaattinen massa tuijottaa samaa näytöstä, jonka historia elää
päättäjien tahdon mukaan. Sotalippua on viety rauhan nimissä
(”Sota on rauhaa”) entisen liittolaisen maaperälle useaan
kertaan. Sillä hetkellä Joku tajuaa todellisuuden ja hätääntyy.
Ainoa apuun ojentuva käsi on radikaali otteessaan, mutta tarjoaa
vaihtoehdon. Vaihtoehdon valita itse.
Itse suosin
matkailua. Kohteen pystyn, toistaiseksi, itse valitsemaan jos vain
jaksan nähdä vaivan. Rohkeutta tarvitaan. Itäaasian kansat
ryöstävät, Slaaveihin ei ole luottamista, Afrikassa tulee
raiskatuksi ja Yhdysvalloissa ammutuksi. Etelä-Amerikka on muuten
vain outo paikka. Ei ole helppoa taistella tuulimyllyjä vastaan,
etenkin jos ikänsä on istunut teatterin tuolissa luurit päässä
ja lasit silmillä. Olen huolissani seuraavasta sukupolvesta.
Älylaitteen propaganda alkaa jo riippukeinussa. Jos en
säännöllisesti käy ”teleruudun” ääressä päivittämässä
itseäni, saan älylaitteeseen viestin: ”Emme ole nähneet sinua
aikaan. Yhteisö kaipaa sinua. Kerro meille mitä kuuluu?”
Matkustaminen ja päätös lapsenhankinnasta (lähes kaikille)
lienevät ainoita jäljellä olevia vapauksiamme
hyvinvointiyhteiskunnassa.
Kiitos, anteeksi ja näkemiin!
- Puolihalvaantunutkokki