Mitä tapahtui vuodelle 1984?

Muistelen kuulleeni, että teknologinen kehitys kotitaloussaralla kolisutteli tiensä päähän 90-luvun lopulla. Meillekin tuli ensin DVD-soitin, ja sitten pari vuotta myöhemmin se integroitiin televisioon, ja kohta taas televisio alkoi litistyä. VHS-kasetit unohtuivat ullakolle, mutta ilmassa leijaili kusetuksen tuoksu. Minua näistä asioista viisaammat olivat sitä mieltä, että tarvittiin lisäaikaa uusien vipstaakkien kehittämiseen. Näin ollen kuluttajalta lypsettiin markka (myöhemmin euro) kerrallaan pääomaa sikariportaan povitaskuun.

Kuluttaja viisaudessaan oli tottunut saamaan ”kaiken mulle heti”, ja närkästyi. Rengin töissä käyvää isäntää alkoi pänniä virikkeiden puute töiden ja kaupassa käynnin jälkeen. Parisuhteen pilarina pitkään toiminut TV ei, neljän kanavan tarjonnalla, riittänyt nukkumaanmenoaikaan saakka. Minä tipahdin kärryiltä digiboksin kohdalla. Ei enää kiinnostanut. Karistin pölyt olkapäiltä, ”log outtasin” IRC:stä ja lähdin ulkoilmaan. Sattuipa onneksi asepalvelus siihen sisältöä tuomaan.

Kaksi- ja kolmekymmentälukujen aikana koettiin samanlaista tyytymättömyyttä magnetofonin ääressä kuin 70 vuotta myöhemmin kuvaruutujen edessä. Kaikki keksimisen arvoinen oli jo keksitty, vaikka kuuhun ja kuolemattomuuteen ei vielä ylletty. Vapaana syntynyt ihminen oli ehdollistettu kaupunkiin paisuttamaan verokarhun kassaa. Sirkushuvit vain pääsivät loppumaan, vaikka leipää oli vielä jäljellä.

Aldous Huxley puhuu teoksessaan Beyond The Mexique Bay (1934) nykyajan ”The New Stupid” -ihmisestä. Tällainen uuden ajan maallistunut ihminen kaipaa perusteluja olemassaololleen, mutta ei löydä niitä enää mystiikasta. Tärkeintä on jokin konkreettinen. Huxley varoittelee teoksessaan nationalismin kautta radikalisoitumisesta ja Eurooppalaisen yhteisen mytologian tarpeesta. Viha on yhteishenkeä vahvempi. Hitlerin Saksassa paikan otti kiihkonationalismi, joka kauppasi uutta mahdollisuutta ja uskoa Saksan nousuun. Muu maailma vastasi.

Viikingeillä motiivina ryöstöretkille lähtöön väitetään usein olleen seikkailunhalu. Ihminen kaipasi ärsykettä, vaihtelua, normaalin arkeen. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme on tarjonnut monelle tarpeeksi seikkailua työpaikan, kaupan ja kotisohvan välillä. Kun on vain riittävästi ”leipää ja sirkushuveja”.

Geroge Orwellin Nineteen Eighty-Four (1949) tarjoili lukijalle yhteiskunnallisen dystopian, jossa Isoveli valvoo. Eliitti sääntelee keskiluokan mielialoja ja muokkaa historiaa. Keskiluokalle on tarjolla leipää ja sirkushuveja: soma-huumetta, victory-giniä, sekä ”vihaviikkoja”. Keskiluokka on ehdollistettu status quon. Alin luokka, ”prolet”, elävät vilpittömässä mielessä ja ovat liian tyhmiä ymmärtämään vallitsevassa tilanteessa mitään pahaa. Mieli ei enää kykene muovaamaan kokonaiskuvaa. Sotaa käydään kasvottomien Eurasian massojen ja Itäasian kansojen kesken, joihin viha kohdistetaan. Orwell esittelee ”Doublethink” -konseptin, jossa musta muuttuu valkeaksi – vihollinen ystäväksi, tai toisinpäin. Muita tunnettuja teesejä Airstrip One:lla olivat mm. ”Sota on rauhaa”, ”vapaus on orjuutta” ja ”tietämättömyys voimaa”.

Syyskuu 2001 toi uutta mielenkiintoa arkeen. Hyvinvointiyhteiskunnan sohvannurkassa käynyt poru sai uuden käänteen: Globaalin terrorismin. 2007 vuoden kiinteistökuplan puhjettua iski lama, mutta taistelut Afganistanissa kiihtyivät. Mielenkiinto kääntyi toisaalle.

Viha sai jälleen saanut kasvot Euroopassa. Viimeistään pakolaisvirta on konkretisoinut vihan kohteen sohvannurkassa kököttävälle veronmaksajalle. Miksi meillä on tarve sortua ylilyönteihin? Suomessa on ammuskeltu aiemminkin, usein mopokerhojen toimesta, ja sitä pidetään aika normaalina uutisena. Turun puukotus tosin oli nyt jotain aivan uutta, koska taustalla ei ollutkaan kotimainen järjestäytynyt rikollisuus. Puukot, toisaalta, ovat heiluneet Suomessa ennenkin. Vai tuliko Turun puukotus jollekin pohjalaiselle uutisena? Orwellin sanakirjassa puhutaan Doublethinkistä. Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen muistelee Turun torin edellistä puukotusta 1999. Tuolloin kyseessä oli radikalisoitunut kotimainen nuorisojoukko: 

"Pari päivää myöhemmin pälkähti päähän, että minähän kävin silloin Turussa tekemässä juttua tapauksen taustoista. Mistä siinä olikaan kyse? En muistanut mitään."

Orwell käyttää tästä teesiä "tietämättömyys on voimaa". Propagandan pyyhekumi on niin vahva, että jutun kirjoittanut toimittajakin oli sen unohtanut. 

Vuoteen 2017 mennessä sotaa on käyty lähes yhtä mittaa kuusitoista vuotta. New Stupid on syönyt ähkyn toistuvista sirkushuveistaan. Terrorismi on kuitenkin levinnyt kotirintamalle ja sirkushuveja riittää taas. Eurooppalaista mytologiaa ei ole rakennettu, mutta yhteinen vihollinen on löytynyt. Huxley ehdotti lakonisesti aikanaan esimerkiksi Japania, joka on niin kaukana, ettei konkreettista konfliktia välttämättä synny. Olemme sotaa käyvä yhteiskunta ja viholliseksi on leimattu arabit. Sotaa käyvälle yhteiskunnalle syntyy tappioita, kun vihollinen on keskuudessa. Ehkä Huxley oli oikeassa. Järjettömille iskuille löytyy muitakin kärsijöitä. Turha on äiti-paran valittaa Syyriassa, kun Tomahawk tupsahtaa piipusta torpan nurkkaan ja kaappaa puhevallan. Kasvottomat massat siellä kärsivät – eivätkö ne tajua itselleen sen aiheuttaneet?

Hirmutekoja tapahtuu ympäri maailmaa ja niistä uutisoidaan informaatiotulvaan saakka. Jossain kohtaa ihmisen itsesuojeluvaisto kääntää vastaanottimen off-asentoon. Toisinaan kadehdin ”prolen” kykyä vastaanottaa henkilökohtaisetkin huonot uutiset. Ihminen palaa kotisohvalle ja klikkaa itsensä suoratoistopalveluun uuden Game of Thronesin ääreen. Kymmenen tuntia myöhemmin ei tunnu enää niin pahalle. Viha on padottu. Vastarinta lienee turhaa, lisäksi työlästä. Parempi antaa periksi. ”Vapaus on orjuutta”, kaikuu Orwellin sanoissa. ”Vihaviikkoja” järjestetään työpaikan kahvihuoneessa ja somessa, missä asiakkaat ja pakolaiset saavat kuulla kunniansa.

Marxin aikalainen Huxleyn ”Old Stupid” oli suhteellisen helppo hallittava. Uskonto oli ”oopiumia kansalle”, ja kurjuudessaan Old Stupid oli onnellinen jos asioilla näytti tulevaisuudessa olevan  hopeareunus. New Stupid turruttautuu nykyhetkeen ja luo itselleen rinnakkaistodellisuuden kuolemaa odotellessa. Kokonaiskuva on sumentunut, eikä asioihin voi vaikuttaa. Kunhan laskuista selviää ja jaksaisi töissä käydä.

Kävikö niin, että vuosi 1984 tuli, meni ja toteutui; emme vain kiireiltämme huomanneet sen tapahtuvan? Toisinaan Joku tiputtaa kuulokkeet ja virtuaalilasinsa teatterin lattialle ja huomaa katsoa ympärilleen. Apaattinen massa tuijottaa samaa näytöstä, jonka historia elää päättäjien tahdon mukaan. Sotalippua on viety rauhan nimissä (”Sota on rauhaa”) entisen liittolaisen maaperälle useaan kertaan. Sillä hetkellä Joku tajuaa todellisuuden ja hätääntyy. Ainoa apuun ojentuva käsi on radikaali otteessaan, mutta tarjoaa vaihtoehdon. Vaihtoehdon valita itse.

Itse suosin matkailua. Kohteen pystyn, toistaiseksi, itse valitsemaan jos vain jaksan nähdä vaivan. Rohkeutta tarvitaan. Itäaasian kansat ryöstävät, Slaaveihin ei ole luottamista, Afrikassa tulee raiskatuksi ja Yhdysvalloissa ammutuksi. Etelä-Amerikka on muuten vain outo paikka. Ei ole helppoa taistella tuulimyllyjä vastaan, etenkin jos ikänsä on istunut teatterin tuolissa luurit päässä ja lasit silmillä. Olen huolissani seuraavasta sukupolvesta. Älylaitteen propaganda alkaa jo riippukeinussa. Jos en säännöllisesti käy ”teleruudun” ääressä päivittämässä itseäni, saan älylaitteeseen viestin: ”Emme ole nähneet sinua aikaan. Yhteisö kaipaa sinua. Kerro meille mitä kuuluu?” Matkustaminen ja päätös lapsenhankinnasta (lähes kaikille) lienevät ainoita jäljellä olevia vapauksiamme hyvinvointiyhteiskunnassa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki