Lapsuuteni suomalainen identiteetti

Nautiskelin rapulaani tuossa männä lauantaina katselemalla helteeltä piilossa paksujen verhojen takana suoratoistopalvelusta vanhaa klassikkoa X-filesia. Scullyn ja Mulderin suhteen kehittyessä mörköjahtien lomassa pohdiskelin sarjan merkitystä minulle ja omalle ikäpolvelleni. Legendaarinen tunnari aiheuttaa edelleen niskakarvojen jäykistymistä ja kanavaa on syytä vaihtaa ennen kuin jakson lopussa raflaava tunnusbiisi taas pärähtää soimaan. Aikoinaan erityisen kuumottavan elämyksestä tekivät ensimmäiset langattomat kuulokkeet, joilla tiistai-illan trilleriä saattoi seurata sohvalta käsin pimeässä muita perheenjäseniä häiritsemättä. Lisähöysteenä saattoivat kuulokkeet välillä napata taajuuden naapurin aikuisviihteen seuraajalta omiin ämyreihin - ja tietenkin jännimmässä kohtaa!

Kovaa valuuttaa olivat myös Kummeli, Richard Dean Andersonin Stargate ja Babylon 5. Stargaten ja etenkin Babylon vitosen lähetysaika oli niin myöhään, että ne näytettiin viikonloppuisin. Seuraavana päivänä kavereiden kanssa vuorossa oli jälkianalyysi. Tupakkipaikalla veisteltiin kummeliläppää ja kuolattiin Gillian Andersonia.

2018 eletään sitä aikaa maailmassa kun 90-luvun lama on useimmille muisto vain ja viimeiset sotiemme veteraanit tuodaan taluttaen tai pyörätuolissa presidentin vastaanotolle. Omat isovanhempani kuuluivat jälleenrakentavaan sukupolveen, eikä meillä sotajuttuja paljoa kuultu mummoloissa. Pommien ryskettä oli kuulunut vain kaukaa Maaningalta ja ainoa tutuksi tullut väestönsuoja oli vaarin ”nakkisuoja” 50-luvulla intissä. Kylmä sotakin päättyi Neuvostoliiton luhistumiseen ja itäisen naapurin tahdosta Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä, sekä identiteettinsä.

Mikä meistä muuten tekee suomalaisia? Mitä on se identiteetti, mitä ilmeet kasvoilla on vaalittu ja tussari tanassa puolustettu? Kansallisen identiteetin määritteleminen tietoyhteiskunnassa onkin yllättävän vaikeaa. Kollaa kesti, mutta Talvisodasta puhuminen on vähän kiusallista etenkin nuoremmalle polvelle. Siitä kun on niin kauan jo aikaakin.

Tänään lapsuuteni neljän kanavan sijaan tarjolla oleva suoratoistopalvelujen tarjonta sotkee huomisen jälkianalyysin. Katsoin todennäköisesti aivan eri show'ta kuin mitä sinä katsoit viime lauantaina. Tupakkipaikalla on hiljaisempaa kuin ennen, etenkin kun työpaikalla ei saa polttaa.

Helsingin yliopistolta eläkkeelle jäävä filosofian tohtori Markku Kuisma kirjoitti Hesarissa (29.7.18.) länsimaisen arvoyhteisön ”epämääräisyydestä”. Kuisman mukaan yhteisöltä puuttuu konkretia. Tiukkaankin ajetut arvot, kuten esimerkiksi ilmastosopimukset, kyykkäävät jos isot maat eivät ole mukana.

Voi olla, että arvomme ovat päässeet lipsahtamaan kapitalismin myötä hieman kapeammiksi. Jokainen kun voi luoda omat henkilöidyt arvonsa ja brändätä itsensä. Pienellä surffaamisella myötäeläjiä löytyy verkosta. Myötäilijät voivat asua naapurissa tai naapurivaltiossa. Tuulivoiman diggailu ei ole paikkaan sidottu. Länsimaiset arvot ovat ehkä politiikassakin muotoutuneet spesifikeimmiksi. Politiikkaa on helpompi tehdä populismin kautta liputtamalla homoliittoja tai kritisoimalla ydinvoimaa. Yhteen teesiin on helpompi samaistua kuin kokonaiseen puolueohjelmaan, mikä on lisäksi pirun puuduttavaa luettavaa.

Toisaalta, jos kuuluu fossiilisia polttoaineita vastustavaan kerhoon voi olla, että osa siitä porukasta ei olekaan samaa mieltä kanssani esimerkiksi maahanmuutosta. Suomessa pitkään vallalla ollut luterilainen arvomaailma on sekin saanut koko lailla väistyä koulujen opetussuunnitelmista. Individualistisesta identiteetistä muodostuu helposti tilkkutäkki vähän sitä sun tätä.

Osa minua paremmin maailmantalouteen vihkiytyneistä väittävät, että Kiina ohittaa Yhdysvallat maailman johtavana talousmahtina vuonna 2020. Vuonna 2007 alkaneen kiinteistökuplan pamahtaminen ravisutti lännen unissakävelijää hereille. Eri lähteistä riippuen käytiin hyvinkin lähellä koko meidän tuntemamme länsimaisen yhteiskunnan loppua. Ilman valtiollisia pankkien pelastuspaketteja dominoefekti olisi saattanut suistaa yhteiskunnan raiteiltaan. Tämä koski tietysti vain velalle rakennettuja länsivaltoja. Kiinassa ihmisillä oli rahaa pankissa, eikä kiinalaisia pankkeja tarvinnut pelastaa.

Kiina on käsittääkseni vielä vuosikymmenien päässä teknologisen kehityksen saralla Lännestä ja kiinalaiset liian fiksuja kuvittelemaan, että kiinankielellä olisi brändiarvoa länsimaisilla markkinoilla. Tuskinpa siis alamme kiinaa puhumaan. Riski lienee kuitenkin, että vaakakuppi notkahtaa ja osa hiileä pesään lapioivista sijoittajista karkaa Kiinaan.

Mikäli Länsi haluaa säilyttää katukuvansa on imagon säilyttävä särmänä. Tuotantomäärien kanssa lienee turha lähteä Kiinan kanssa kilpasille, mutta arvojaan kantava länkkäri pukeutuu mielellään Pradaan. Tätä kolttua varten materiaali on kuitenkin perinteisesti revitty duunarin selkänahasta. Kuinkahan mahtaa suomalaisen duunarin suu venähtää, kun aletaan leikkaamaan täällä kotipuolessa?

Kysymys kuuluu mitä jää viivan alle, kun musiikki loppuu ja 1900-luvun iloitteluista tuodaan lasku länkkärien pöytään? Länsimainen korostunut individualismi on vieraannuttanut ihmisen yhteisöstä ja rappeuttanut yhteiskunnan kansallista identiteettiä tukevia rakenteita. Tohtori Kuisma raatailee tilanteen olevan länsimaissa tavallaan sama kuin aikoinaan Neuvostoliitossa sen romahtamisen jälkeen. Totalitaristinen järjestelmä saneli muut arvot yhteiskuntaan. Ilman moraalista järjestystä oligarkit nappasivat vallan keinoja kaihtamatta.

Vaikkei tänä päivänä länsimaissa kyse olekaan valtion toteuttamasta totalitarismista moni toteuttaa sitä yksilötasolla itseensä. Individualismissa arvot ovat absoluuttisia, eikä niistä tarvitse joustaa kuin tilanteissa, missä siitä on välitöntä henkilökohtaista hyötyä. Totalitarismi toimii hieman samalla tavalla. Siinä puhetta rajoittava ja kontrolloiva taho on vain valtio. Yksilö on epätietoinen kokonaiskuvasta. Samoja merkkejä on ilmassa informaatioyhteiskunnassa, missä uutiset ponnahtelevat ruudulle omien mieltymysten mukaan ja politiikkaan osallistuminen tapahtuu ääri-ilmiöiden välityksellä. Kokonaiskuva hämärtyy. Itse itseään ehdollistava markkinatalouden luoma individualisti painelee vasenta kaistaa. Vaihtoehdoksi jää synkkä tuntematon.

Ehkä individualisti löytää yhteisiä arvoja kulutustottumuksiensa mukaan universaalisti yhtiöiden kautta. Moni on jo keksinyt bloggaamisen. Firma lähettää tuotepaketteja, kun lupaat postailla someen kuvia. Sen laulaja laulat kenen leipää syöt. Tarvitsee vain uhrata oma mielipide.

Oli miten oli, mutta selvää on, että puoluekuria on kovennettava ja tehokkuutta lisättävä kaikissa yhteisöissä, mutta jäsenkirjan sijaan saa yhtiön älylaitteen. Jospa rajat vedetään tulevaisuudessa digitaalisesti verkon käytön ja kulutustottumuksien mukaan. Valtiollisille rajoille ei jää suurtakaan merkitystä. Kiinan mallilla voidaan verkon käyttöä sitten rajoittaa tarpeen mukaan.

2030 vesipiippupaikalla katsotaan iPhoneilla Viaplaysta Nalle Puhia. Naapuritontilla toimivan kilpailevan yrityksen savukiehkuroita puhaltelevat duunarit pyörittelevät viiksiään ja tweettailevat androideilla Netflixin tuotannosta.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki