Leipää ja sirkushuveja

Kuudes kahdettatoista oli tiistai ja tiistaina oli määrä juhlia tämän valtion merkkipäivää. Ennen kuin aurinko saavutti päivän lakipisteensä, istuimme kimppakyytiin kohti Helsinkiä. Matkalla oli aikaa jutella kanssamatkustajien kanssa ruokakulttuurista, -tottumuksista, sekä ennakkoluuloista.

Aika rientää, kun on hauskaa – sanotaan – joten hetkisen kuluttua olimme jo majoittumassa Scandic Simonkenttään. Hätäiseen suoritetun vaatteiden vaihdon jälkeen kiiruhdimme käytävään ja hisseille. Aulasta astuimme Simonkadulle. Hälytysajoneuvojen luomassa sinisessä valossa kuljimme alas kohti rautatieasemaa. Ylitimme Mannerheimintien, jonka liikennettä ohjasi useampi poliisi. Pari sataa päinen kulkue kannatteli kylttejään, huusi iskulauseitaan ja jatkoi Manskua pitkin kohti Svenska teatteria. Postintalon suunnasta Kaivokadulle kiiruhti räikkä pyörien yksi, kaksi, kahdeksan poliisiautoa. 

 Jatkoimme matkaa Mikonkadulle asti. Kadun tukki vastamielenosoitus ”Natsit pois Helsingistä.” Rummut pärisivät ja poliisit olivat miehittäneet Ateneumin risteyksen, joka ohjasi kulkueen Kaisaniemeä kohti. Käännyimme vasempaan kohti Kasinoa ja Vilhonkatua. Pääsimme nousemaan Kaisaniemenkadulle ja kiiruhdimme Pitkäsiltaa Hakaniemeen. Torille oli itälaitaan kerääntynyt väkijoukko. Hajanaisen joukkion keskeltä paljastui vihreä-valkoisia lippuja kannatteleva pohjoismainen Vastarintaliike. Ympärille oli kerääntynyt  joukko kannattajia, pressin edustajia, sekä huutelijoita, ynnä muita kiinnostuneita.

Kovaääniseen alettiin huutaa iskulauseita, joita kulkue toisti marssiessaan. Katsojat alkoivat osallistua huutamiseen: ”Natsit vittuun!”, ”Saatanan idiootit!”, ”Oikeistopaskat”, ynnä muita vastaavia verbaalisia letkautuksia satoi kulkuetta saattavalta yleisöltä. Viisikymppinen rouva seisoi parka päällä Siltasaarenkadun risteyksessä keskisormi pystyssä. Kannanottoihin kulkue vastasi omin huudoin: ”Vapaa pohjoismainen radikaali!” Moni amatöörikuvaaja vaikutti juontavan tapahtumia suoraan live-streamina verkkoon. Pitkäsillalla raitiovaunu joutui pysähtymään hetkeksi. Ihmiset sisällä vaunussa liimautuivat ikkunoihin tuijottamaan tätä poliittisten siipien lyöntiä kohti Kaisaniemen puistoa.

Varsapuistikossa tien sulki noin viisitoista poliisiautoa ja lähemmäs viisikymmentä miekkamiestä mellakkavarustuksessa. Kulkue kääntyi Kaisaniemenrantaan. Rantatiellä hyökkäsi sivustakatsoja keulalla kävellyttä mielenosoittajaa kohti ja iski tätä kasvoihin. Painiottelun jälkeen poliisi raudoitti kaksi henkilöä. Vastarintaliike oli ryhmittynyt siilipuolustukseen omiensa ympärille.

Kaisaniemenpuiston hiekkakentälle oli ryhmittynyt valmiiksi vastamielenosoitus, jonka ohitimme aiemmin Mikonkadun kulmassa. Paikalla oli nyt arviolta neljäsataa mielensäpahoittajaa. Paikalle oli tuotu kuorma-auto, jonka toinen kylki oli aukaistu esiintymislavaksi juontajille, jotka huudattivat yleisöä. Jos ei ottanut huomioon puskurialuetta muodostavaa kymmenen poliisiauton ja noin sadan poliisin joukkoa, olisi kyse voinut olla keikasta. Naisääni juonsi huudattamista:

”Natsit pois Helsingistä”

- Natsit pois Helsingistä!

”Mitä te sitten haluatte huutaa!?”

Vastamielenosoittajat olivat muodostaneet pienempiä porukoita, joissa tanssittiin laukut kehän keskellä, kuin diskossa ja juotiin olutta. Vuoroon tullut miesjuontaja rakensi tunnelmaa rokkikonsertin suuntaan: ”Mikä meininki!? Onko kaikilla hauskaa!?”

Uskonpa että oli, ainakin siihen asti kunnes natsit – tai Vastarintaliike – tulisivat pilaamaan bileet.

Myöhemmin istuimme ravintolassa illallistammassa.

Päällimmäisenä mielessä oli pettymys. Pettymys siitä, että odotukseni olivat olleet toisenlaiset. Olin kuvitellut Vastarintaliikkeen esiintymisen kiihkeämmäksi ja provosoivammaksi. Olin kuvitellut vastamielenosoituksen järjestyneemmäksi. Todellisuus oli toinen. Vastarintaliike oli väkimäärältään vastapuolta suppeampi, marssijat kurinalaisia ja ryhmä yhden lipun alla. Edes suora fyysinen hyökkäys ryhmää vastaan ei provosoinut vastatoimiin. Vastamielenosoitus taas antoi vaikutelman mukaan temmatuista kettutyttö-aktivisteista, jotka olivat mukana enemmän mielenkiinnosta kuin vakaumuksesta.

Jälkipyykkiä kuivamaan ripustaessa mieleen muljahti seuraavia seikkoja:

1) Olin iloinen, että kaikille osapuolille taattiin yhdenvertainen mahdollisuus ilmaista mielipidettään, vaikka siihen sisältyi riski väkivallantekoihin. Vastarintaliike teki viisaasti kun ei tarttunut syötteihin, joita sille heiteltiin, vaan pitäytyi kurinalaisena joukkona. Liike sai varmasti paljon yleisesti ei-toivottua positiivista julkisuutta. Toisaalta koko vastapuolen toimintaa leimasi lapsellinen ilme, missä mennään tietoisesti toisen leikkipaikalle ja provosoidutaan huuteluihin, kun tämä sitten saapuu pilaamaan kivat bileet ja lyttäämään Itsenäisyyspäivän.

2)  Populismipolitiikka siirtyy kaduille. Kenen joukoissa seisot.  Kansalla on mahdollisuus osallistua kirjaimellisesti ”äänestämällä” huutosakissa. Tänä vuonna mielenilmaukset olivat tosin pettymys yleisölle. Kukaan ei kuollut, anarkistit, uusnatsit ja muiden ryhmien provokaattorit pysyivät aisoissa.

3) Ikävä piirre oli disinformaation osuus ja huoli ihmisten lähdekritiikistä. Pettymys tallentaa uutisarvoltaan merkittävää materiaalia johti siihen, että mukana olleet amatöörikuvaajat ja tiedottajat repivät irti uutisankkaa allikosta. Kuulin ympäriltä kannanottoja kiinniottotilanteessa, miten ”natsit riehuivat” kulkueessa. Nuori mieshenkilö soitti, ilmeisesti kotibileisiin, ja totesi: ”Paljon mitään ei tapahtunut. Uusnatsit jotain riehuivat.” Virheellinen tieto jaetaan suullisesti ja sitten laitteilla, vai lähdetäänkö tarkastamaan lähde?

Tärkeämpää lienee olla kaveripiirissä tiedon ensin jakanut.

4) Onko Itsenäisyyspäivän luonne muuttumassa? Sotiemme veteraaneista viimeiset alkavat siirtyä ilmavoimiin ja Tuntematon sotilas alkaa tuntua kansankiihottamiselta ääri-oikeistolaisuuteen. Ehdottaisinkin, että useampi ravintola alkaisi pitää Helsingissä oviaan auki ja kaupunki voisi tarjota Itsenäisyyspäivän ohjelmana ”leipää ja sirkushuveja” ravintoloiden ja mielenosoitusten muodossa.

Oli niin tai näin, moni uusnatsi oli ilmeisesti jäänyt pakkasen takia kotiin kuuntelemaan Hiltusen puhetta tallenteelta. Mukana olivat vain ne Vastarintaliikkeen edustajat, jotka halusivat ilmaista pahaa oloaan. Näin ollen vastamielenosoitus keräsi suuremmat kannattajaluvut. Onhan siihen ehkä rahtusen helpompi liittyä mukaan heilumaan, vaikka ihan vain mielenkiinnosta nähdä mitä ne natsit oikein puuhaa, kuin seisoa sätittävänä pakkasessa Kaisaniemen rantatiellä. Amatöörireporttereille ei ilta tuonut lisäarvoa. Seuraavana päivänä mielenosoitukset oli unohdettu. Otsikoita värittivät linnanjuhlien pukuskaala, liian avoimet kaula-aukot ja nännipihat. Näistä uutisistahan me veroja maksamme.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

”Lifestyle of the rich and famous”

Pyörittelin kynää sormien välissä ja katselin ulapalla keinuvia troolareita. Alukset laskevat ankkuriin lähempänä paratiisisaarta viikonloppuisin. Ilmeisesti kalastajiakin janotti. Siemaisin margaritaa lasin reunasta, mihin suola oli kuuman kosteassa ilmassa jo ajat sitten sulanut. Mietin mitä jäi käteen kuukaudesta kuumassa, kylmässä, märässä ja pölyisessä Nepalissa.

Välillä kuulee kavereiden suusta ihmetystä miksi pitää rääkätä itseään jossain maailman selällä. Eikö voi vain varata hotellia Bilbaosta, käydä parissa museossa, kivassa ravintolassa ja juoda itsensä miellyttävään nousuhumalaan ennen kuin johdattelee vaimon takaisin huoneeseen? Kyllä niitäkin reissuja tehdään.

Lomalle mennään lepuuttamaan hermoja arjen raadannasta, hankkimaan mukavia kokemuksia ja elämään elämyksiä. Nuorempana tehtiin reppureissuja, koska ei ollut varaa muuhunkaan. Vuonna 2016 ikäluokat -84 ja -89, joista suurin osa tuttavistani koostuu, ovat päässeet työelämään kiinni. Rahaa jää valita hotelleista itseään miellyttävin. Pätäkkää kärsii hiukan polttaa jos ylimääräinen satasen satsaus takaa viihtyvyyden. Allekirjoitan. On mukava, kun aamuisin ei peiliin tarvitse katsoa aamupalalle lähtiessä. Joku Marriotin henkilökunnasta voi kahvin, croissantin ja tuoremehun kantaa huoneeseen asti – ja muistakaa se sanomalehti ja samppanja! 

Aamiaisen jälkeen haluan ehkä parantaa krapulaa hotellin altaalla, ainakin parina päivänä. Jos ollaan Pariisissa Eiffel-tornissa on käytävä, ehkä syötävä. Marseillessa taas on mukava ulkoiluttaa uutta Henri Lloydin pikeepaitaa satamassa, katsella isoja jahteja ja juoda kahvit paikallisella Mattolaiturilla. Milanon Galleria Vittorio Emanuele on checkattava. Siellä näkee julkkiksia. Jotain Galleriasta on syytä ostaakin, että sulautuu joukkoon. Iltaisin se Hard Rock Cafe - ei välttämättä paras tai halvin, mutta hyväksi havaittu viime reissulta.  Ravintola ei ole korkkarietäisyydellä, mutta taksi vie. Jälkiruokakahvin kanssa konjakkia – sitä ”äx-oota”.  Lentokentällä muistan: ne tuliaiset!

Viikon lomailun jälkeen saattaa se ainainen maanantai näyttäytyä aika harmaana. Kotona aamulla, tukka pörröllä, keitetty sumppi ei maistu kuin venetsialaisessa Cafe Florianissa. Lisää routaa tupaan kantaa ajatus taas uudesta putkesta siinä arjen harmaassa. Loma ei voisi olla kauempana. Illalla telkkarissa Miljonääriäidit jatkavat sunnuntaielämäänsä.

Lähde Nepaliin. Nepalissa riittää ihmeteltävää. Vaikka elintaso on alhaisempi kuin koto-suomessa, ihmiset ovat iloisia, eikä poliisi pamputa. Turismi on tulonlähde, meillä se on riesa. Nepalissa pienelläkin rahalla saa ja aasilla pääsee. Sisällä saa, tai ei saa, polttaa. Sähköt saattavat mennä kesken leffan, mutta alakerran baari avataan vaikka taskulampun valossa. Ravintolasta saa hyvää tai pahaa ruokaa. Kanan saa KFC:stä fritattuna tai kanalasta elävänä. Muistona jää jollain tasolla hallittu kaaos, nipotuksen puute, kylmät suihkut, kissojen paljous, rottien vähyys, iloiset ihmiset ja iltaruoan kyniminen hotellin takapihalla. Kun menen kotiin, jaksan taas vuoden nauttia lattialämmityksestä, kuumasta suihkusta, marketin valikoimasta ja nipotuksesta. Elämä kotosalla ei olekaan niin kurjaa. Telkkarissa Bear Grylls käy yöpuulle kamelin rintakehän sisään. Hyi.

 Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Urheilua, huiputusta sekä muita paheita. 4/4

10.10. 5140 m.

Koska tämä on loma vetäydyimme 9. päivän iltana jo seitsemän jälkeen nukkumaan. Yöllä havahduin kolmen aikoihin, kun huonekaveri alkoi pyrkiä ulos makuupussistaan ja kohti käymälää. Tovin kuluttua oli selvää, että yöstä oli tulossa pitkä. Jenni vaikutti saaneen ruokamyrkytyksen illalliselta. Seuramiehenä lähdin mukaan töräyttämään oman fanfaarini viereiseen koppiin. Himalajalla öiset kokoukset saniteettitiloissa näyttävät vaeltajan aidoimmillaan. Silmät huonosta unesta turvoksissa ja mieli köyhänä hahmot seisovat hämärässä betonilattialla kylmissään makuupusseihin kääriytyneenä odottamassa omaa vuoroaan.  

Aamupalapöydässä juttelin amerikkalaisten Johnin, Lindan ja Sonian kanssa. Lyöttäydyimme yhteen päivän etapille. Vietnam-veteraani John kertoi trekanneensa paljon ja kaverilla riitti kullan arvoisia vinkkejä. Alkumatkalla harjoiteltiin rest-stepiä sekä hengitystekniikkaa. Päivä oli Jennille raskas. Aamupala ei oikein oksentelun jälkeen maistunut, energia alkoi loppua kesken ja silmät karata äärettömyyteen. Aamupäivän viimeiset kilometrit vuorottelimme Kumarin kanssa Jennin rinkan kannossa. Yli viiden tonnin korkeudessa kymmenen kilon lisäys muodostuu nopeasti taakaksi, joten tarjosin mielelläni rinkkaa välillä oppaalle. Gorakshepiin saavuimme puolen päivän jälkeen.

10.10. Jenni ja minä. Taustalla Nuptse (7861m)

Kuormaa purkaessa John läimäytti minua selkää ja tokaisi suupielestään Michiganin vislaavalla aksentilla:
”You’re such a good husband!”
”Well, sometimes you gotta prove you’re still worth a damn.”
“We always have to, don’t we!"

Majoituimme ja söimme lounasta. Rinkat jätettiin huoneisiin ja kevyellä varustuksella jatkettiin parin tunnin matka Everest Base Campiin. Jenni pakotti lounaalla hieman sherpa-pataa alas kipulääkkeen kera. Muhennos nousi kuitenkin ylös heti Gorakshepistä lähdön jälkeen. Kumar katseli touhua totisena, kun Jenni syljeskeli suutaan tyhjäksi ja minä tökin tuotetta kengän kärjellä. Ainakin kipulääke näytti pysyneen sisätiloissa, mietin. Samalla pihalle tuli ilmeisesti myös vatsapöpö, koska Jennin olo parani. Rimmelit kireälle ja homma jatkui.

Matkalla osuimme taas Johnin joukkioon ja jatkoimme samaa matkaa. Jenni sai urheudesta suitsutusta kokolailla kattavasti. Etenkin kun meidän ikäinen brittipariskunta oli päättänyt edellisenä iltana jättää leikin kesken Lobuchessa. Tyttöä oli yön aikana ilmeisesti purrut hämähäkki kasvoihin ja puolet naamasta oli turvonnut umpeen. Täällä ylhäällä ei sentään iilimatoja ollut enää. Alempana kosteassa, juotikkaat olivat välillä oikea vitsaus. Hapuilevalla porapäällä ne liehuivat joka pajun oksalla ja illalla niitä löysi pesun yhteydessä jaloistaan verestä turpeana. Taskuveitsi oli hyvä työkalu niljakkaiden irrottamiseen.

10.10. aamupäivä ja Khumbu Glacier.

Parin tunnin kävelyn jälkeen saavuimme perille 5340 metriin. EBC oli tyhjillään. Retkikunnat saapuisivat vasta parin viikon päästä pystyttämään satapäin telttoja tälle näennäisen kapealle alueelle. Katselin pieniä jäävuoria maassa, johon Kumar osoitti telttojen nousevan. Siinä olisi paljon hommaa hakata platta auki. Ihmeteltiin aikamme aluetta, missä vanha Base Camp oli sijainnut ennen parin vuoden takaista lumivyöryä. Tasainen kenttä oli muuttunut louhikoksi, kun rinne oli tullut alas molemmin puolin perusleiriä.  Paljon puhuttu ja pelätty Khumbu icefall ei perusleiristä katsottuna vaikuttanut lainkaan vaaralliselle. Vaikein osuus jäi notkelman taakse. Siellä jäälohkareet muuttuivat kerrostalon kokoisiksi ja erittäin epävakaiksi. Viivyimme leiripaikalla ehkä tunnin kuvaamassa ja onnittelemassa toisiamme suorituksesta. Gorakshepiin oli vielä kahden tunnin kävely ja kello oli jo kolme. Paluumatka oli helpompi, ja ehdittiin paremmin tutustua jenkkeihin. Jennin diesel-kone runksahti käyntiin ja rouva veti joukkoa koko matkan takaisin majataloon. 

10.10 Linda, Rozan ja Sonia palaamassa EBC:ltä. Taustalla Nuptse oikealla.

Ilta alkoi hämärtää, kun saavuimme takaisin Gorakshepiin. Sovimme Kumarin kanssa aamujärjestelyistä. Viereisen Kalapatharin (5550m) huiputtaminen kiinnosti. Sinne piti lähteä aikaisin aamulla, jos halusi nauttia päivän ensisäteistä, ja ehtiä vielä laskeutua Phericheen samana päivänä. Päätimme kokeilla huiputusta, mikäli sää olisi selkeä aamulla. Usvassa Kalapathar ei tarjoaisi minkäänlaisia näköaloja. Kahdeksan jälkeen könysin mahdottoman raskaalta tuntuvat portaat kolmanteen kerrokseen huoneeseemme ja asetin herätyksen viideksi.

Koska vuoret eivät tunne armoa, alettiin oveen kolkuttaa jo 4:40. Taivas oli selkeä ja Kalapatharin valloitus sai vihreän valon. Heräsin jo aiemmin, mielestäni hyvin nukutun yön jälkeen, ja olin tutkinut näkymää ikkunasta: usvaa. En ollut varma olinko pettynyt vai huojentunut. Tarkistin kelloa ja totesin sen olevan vasta yksitoista illalla. Painoin pään takaisin vaatenyyttiäni vasten, joka edusti tyynyä. Viideltä majatalon pihasta erkani vain kaksi valon lähdettä. Jenni oli ollut edellisenä päivänä niin huonovointinen, että tarvitsi kipeästi koko yön mittaisen levon. Kuumaa teetä ja reilusti hunajaa termarissa, kaikki löytämäni rievut päällä ja pari snickersiä taskussa, aloimme tallustaa mäenrinnettä ylös. Vertikaalista oli 300 metriä ja matkaa parisen kilometriä. Koko rinne nousi tasaisena letkana otsalamppujen valoja. Äkkiseltään tuntui, että joutui vaihtamaan nelivedon päälle. Rinne oli melko jyrkkä. Varttitunnin nousun jälkeen Kumar kysyi oliko sahibilla kaikki hyvin. Yritin lakoniseen sävyyn huohotukseltani huomauttaa, että olin ollut hereillä noin puoli tuntia. Nousu muuttui loivemmaksi ja pimeydestä alkoivat heijastua esiin ympäröivät majesteettiset nukkuvat jättiläiset. Hetken aikaa oli ihan kivaa - tekemisen meininki.

Noudatin orjallisesti Johnin neuvoja rest-stepistä, mikä hidasti matkan tekoa. Tästä huolimatta alkoivat edellä kulkevat valot tulla perä edellä vastaan. Tunnin nousun ja yhden kilometrin jälkeen havahduin kurnutukseen suolistosta merkiksi, että olisi aamuhartauden aika. Kärsin edelleen melko akuutista jallasta, joten aikaväli ensivaroituksesta H-hetkeen oli varsin lyhyt. Onnekseni havaitsin lähietäisyydellä graniittilohkareen, joka soveltui kokonsa, ja sijaintinsa puolesta kivi-ceeksi. Tähän mennessä sormet alkoivat olla jo niin kohmeessa, että poteron reunalla huomasin kauhukseni vyön soljen avaamisen melko vaikeaksi. Kiihkeiden sekuntien jälkeen vyö napsahti auki - eikä hetkeäkään liian aikaisin. Kun vielä kalastin tunnottomilla sormilla nessu-paketin taskusta, olin valmis lisäämään teehen rommia. Berhandilaista ei tarvinnut hakea, olihan valloitus rommi varattu ja pakattu SA-INT mallin suojanaamari laukkuun. Kulautin uutteen kurkusta alas, työnsin paljaat kädet kainaloihin ja odotin verenkierron vilkastumista.

Puolentoista tunnin nousun jälkeen huippu näytti olevan melko lähellä. Oli aivan saatanan kylmä. Tilannetta pahensi polte silmien takana merkiksi kuumeen noususta. Huippu oli kirjaimellisesti kiven heiton päässä ja reidet aivan loppu. En hetkittäin erottanut polkua kunnolla, kunnes tajusin sen muuttuneen louhikoksi. Kiveltä kivelle askel kerrallaan viimeinen kaksikymmentä minuuttia, ja saatoin katsoa olevani huipulla. Istuin, join pitkän teen ja hytisin. Sormien kirvely oli muuttunut tunnottomuudeksi. Huomasin kameran jäätyneen. Irrotin akun ja työnsin sen kainaloon. Kymmenen minuutin jälkeen elo alkoi palailla raatoon. Otimme Kumarin kanssa kuvat huipusta sekä isänmaan aamunkoittoon heräävästä Everstistä, ja sitten hittoihin. Alas meno oli nopeaa. Käsien lisäksi myös varpaat kirvelivät. Puolen välin jälkeen, ja hyvän sykkeen ansiosta, tunto alkoi palailla. Aamiaiselle ehdittiin 7:30. Harkitsin sen siirtämistä, mutta pakottauduin syömään munakkaan. Lihakset ja pää olivat aivan tyhjät. Aamiaisen jälkeen ohjeistin Jennin hoitamaan provianttia ja piilouduin makuupussiin. Kengät jalassa kaikki vaatteet päällä säädin herätyksen puolen tunnin päähän. Siten jäi vielä 20 minuuttia aikaa pakata ennen uloskirjausta.

Yhdeksältä kaiho karavaanimme jätti Gorakshepin ja siirtyi reilusta viidestä tonnista alas 4200 metriin Phericheen. Keli oli mitä mainion ja kamera lauloi. Ensimmäistä kertaa mentiin kotiin päin ja alaspäin. Viiden tunnin laskeutumisen jälkeen oltiin perillä. Korkeudesta johtuva päänsärky alkoi kaikota ja illalliseen mennessä myös ruokahalu oli palannut. Kuume ja ripuli, sekä hupaisat aivastukset, vain roikkuivat vielä mukana. Amen.

Korkeuskäyrä. Klikkaamalla suuremmaksi.

Pelastuslento Gorakshepistä

Everestin harja keskellä

Besos

10.10. Jenni, Kumar ja minä EBC 2016

11.10. Matkalla Phericheen

11.10. Huojentunut vaeltaja majoittuneena

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Pelkoa, inhoa ja vuoristotautia Himalajalla 3/4

 7.10.

Käsienpesulla

Herätys. Runsas aamupala Namchessa ja matka Tengbocheen. Pysähdyimme lounaalle melko varhain. Halusin, että maha ehtii vajua ennen jyrkkää nousua. Menussa oli tonnikalaa ja nuudelia. Aloimme Jennin kanssa valmistamaan retkikeittimellä oman lounaamme, koska tauot tahtoivat ruokaa odotellessa venyä liian pitkiksi. Parin tunnin peukaloiden pyörittelyn jälkeen ei iltapäivän osuudelle lähtö enää oikein kiinnostanut. Vippasin lähtiessä rouvalle 15 rubiaa kiitoksena pihamaan käytöstä. Kumar jäi lounaalle kylään, yhteen niistä monista, joka taas jäi nimettömäksi, kun jatkoimme ylöspäin. 

Snickersin voimalla Tengboche näyttäytyi meille puolen päivän jälkeen. Kamala nälkä pakotti tilaamaan toisen lounaan. Ainakaan ruokahalu ei ollut mennyt nousun myötä. Kävimme ihmettelemässä Lavazza-kahvilaa, jossa kahvi oli illallisen hintainen ja tutustuimme luostariin. Sitten nokoset. Illallinen tilattiin majoituksissa usein heti saavuttaessa, ja se tarjoiltiin haluttuna ajankohtana.  Tein ruokaa odotellessa olkapäätreenin ulkona. Punnertaessani takapihalla jakki tutkaili treeniä etäältä, kunnes rohkaistui ja tuli juttusille. Rapsutin sitä sarven tyvestä ja se puhisi kummissaan sahibin touhuille. Keittiön ikkunasta alkoi leijailla ruoan tuoksu. Ulko-ovella katselin ympärillä avautuvaa maisemaa: sumu näytti sakenevan iltaa kohden ja näkyvyys oli noin 50 metriä. Pelastushelikopterit kuuluivat lentävän melko alhaalla. 

Taikametsä matkalla Tengbocheen

Tengbochen jälkeen taival jatkui kohti Debochea. 4000 metrin jälkeen puut hävisivät - sitä myötä myös happi. Olo oli kuin uudisraivaajalla vieraalla planeetalla, jossa painovoima oli kaksin- tai kolminkertainen. Paksu pilvi riippui ohuen ilmanalan päällä. Hiekka pöllysi saappaiden alla ja loivakin nousu teki hengittämisen raskaaksi. Debochessa, 4410 metrissä, kuljeskeli väsyneitä naamoja, elukoita ja pieniä lapsia. Majoittumisen jälkeen happiviekat iskivät. Kuumetta, päänsärkyä, ripulia: vettä, diamoxia, ibuprofeiinia. Ruokaa oli työlästä upottaa. Jenni hohkasi kuin kekäle. Illan mittaa oksensin vatsani tyhjäksi. Yö meni ripulin kourissa ja Jenniä tarkkaillessa. Onni oli oma vessa. Taas valettiin kuolemanpelkoa ihmislapseen.

Heräsin kuuden pintaan vessaan. Yö meni pyöriessä. Selällään nukkuessa kädet puutuivat, kyljellään ei meinannut saada happea ja heräili omaan korinaansa. Vatsallaan nukkumisestakaan ei tullut mitään huonon patjan takia; lisäksi vatsa herätti tasaisin väliajoin. Vessassa piti käydä pariin otteeseen veivaamassa sinappiemulsio. Uni auttoi kuumeeseen, mutta päänsärky jäi. Aamutuimaan näkyivät ympäröivät huiput hetken ajan, kunnes alhaalta työntyi usvapilvi ja hautasi tämän maailmankolkan jälleen sisäänsä. Ylhäällä sataa kuuleman jo lunta.

Aamupalaksi söin varovaisesti kanaliemikeiton ja join kupin masala-teetä. Sitten liikkeelle. Lounaan jälkeinen nousu oli koitua kohtaloksi. Kaksisataa metriä vertikaalista alle kilometrin matkalla. Happea ei vaan riittänyt lihaksiin ja ojentajat olivat täysin hyödyttömät. Kävelysauvat lähinnä kannattelivat käsien painoa. Kymmenen minuutin välein juomatauko: suullinen vettä ja minuutin lepo, pidempi veti jalat hapoille. Nouseva usva hävitti päämäärän horisontista. Lopulta rukousviirit tulivat näkyviin huipun merkiksi. Olin aivan kuitti. Ylhäällä pidimme liian pitkän tauon ja liikkeelle lähtö tuntui tasamaallakin tuskalliselle. Jenni sen sijaan porskutti veturina eteenpäin. Ei ollut mitään asiaa yrittää ohi. Toisaalta, vietin jonkin verran aikaa sekoittamassa hovimestarin kastikketta aina sopivan kiven takana.

Tauko aamupäivällä 9.10. matkalla Lobucheen

 Loppupää oli helpompaa. Välillä tunto hävisi oikeasta jalasta ja tuntui kuin nauhat olisivat liian kireällä. Jenni valitti leuan puutumista ja samanlaisia lieveilmiöitä ilmeni molemmilla pitkin päivää. Vaikka hengästymisen tunne oli helpottanut, oli lepotaukoja pidettävä melko taajaan. Iltapäivän mittaan alkoi Lobuche näyttäytyä ikisumun keskellä. Energiapiikki tavoitti kulkijan välittömästi tämän näköhavainnon jälkeen.

Majatalossa tilasimme pizzan ja kokiksen puoliksi. Kuinka houkuttelevaa olisi ollutkaan upottaa haarukka lautaselliseen höyryävää pastaa ja antautua sen jälkeen autuaaseen tajuttomuuden tilaan omassa punkassa. Pitkän päivän jälkeen varusteet ja ruumis vaativat huoltoa. Ruokaa odotellessa huomasin nukahtaneeni penkkiin.  

Huoltotoimien jälkeen iltapäivällä esitettiin dokumentti Everestin synnystä viereisellä leipomolla. Myöhemmin kävimme katsomassa Khumbu glacieria. Jäätikön nähdäkseen piti nousta hieman ylemmäs harjanteelle. Nousu oli hyvä tehdä aklimatisaation merkeissä. Hetken ajan pilvien raosta saattoi hahmottaa ympäröiviä huippuja. Istuimme harjalla tunnin katselemassa alaspäin valuvaa jäätikköä, joka muistutti Mordorin rajaa.

Hotellilla messi oli täyttynyt vaeltajista. Kamina hohkasi keskellä hämärää tupaa. Sähkö tuli aurinkopaneeleista ja pilvinen sää rajoitti sähkön saantia. Vain puolet valoista paloi ja dokkari leipomolla jäi kesken. Kamina ei ihan riitänyt lämmittämään koko ruokailutilaa ja ihmiset tuvan reunoilla puristivat teekuppejaan hanskat käsissä. Puita ei ole ollut 4000 metrin jälkeen, joten kamina poltti jakin paskaa. Sitä kuivataankin ahkerasti lähes joka tuvan seinustalla.

"Mordorin" raja

Aamu Debochessa 7.10. Etualalla jakin paskaa

Majoittuminen Debocheen puoli tuntia ennen happiviekkojen iskemistä

Lobuche "Mordorin" harjalta 9.10.

It's safe when it's sizzling! 2/4

6.10.

Menjasta lähtiessä saavuimme Sagaramathan puistoon. Rajalla oli armeijan check-point. Nepalissa tarvitsee hommata parin kympin hintainen kuvallinen TIMS (Trekker’s Information Management System), sekä hakea erikseen lupa vaeltaa tietyssä kansallispuistossa. Sagaramathaan lupa on noin 25 euroa. Helpoin keino on laittaa joku muu asialle, vipata viitonen, ja toimittaa itse asioita esimerkiksi kelvossa Sam’s Barissa.

Puoli tuntia tarkastuspisteen jälkeen saavuimme Everest-elokuvasta tutuille riippusilloille. Kaksi 50 metrin korkeudessa köysien varassa riippuvaa, rukousnauhoin verhottua, siltaa ylittivät joen. Silloille oli melko kiperä nousu vastapuolen törmää pitkin. Kuljimme kolmen australialaisen kundin kanssa, joihin tutustuimme edellisenä päivänä Phakdingissa. Matkan alussa taitoimme taivalta erään katalaanin, Annan, kanssa, joka oli menossa Island Peakille. Annalla oli mukanaan opas, sekä porter-kantaja.  Nainen oli jäänyt Phakdingiin oppaansa neuvosta akklimatisoitumaan, kun me jatkoimme vielä hiukan eteenpäin. Island Peak nousee 6100 metrin korkeuteen ja useampi totuttautumispäivä on paikallaan.

Aussipojat uhkuivat tarmoa. Kundit olivat aiemmin käyneet Mustangilla Annapurnan suunnalla ja nyt kohteena oli Gokyo  4750 metrin korkeudessa. Sällit vaikuttivat ihan mukavilta hepuilta, joten lyöttäydyimme seuraksi. Tiedustelin aikoivatko he pitää välipäivää Namchessa. Brian, kavereista puheliain, oli sairastunut ripuliin, mikä tuntui jollain asteella riivavaan koko porukkaa.

Pöpö oli tarttunut mukaan Pokharan Godfather pizzeriasta, jota mies kuitenkin ylisti tästä huolimatta: ”Well worth the diarrhea! If you guys end up there I think you should check it out. Damn good pizza!”

Brian uskoi, ettei pysähtymiseen ollut tarvetta. Tarkastelin tovin herrojen ruumiinrakennetta, sekä fyysistä olotilaa, ja tuumin, että ehkä välipäivä voisi vielä tulla kysymykseen. Pojat olivat aloittaneet vasta edellisenä päivänä Luklasta 2860 metrin korkeudesta ja pyrkivät nyt Namcheen ja sen ohi yli 3440 metriin. Meillä oli takana jo useamman päivän oleskelu yli 2500 metrin korkeudessa ja yksi 3600 metrin välietappi. Lisäksi tämän päivän epistolana oli ainoastaan verrattain lyhyt nousu Namcheen, kun taas pojat olivat tulleet kauempaa.

Päivän loppuhuipennuksena oli noin 400 vertikaalisen metrin nousu ennen Namchea. Jäimme Jennin kanssa lounastamaan. Vuorilta virtasi alas sulamisvettä pienissä puroissa ja päätin ruokaa odotellessa pulahtaa yhteen näistä uimaan. Viime pesusta olikin taas kulunut muutama päivä. Viileä vesi ja Kumarin suosionosoitukset piristivät mieltä ja ruumista.

Useat lodget ja tea houset tarjoavat lämmintä suihkua rahaa vastaan. Vaihtoehtona on kylmä suihku kirjaimellisesti saavista kaataen. Nepalissa vessat ovat kyykkyvessoja, eivätkä majatalot ole poikkeus. Käymälän ovien takaa paljastuu useimmiten kolmen neliömetrin betonikuutio ja reikä keskellä lattiaa. Pesutoimi tapahtuu alasti ja kaatamalla viileähköä vettä ämpärillä huuhtelutynnyristä niskaan kusirännin päällä seisoen. Tämän jälkeen seuraa huolellinen saippuointi ja toinen saavillinen vettä. Kylmänsietokyvystä riippuen huuhtelua voi jatkaa pidempäänkin.

Lounaan ja raikkaan pulahduksen jälkeen retkue oli valmis tarttumaan haasteeseen. Nousu sujui melko mukavasti lyhyellä ja rauhallisella askeleella. Raamatullisen vitsauksen muodostaneet aasikolonnat kolisuttelivat kaasusäiliöitä selässään. Ylös alas polkua kulkiessaan aasiletkat antoivat hyvän tekosyyn pitää useampia lepotaukoja.

Namche Bazarin Sherpa-barista kahvilassa

on mahdollista juoda pullon samppanjaa neljäänkymmeneen euroon ja katsoa futista laajakuva telkkarista, jos ei välitä sähkökatkoksista.

Laskun maksettua ja ulos kävellessä voi astua aasin paskaan.

Namchessa vietetään yleensä ensimmäinen akklimatisaatiopäivä Luklasta lähdettäessä. Namche on myös hyvä paikka täydentää puuttuvia varusteita. Hinnat ovat aika kurissa ja valikoimaa löytyy.

Kylä kerää porukan kasaan. 3440 metriä koukuttaa pitämään lepopäivän. Meillä ei sitä täällä ole. Saavuimme niin ajoissa, että jatkamme matkaa jo huomenna aamulla.

Kävimme katsomassa Sherpa-dokumentin eräässä baarissa. Dokkari kertoi Sherpojen, etnisen ryhmän, oloista ylhäällä vuorilla, missä paras tulonlähde on turistien opastaminen korkeilla huipuilla. Oppaille maksetaan kymmenestä kahteenkymmeneen euroa päivältä, kun esimerkiksi Alpeilla hinnat ovat kymmenkertaisia. Työhön liittyy paljon riskejä, kuten esimerkiksi 2014 lumivyöryssä Khumbu Ice Fallissa, missä 16 sherpa-opasta menetti henkensä yksittäisessä lumivyöryssä. Kuolleiden lisäksi lumivyöryn myötä yhdeksän sherpaa loukkaantui vakavasti, moni jäi leskeksi ja vielä useampi isättömäksi. Dokumentin päättyessä kuppila oli melko hiljainen. Jengi vaan maksoi laskunsa ja lähti. Monella oli varmaan päällimmäisenä ajatuksena ”vitun länkkärit”.

Olimme tilanneet illallisen seitsemäksi. Istahdimme samaan pöytään aussipoikien kanssa. Tuota pikaa kannettiin keittiöstä höyryäviä lautasia. Tarjoilun lodgeissa hoitivat pääasiassa ryhmien oppaat. Ripulista kärsivä Brian sai eteensä valuraudalla sihisevän liha-annoksen: ”Hey, it’s safe when it’s sizzling”, kaveri totesi riemuissaan.

Ennen nukkumaanmenoa mietin, että ehkä Namchessa muutos tapahtui: olo alkoi tuntua siltä, että kuuluu tänne - vuorille. Gokyo, Island Peak, Kalapathar. Nimet eivät olleet enää vain tahroja paperilla, vaan konkreettisia ja realistisen tuntuisia tavoitteita. Nälkä kasvaa syödessä. Island Peak olisi vain 6100 metriä korkealla. Siis 550 metriä korkeammalla kuin mihin nyt olimme suuntaamassa. Lisäksi se on oikea huippu. Onhan nytkin Kalapathar, mutta se ei tunnu samalle. Lisäksi aika tuntuu pysähtyneen. 20 päivää ei ole enää se aika, jonka täällä voi, tai joutuu viettämän, vaan jokin abstrakti määre. En juuri mieti sitä. Ihmisten hyörinä ympärillä ei tunnu enää vieraalle, vaan toverilliselle, odottavalle kuhinalle.

Attitude over altitude 1/4

24.9.2016 Lähdimme Jenni-vaimon kanssa toteuttamaan pitkäaikaista haavetta nousta Nepalin Mount Everestin Base Campiin. Lento Helsingistä Moskovan kautta Kathmanduhun jätti meidät Tribhuvanin kansainvälisen lentokentän eteen. Taksi kiidätti kaksi turistia silmät pyöreinä hotelliin Thamelin kaupunginosaan. Tästä tulisi päämajamme seuraavaksi muutamaksi päiväksi, jotka oli varattu varustamiseen ja kulttuuriin tutustumiseen. Neljä päivää myöhemmin nousimme oppaan johdatuksella bussiin Kathmandun keskustasta ja lähdimme pitkälle ja uuvuttavalle bussimatkalle Jiri Bazarin kautta Shivalayaan.

5.10.2016
Day 7.

Kylmä kamina kököttää keskellä tupaa Menjassa päivämatkan päässä Namche Bazarista. Väsyneitä naamoja puhelimien valossa. Nepalissa vuorilla ei ehkä vessaan tule valoja, mutta puhelimet pelaavat kaikkialla. Messi täyttyy hiljalleen illallistajista. Puhelimet asetellaan tabletin paikalle pöytään nenän eteen.

Kiinalaiset paperilyhdyt valaisevat huoneen. Ruoan odotus monesti kestää. Muori köökissä alkaa vasta tilauksesta kuorimaan perunoita. Ikkunasta käy veto. Vedän takin kiinni, vaikka ollaan sisätiloissa. Lisään teekuppiin Kukhuri-rommia. Yritän pysytellä valveilla edes kahdeksaan asti. Juttelemme oppaan kanssa ruoasta.

Pari viime päivää on kulunut rutiineja suorittaessa. On kävelty, nesteytetty, pesty pyykkiä, nesteytetty ja kävelty. Proteiinin hankinta on melko hankalaa. Sagaramathan (Everestin) kansallispuistossa on teurastuskielto. Kaikki liha kannetaan ylös, joten sen hankinta on paljolti keliriippuvaista. Kathmandusta ostetut proteiinipatukat on syöty jo ajat sitten.  Paikallista juustoa saa sieltä täältä.

Kolme päivää sitten Taksindussa aamu valkeni utuisena. Everestistä nähtiin vilaus pilvien keskeltä. Sitten alkoi laskeutuminen aasien paskantamaa polkua. Matkalla poikkesimme luostariin.

Oppaamme, Kumarin, kanssa keskustelimme koko matkan alas uskonnoista. Sitten tulivat aasit. Tunnin matka Nunthalaan venyi aamupäivän mittaiseksi. Lisää laskeutumista Jubhingiin. Lounas oli mainio: kävin uimassa ja pesin vaatteita.  Jenni oli varustautunut hiukan liian raskaasti kuumaan päivään. Olin huolissani lämpöuupumisesta. Varustusta kevennettiin lounaalla.

Painostava kuumuus, Nepalin nousut, ja ukkonen, jarruttivat kulkijaa. Ylilentävät koneet muuttivat reittiä. Juuri kun pääsimme ylös alkoi sataa. Aasiruuhkassa seisoessa ensimmäiset tipat osuivat maahan. Lyhyt tauko tea housessa ja sadeviitat päälle. Bupsan kylään oli vielä puolitoista tuntia matkaa.

Iltapäivällä usko oli loppua. Olimme varmoja, että valitsimme väärän reitin. Lopulta  saavuimme Jennin kanssa perille puoli tuntia etuajassa.

 Mukava hotelli. Lämmin huone kaminan hormin yläpuolella. Ilta oli huomisen suunnittelua ja venyttelyä. Jenni korjasi ratkenneita housuja. Nukahdin hyvissä ajoin kahdeksalta.

Unissa kertasin ensimmäisten päivien tapahtumia.

Kathmandusta kuuden tunnin bussimatka Jiri Bazarin kautta Shivalayaan venyi lopulta 14 tuntiin. Liejuiset tiet kantoivat veron, eivät autoa. Syöminen tapahtui roadhouse-ruokalassa. Kaikille Dal bathia. Paljaat kädet sopivat syömiseen.

Bussin tasauspyörästön lukituksen rele piippasi unessa taustalla. Käänsin kylkeä.

Sade yllätti lounastauon aikana. Olimme jumissa savuisessa vuoristokämpässä nuoren naisen vieraana. Kahden tunnin päästä pääsimme liikkeelle. Nousua oli ihan kelvollisesti  1800 metristä aina 3680 metriin. Usva levittäytyi metsään. Kulkeminen tapahtui valumaveden muodostamia uria pitkin murakossa. Pidimme Jennin kanssa perää. Yhtäkkiä tajusin eksymisen vaaran. Kumar vislaili jostain edeltä. Vesisade oli hellittänyt. Kiirehdin välimatkaa kiinni oppaaseen.  

Ohitimme temppelin rauniot. Usvapilvessä meno oli kuin Tuomion temppelissä. Hämärän laskeutuessa saavuimme Toktain kylään, joka koostui kahdesta eri torpasta.

Pujahdimme sisään vierasmajaan. Tupaa emännöi kaksi vanhaa ämmää. Savuinen mökki muistutti Hateful Eightin tapahtumapaikkaa.

Huoneet valmistettiin sillä välin kun joimme teetä. Torakoita juoksi seinissä ja käsiä palelsi niin, että terästin teen rommilla. Pökköä laitettiin pesään. Välillä piti tuulettaa savua ulos. Sytytin sikarin. Opas tarjoili millet-viinaa, rakshia. Vanhempi ämmä nauroi oppaan vitsille viinasta sydämensä pohjasta. Nostin yöksi rinkan kattokoukkuun riippumaan kuokkavieraiden pelossa.

                                            ...................................

Siksi olen hifistelijä

Minun viinipulloni maksaa yleensä jotain yhdeksän ja kahdenkymmenen euron välistä. Kaupassa luen usein tuoteselosteita, varsinkin itselleni uusista tuotteista. Pyrin käyttämään sesonginmukaisia tuotteita, erityisesti luomua kuitenkaan suosimatta, ellei se ole hinta-/laatusuhteeltaan tarkoituksenmukaista. 

Hesarin kolumnissa 26.10.16. Juha Akkanen määrittelee eliitin harrastaman ruokahifistelyn lähiruoan tai suoraan tuottajalta hankitun ruoan käytöksi. Elitististä siitä tekee siihen uhrattu aika, raha ja viitseliäisyys.

Minulla on tähän kaikkeen rahaa, aikaa ja, ennen kaikkea, viitseliäisyyttä. Kulut jaan puoliksi puolisoni kanssa. Olen siis elitisti-hifistelijä.

Toisaalta olen töissä ravintolakeittiössä. Palkkapussi jää edelleen roimasti keskitulon alle. En ole "ituhippi", mutta jaan osan ajatuksista säästää maata ja merta ylimääräiseltä rasitukselta. Minulla ei vapaailtana ole, omani ja vaimon suun lisäksi, muita ruokittavia. Rahaa jää vuokran ja laskujen jälkeen hiukan ylläpitää periaatteita. 

Täällä Aasiassa matkustaessa, tai yleensä ulkomailla, tulee kiinnitettyä huomiota paikallisiin tapoihin. Bangkokista Kathmanduhun syödään paljon katuruokaa. Ruoan alkuperää on vaikea tiedustella kielimuurin takia, mutta jos puodin lattialla kuljeksii kanoja tilaan kanaa. Annoksiin uppoaa paljon tuoretta myös vihannesten muodossa. Puolihalvaantuneen ravintotuntemukseni valossa eväs vaikuttaa pääosin ihan terveelliselle.

Paratiisiin on kuitenkin päässyt luikertelemaan käärme. Ei voi olla huomaamatta suurta määrää siirapeilla maustettuja kahveja (frapuccino?), sakkaroosilla makeutettuja hedelmäsmoothieta, sekä sipsejä ynnä muita namusia.

Herkkä hifistelijä laittoi myös merkille ruumiin rakenteen Nepalissa. Jäntevät, maastonmuotojen muovaamat, jalat, pakkasen raiskaamat pulkannarut käsinä, sekä pieni vatsapöhö. Nepalin syödyin ruoka on Dal Bhat: riisiä, perunacurrya ja linssiä. Hiilaria, hiilaria ja hiilaria proteiinilla höystettynä.

Thaimaassa puolestaan ollaan laihoja tai lihavia. Fitness-buumi ei ole ehtinyt Muay Thai -kerhojen ovien ulkopuolelle. Nälkäkurkena riutuminen ja liikunnasta, sekä ruoasta totaalikieltäytyminen, on yhtä raivokasta kuin toisen väestönosan lihominen. Liekö taustalla tiedon puute? Ei niin kauan sitten tilanne oli sama Suomessa. Fitness-intoilun myötä tieto ravinnosta on lisääntynyt.

Olen luonteeltani kausiliikkuja. Arjen pyörityksen ohessa on helppo niputtaa viikkoon kuntosalikäynnit. Rutiinin ulkopuolella säännöllinen liikunta tuppaa jäämään. Ikäväkseni olen havainnut, että iän myötä syntejään ei saa enää niin helposti anteeksi, vaan ne jäävät riippumaan vyötärölle. 

Raaka-ainevalinnoilla sekä liikunnalla olen onnistunut säilyttämään peilikuvan ja pelikunnon siedettävänä. Hienoihin juomiin uponnut kapitaali on samaa luokkaa kuin ennen vanhaan, kun kaljaa kiskottiin aamusta aamuun. Sen suhteen vähemmän on saman verran. Arvokkaampi lasi viiniä kestää lasissa yhtä kauan kuin kaksi tuoppia olutta. Kotiin palaan edelleen lompakko tyhjänä, mutta myös takki. Sisältä ei paljastu reissupöhöä.

Kotona kaapissa on nykyään jallun ja kaljan lisäksi viiniä - ruokaakin. Kun ennen roilotti kalja kädessä suurimman osan hereilläoloaikaa, ovat ne nykyään jääneet lähinnä hyvän isännän oluiksi.

Elitisti-hifistelijänä elo on auvoisaa, vaikka Akkanen sen maalaa negatiivisilla sävyillä. Vointi on mainio ja krapulat ovat vähentyneet noin kertaan kuussa. Äitin mielestä käytän edelleen liikaa alkoholia. Tätä kirjoittaessa alan tottua ajatukseen Akkasen minulle siunaamasta tittelistä. "Elitisti" hieman vielä vieroksuttaa, kun omassa tuttavapiirissä niitä ihmisiä on niin vähän, jotka itse miellän tähän kerhoon kuuluviksi. 

Eli, Juha, kun nähdään sano mua hifistelijäksi. Tai tule kylään. Meillä on kaljaakin kaapissa!

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Asiasanat: Elitismi, (ruoka)Hifistely, Kokki, Puolihalvaantunut,
Linkki Akkasen kolumniin: https://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1477367022144