Kun maailma ei riitä: milloin maailma on valmis ja saa keskittyä siitä nauttimiseen?

Mikä minulle riittää; milloin voin päättää sosiaalisen median tarinani klisein: „ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka“?

                                        

Emilia Kujala kirjoitti YLE:ssä (19.12.) menestysteollisuudesta ja kuinka individualismia markkinoidaan meille ajatuksella, että jokainen on oman onnensa seppä. Kujala kuitenkin kyseenalaistaa tätä narratiivia: „käsi pystyyn, kuka on oikeasti saavuttanut tavoitteensa ilman toisia ihmisiä.“

Individualismi on kaksiteräinen miekka. Kujala varsin oikein sijoittaa individualismin ja  menestysteollisuuden osaksi meille myytyä ajatusta utopiasta. Mikä sen makeampaa kuin ajatus vaatimattomista oloista nousseesta sankarista, joka yksin voitti vaikeudet ja saavutti unelmansa.

Narratiivi ajautuu ongelmiin kysyttäessä „mihin piste on päätetty laittaa“? Mitä tapahtuu kun unelma saavutetaan? Tarinoissa “he eli onnellisena elämänsä loppuun saakka”. Kujala ei tähän tyydy ja kysyy olisiko aiheellisempaa kertoa miten vaikea on lopputulosten ylläpitäminen. Kujala on jäljillä, mutta karkaa perkaamaan mitä viivan alle jää, kun menestystarinaa ei koskaan saavuteta. Lopputulos onkin hieman banaali toteamus ettemme kaikki aloita tarinaamme samalta viivalta.

Kujalan tuhannen taalan kysymys on mielestäni mihin tarinan piste on päätetty laittaa. Modernin vapaan yhteiskunnan yksi ominaisuus on se, että yksilön tavoitteille ja unelmille ei ole näennäisiä rajoja. Tarinalle ei ole loppua.

Individualismi mielletään usein vapaudeksi olla yksilö ja tehdä omia valintoja. Historiallisesti oman onnensa seppä (self-made man) -konsepti lienee syntynyt jossain 1800-luvun puolivälin Amerikassa. Tunnetuksi Yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa sen ovat tehneet mm. Benjamin Franklin ja Scott Fitzgerald (The Great Gatsby 1925),  mutta myös Frederick Douglass (Self-Made Man 1872).

Douglass on paljolti luettu Yhdysvaltalaisissa kouluissa tänä päivänä, mutta lienee jäänyt hieman tuntemattomaksi Suomessa. Hän pukee ajatuksen self-made manista:

„Self-made men are the men who, under peculiar difficulties and without the ordinary helps of favoring circumstances, have attained knowledge, usefulness, power and position and have learned from themselves the best uses to which life can be put in this world, and in the exercises of these uses to build up worthy character.“                                            

Oman onnensa seppä rakentaa menestyksensä itsensä varaan tullessaan puutteellisista lähtökohdista ja keskittyy luonteenpiirteidensä (character) kehittämiseen. Douglassin määritelmä täysin sivuuttaa Kujalan viittauksen samalta viivalta aloittamiseen.

1900-luvun alun lama, sodat ja 90-luvun alkuun jatkunut varusteralli lännessä vaativat self-made manin valjastamista luterilaisen työetiikan pavelukseen. Kehityshorisontti siirtyi luonteenpiirteisiin keskittymisestä kovan työmoraalin palvomiseen (Pendergast 2000). Sotatarpeita palvelemaan valjastettu teollisuus Yhdysvalloissa tuotti rauhan saavuttua niin paljon ylijäämää, että ajatus kuluttamisesta oli liitettävä osaksi jokaisen itseään kunnioittavan (self-recognition) kansalaisen tarpeita (Levy 2021). 2000-luvulle tultaessa oman onnensä sepän saattoi tunnistaa enemmän omistuksistaan ja saavutuksistaan kuin luonteenpiirteistään.

Samoihin aikoihin Neuvostoliitossa kehitteillä oli rinnakkaisprojekti Uudesta neuvostoihmisestä (homo sovieticus). Trostkyn (1924) sanojen mukaan:

„Man will make it his purpose to master his own feelings, to raise his instincts to the heights of consciousness, to make them transparent, to extend the wires of his will into hidden recesses, and thereby to raise himself to a new plane, to create a higher social biologic type, or, if you please, a superman.“

Kommunistiset ihanteet pyrkivät vaalimaan luonteenpiirteitä materialististen ihanteiden edellä. Mies ja nainen tekivät töitä yhteiskunnan kehittämisen eteen rinta-rinnan. Luonteenpiirteitä vaalinut systeemi ei kuitenkaan pärjännyt kilpailussa kulutusyhteiskunnalle, missä oman onnensa seppä keskittyi palvomaan omaa vihreää nurmikkoaan ja työnantajaa. Arvot ja oikeudet muuttuivat vallan työkaluiksi. Eräs neuvostoaikaa elänyt naispuolinen opiskelijakolleegani totesikin, että kun Viroon saapui suomalaisia NL:n luhistumisen jälkeen puhumaan feminismistä „me sanoimme, että juuri siitä olemme yrittäneet päästä eroon.“

Suomessa kallistuttiin 1900-luvun mittaan individualismiin. Kujalan puhuma menestysteollisuus on muodostunut palvelemaan luterilaista työmoraalia. Menestysteollisuus (lue „markkinatalous“) luo vaatimuksen kehityksestä ja siten päämäärättömyydestä. Individualismi sopii tähän muottiin. Se ihannoi oman onnensa seppää, joka vastoin Douglassin ajatusta luonteen kehittämisestä, sysää sivuun kollektiivisen pääoman ja keskittyy loputtomaan vertikaaliseen urakehitykseen. Lopputulos on kuin Baabelin tornin rakentaminen. Yksilö palvelee yhteiskuntaa tornin rakentamisessa, joka kurkottaa taivaisiin. Individualismi ei siten ole sinun tai minun vapauksien vaalimista varten.

Tästä syystä Kujalan kysymys „mihin piste on päätetty laittaa“ on oleellinen. Meidän tulisi itse kyetä määrittelemään mikä on riittävästi. Kuinka suuret tulot minun hyvinvointiini riittävät? Suunnitelmaa on helpompaa tehdä, kun tavoite on selkeästi määritelty. Ja hän eli elämänsä onnellisena loppuun saakka, tarkoittaa tuon tavoitteen saavuttamista ja kykyä alkaa laajentua horisontaalisesti oman yhteisön sisällä. Yhteisön tarjoamaa omanarvontuntoa ei tulisi väheksyä. Se on oiva korvike materialistisille stimulanteille ja kenties oiva apu unelman täyttymiseen yhteiskunnallisesta hyväksynnästä - riittävyydestä.

Douglassin oppitunnin ymmärtää ehkä parhaiten sitä taustaa vasten, että myös hän oli systeemin orja. Vankkumattomasta luonteestaan huolimatta hänen vapautensa ratkaistiin lopulta rahalla. Vapaus mahdollisti Douglassin horisontaalisen laajentumisen ja taistelun orjuuden lakkauttamisen puolesta, jota kesti hänen elämänsä loppuun saakka. Rahalla ostettu vapaus kenties kuitenkin loi Douglassiin riittämättömyyden tunnetta ja kannusti yhä radikaalimpiin menetelmiin siirtymistä. Muista aikalaisistaan poiketen Douglas oli valmis tarttumaan aseisiin omanarvontuntoa etsiessään.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki