Kuudes
kahdettatoista oli tiistai ja tiistaina oli määrä juhlia tämän valtion
merkkipäivää. Ennen kuin aurinko saavutti päivän lakipisteensä, istuimme
kimppakyytiin kohti Helsinkiä. Matkalla oli aikaa jutella kanssamatkustajien
kanssa ruokakulttuurista, -tottumuksista, sekä ennakkoluuloista.
Aika rientää, kun on
hauskaa – sanotaan – joten hetkisen kuluttua olimme jo majoittumassa Scandic
Simonkenttään. Hätäiseen suoritetun vaatteiden vaihdon jälkeen kiiruhdimme
käytävään ja hisseille. Aulasta astuimme Simonkadulle. Hälytysajoneuvojen
luomassa sinisessä valossa kuljimme alas kohti rautatieasemaa. Ylitimme
Mannerheimintien, jonka liikennettä ohjasi useampi poliisi. Pari sataa päinen
kulkue kannatteli kylttejään, huusi iskulauseitaan ja jatkoi Manskua pitkin kohti
Svenska teatteria. Postintalon suunnasta Kaivokadulle kiiruhti räikkä pyörien
yksi, kaksi, kahdeksan poliisiautoa.
Jatkoimme matkaa Mikonkadulle asti. Kadun tukki vastamielenosoitus ”Natsit pois Helsingistä.” Rummut pärisivät ja poliisit olivat miehittäneet Ateneumin risteyksen, joka ohjasi kulkueen Kaisaniemeä kohti. Käännyimme vasempaan kohti Kasinoa ja Vilhonkatua. Pääsimme nousemaan Kaisaniemenkadulle ja kiiruhdimme Pitkäsiltaa Hakaniemeen. Torille oli itälaitaan kerääntynyt väkijoukko. Hajanaisen joukkion keskeltä paljastui vihreä-valkoisia lippuja kannatteleva pohjoismainen Vastarintaliike. Ympärille oli kerääntynyt joukko kannattajia, pressin edustajia, sekä huutelijoita, ynnä muita kiinnostuneita.
Kovaääniseen
alettiin huutaa iskulauseita, joita kulkue toisti marssiessaan. Katsojat
alkoivat osallistua huutamiseen: ”Natsit vittuun!”, ”Saatanan idiootit!”,
”Oikeistopaskat”, ynnä muita vastaavia verbaalisia letkautuksia satoi kulkuetta
saattavalta yleisöltä. Viisikymppinen rouva seisoi parka päällä
Siltasaarenkadun risteyksessä keskisormi pystyssä. Kannanottoihin kulkue
vastasi omin huudoin: ”Vapaa pohjoismainen radikaali!” Moni amatöörikuvaaja vaikutti
juontavan tapahtumia suoraan live-streamina verkkoon. Pitkäsillalla raitiovaunu
joutui pysähtymään hetkeksi. Ihmiset sisällä vaunussa liimautuivat ikkunoihin
tuijottamaan tätä poliittisten siipien lyöntiä kohti Kaisaniemen puistoa.
Varsapuistikossa
tien sulki noin viisitoista poliisiautoa ja lähemmäs viisikymmentä miekkamiestä
mellakkavarustuksessa. Kulkue kääntyi Kaisaniemenrantaan. Rantatiellä hyökkäsi
sivustakatsoja keulalla kävellyttä mielenosoittajaa kohti ja iski tätä
kasvoihin. Painiottelun jälkeen poliisi raudoitti kaksi henkilöä.
Vastarintaliike oli ryhmittynyt siilipuolustukseen omiensa ympärille.
Kaisaniemenpuiston
hiekkakentälle oli ryhmittynyt valmiiksi vastamielenosoitus, jonka ohitimme
aiemmin Mikonkadun kulmassa. Paikalla oli nyt arviolta neljäsataa
mielensäpahoittajaa. Paikalle oli tuotu kuorma-auto, jonka toinen kylki oli
aukaistu esiintymislavaksi juontajille, jotka huudattivat yleisöä. Jos ei
ottanut huomioon puskurialuetta muodostavaa kymmenen poliisiauton ja noin sadan
poliisin joukkoa, olisi kyse voinut olla keikasta. Naisääni juonsi
huudattamista:
”Natsit pois
Helsingistä”
- Natsit pois Helsingistä!
”Mitä te sitten haluatte huutaa!?”
Vastamielenosoittajat
olivat muodostaneet pienempiä porukoita, joissa tanssittiin laukut kehän
keskellä, kuin diskossa ja juotiin olutta. Vuoroon tullut miesjuontaja rakensi
tunnelmaa rokkikonsertin suuntaan: ”Mikä meininki!? Onko kaikilla hauskaa!?”
Uskonpa että oli,
ainakin siihen asti kunnes natsit – tai Vastarintaliike – tulisivat pilaamaan
bileet.
Myöhemmin istuimme
ravintolassa illallistammassa.
Päällimmäisenä
mielessä oli pettymys. Pettymys siitä, että odotukseni olivat olleet
toisenlaiset. Olin kuvitellut Vastarintaliikkeen esiintymisen kiihkeämmäksi ja
provosoivammaksi. Olin kuvitellut vastamielenosoituksen järjestyneemmäksi.
Todellisuus oli toinen. Vastarintaliike oli väkimäärältään vastapuolta
suppeampi, marssijat kurinalaisia ja ryhmä yhden lipun alla. Edes suora fyysinen
hyökkäys ryhmää vastaan ei provosoinut vastatoimiin. Vastamielenosoitus taas
antoi vaikutelman mukaan temmatuista kettutyttö-aktivisteista, jotka olivat
mukana enemmän mielenkiinnosta kuin vakaumuksesta.
Jälkipyykkiä kuivamaan
ripustaessa mieleen muljahti seuraavia seikkoja:
1) Olin iloinen, että kaikille osapuolille
taattiin yhdenvertainen mahdollisuus ilmaista mielipidettään, vaikka siihen
sisältyi riski väkivallantekoihin. Vastarintaliike teki viisaasti kun ei
tarttunut syötteihin, joita sille heiteltiin, vaan pitäytyi kurinalaisena
joukkona. Liike sai varmasti paljon yleisesti ei-toivottua positiivista
julkisuutta. Toisaalta koko vastapuolen toimintaa leimasi lapsellinen ilme, missä
mennään tietoisesti toisen leikkipaikalle ja provosoidutaan huuteluihin, kun
tämä sitten saapuu pilaamaan kivat bileet ja lyttäämään Itsenäisyyspäivän.
2) Populismipolitiikka siirtyy kaduille. Kenen
joukoissa seisot. Kansalla on
mahdollisuus osallistua kirjaimellisesti ”äänestämällä” huutosakissa. Tänä
vuonna mielenilmaukset olivat tosin pettymys yleisölle. Kukaan ei kuollut,
anarkistit, uusnatsit ja muiden ryhmien provokaattorit pysyivät aisoissa.
3) Ikävä piirre oli disinformaation osuus ja huoli
ihmisten lähdekritiikistä. Pettymys tallentaa uutisarvoltaan merkittävää
materiaalia johti siihen, että mukana olleet amatöörikuvaajat ja tiedottajat
repivät irti uutisankkaa allikosta. Kuulin ympäriltä kannanottoja
kiinniottotilanteessa, miten ”natsit riehuivat” kulkueessa. Nuori mieshenkilö
soitti, ilmeisesti kotibileisiin, ja totesi: ”Paljon mitään ei tapahtunut.
Uusnatsit jotain riehuivat.” Virheellinen tieto jaetaan suullisesti ja sitten
laitteilla, vai lähdetäänkö tarkastamaan lähde?
Tärkeämpää
lienee olla kaveripiirissä tiedon ensin jakanut.
4) Onko Itsenäisyyspäivän luonne muuttumassa?
Sotiemme veteraaneista viimeiset alkavat siirtyä ilmavoimiin ja Tuntematon
sotilas alkaa tuntua kansankiihottamiselta ääri-oikeistolaisuuteen.
Ehdottaisinkin, että useampi ravintola alkaisi pitää Helsingissä oviaan auki ja
kaupunki voisi tarjota Itsenäisyyspäivän ohjelmana ”leipää ja sirkushuveja”
ravintoloiden ja mielenosoitusten muodossa.
Oli niin tai näin,
moni uusnatsi oli ilmeisesti jäänyt pakkasen takia kotiin kuuntelemaan Hiltusen
puhetta tallenteelta. Mukana olivat vain ne Vastarintaliikkeen edustajat, jotka
halusivat ilmaista pahaa oloaan. Näin ollen vastamielenosoitus keräsi suuremmat
kannattajaluvut. Onhan siihen ehkä rahtusen helpompi liittyä mukaan heilumaan,
vaikka ihan vain mielenkiinnosta nähdä mitä ne natsit oikein puuhaa, kuin
seisoa sätittävänä pakkasessa Kaisaniemen rantatiellä. Amatöörireporttereille
ei ilta tuonut lisäarvoa. Seuraavana päivänä mielenosoitukset oli unohdettu. Otsikoita
värittivät linnanjuhlien pukuskaala, liian avoimet kaula-aukot ja nännipihat. Näistä
uutisistahan me veroja maksamme.
Kiitos, anteeksi ja näkemiin!