Asiaa kaneista sekä valkoisen miehen taakasta.

Onnikan ikkunan takana vilisee metsää. Tullaan aukean kohdalle. Niityllä on kaksi jänistä. Ne ovat ilmeisesti riidoissa keskenään ja istuvat selät vastakkain. Taas vilisee puita. Mitä kello on? Mikä päivä?

Viikko hujahti tienpäällä työ- ja opiskeluasioita hoitaessa. Näin vaimoa illallisen yhteydessä ja jaoimme vuoteen. Aamulla oli taas aika nousta autoon. Mikä ajaa ihmislasta kohti koettelemuksia, vaikka vallitseva tilanne on aivan tyydyttävä?

Joku postasi someen meemin viime viikolla: ”Minulla on liikaa töitä; olen stressaantunut. Minulla ei ole mitään tekemistä; olen stressaantunut.”

On myös olemassa se kultainen keskitie. Toisaalta, on olemassa myös hyvää ja huonoa stressiä.

Viime viikonloppuna nautin kahtena päivänä mahdollisuudesta tutustua sommelierin, viinimestarin, ammattiin, sekä siihen liittyvään kilpailutoimintaan. Mieleen jäi muutamia teesejä kuten ”itsensä haastamisen tärkeys”, ”alituinen varpaillaan olo” tai ”matkustelun tärkeys”.

Luennoitsijoina oli huippusommeliereja Ruotsista, Suomesta ja Kanadasta. Kaikkia heitä yhdisti vuosien ankara työ asemansa eteen. Kaverisuhteita oli katkennut, talous oli tiukalla ja parisuhteet kokeneet kolauksia. Kun kyynel tahraa kämmenselkää sitä miettii: miksi jatkaa eteenpäin?

Päivät ovat itsensä haastamista uudelleen aina epäonnistumisen jälkeen. Jatkuvaa uuden tiedon varastointia muistilokeroihin. Pelkoa, epätoivoa ja turhautuneisuutta. Huonolaatuista stressiä.

Stressiastetta voidaan mitataan testillä. Ihminen listaa elämänsä tapahtumia, jotka pisteytetään. Minäkin kokeilin tätä.

Vakavasti stressaantunut, ja jonka tulisi hakeutua hoitoon, tuli saada 180 pistettä. Kiinnitin huomiota, että ainoa keino vähentää stressipisteitä oli liikunta. Olen ahkera liikkuja ja sain hurjasti hyviä miinuspisteitä. Helpotuksesta huolimatta keräsin lopulta kasaan 350 pistettä.

Mielestäni en ole stressaantunut.

Usein kalenteri täyttyy nopeasti, rokki soi välillä niin ettei ajatuksiaan kuule ja veri pakkautuu jalkoihin valmistelemaan pakoa. Aikanaan vyyhti selviää ja ajatus ponnahtaa takaraivosta ”minä tein sen(!)”, puna leviää poskille ja puheripulista ei tule loppua. Psykologin taulukosta tämä osa lievittävänä tekijä oli unohtunut pois. Onnistumisista täytyy nauttia. Meillä suomalaisilla on hiukan tapana peitellä tunnereaktiomme. Minä sanon vitut. Tyydytys onnistumisesta ja sen itselleen myöntäminen laskee stressikäyrää niin, että korvissa suhisee. Pienistäkin asioista voi iloita. Ehkä ei ole syytä järjestää vastaanottoa, mutta kai sentään samppanjapullo..

Tänä päivänä Skandinaviassa ihmisellä on mahdollisuus jäädä laakereilleen, nukkumaan yhteiskunnan riippukeinuun. Välitön nälkäkuolema ei uhkaa.

Sinä päivänä kun ihminen istuu mättäälle ja päättää tietävänsä kaiken vanheneminen alkaa. Uusia positiivisia oppimiskokemuksia, tai saavutuksia, ei enää tule. Ainoastaan pettymyksiä. Työelämässä asiat tehdään väärin, jos ne tehdään erilailla kuin on hyvin tiedetty. Kun lähtee oppimattomuuskouluun voi allekirjoittaa tarpeettomuussopimuksen. Nimen alle sutaisemalla saa jättää aivot kotiin. Kukaan ei enää odota mitään, eikä kyllä kysykään. Tänään hallittu tietoteoria vanhenee nopeasti ja työpaikka muuttuu museoksi, jossa näytillä on homo demens – tylsistynyt ihminen.

Lajille tyypillistä on taistella selviytymisestään. Koska se tarve on meiltä riistetty vaivumme helposti apatiaan. Sadan prosentin suoritusta ei tarvitse antaa. Tämän päivän ihminen on kuin tämän kesän ampianen: kuningattaren kuoleman jälkeen ei tiedä mitä tekisi. Jäämme pörräämään näennäisen tarpeellisten tehtävien parissa ja hermostumme jos joku tulee häiritsemään. Siksi on tärkeää kaivaa haaste muualta, kilpailla ja taistella tarpeellisuudestaan. Kaikki opittu voidaan hyödyntää. Ei välttämättä heti, mutta tulevaisuudessa. Vanha sanonta ”paskaan voi astua jo kotipihalla” pitää paikkansa. Yleensä ongelmat iskevät kun on vähiten varuillaan – kotipihalla. 

Meille koko maailma on tarjottu oppikirjaksi. Sisällysluettelo on internetissä ja kirjastossa. Oma juttu täytyy vain löytää, ja ennenkaikkea sen tarve tiedostaa. Siltojen takanaan polttamisen sijaan tulee rakentaa uusia eteenpäin. 

Mieleen nousee vielä yksi teesi viikonlopulta: ”Jos et ole tyytyväinen älä valita, vaan osallistu”, tai kääntäen: ”jos valitat, et ole tyytyväinen. Osallistu.” Onnistumisien kautta tulee varmuutta ja jännitys muuttuu hyväksi stressiksi.

Haasta, matkusta ja kotona ollessakin kurota varpaillaan piha-aidan yli harmaalle alueelle.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Kun aloitin kisaamaan 1996 ei Kanadassa ollut kilpailutoimintaa juuri Quebecin ulkopuolella. Kaikki piti tehdä itse. Naiset olivat kummastus – varsinkin Ranskassa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin organisaatio on luotu ja se kasvaa.

Näin puhui Véronique. Kanadalainen sommelier, ravintoloitsija, sekä asiantuntija, joka luennoi sommelierin ammatista. Véronique mitteli viinimestarikisoissa kymmenen vuotta kunnes toinen sija lohkesi Tokiosta. Sijoitus nosti nimen kartalle. Työtarjouksia alkoi ilmestyä ja joku vanha kaveri saattoi vielä vastata puhelimeen.

Home is where the road is

Väki pakkautui raitiovaunuun terminaalin edessä. Loppuilta toi sateen tullessaan. Matkustajien muodostama kostea massa tiivistyi vaunun ikkunoihin. Mummut aukoivat paksuja takkejaan. Lopulta ovet sulkeutuivat ja vaunu nytkähti liikkeelle. Nojasin seinää vasten ja katselin ikkunan läpi ulos. Usvainen lasi suodatti tehokkaasti ulkomaailman tapahtumia. Autojen takavalot muodostivat punaisia nauhoja. Uupumus oli saavuttanut raukeuspisteen. Kostea takki ja nihkeä paita tai toisiaan tahattomasti liikenteessä tuuppivat ihmiset eivät häirinneet enää.

Kuluneen viikon aikana avasin silmät neljässä eri osoitteessa. Omaisuus on siisteissä paketeissa erään keskisuomalaisen talon autotallissa ja posti kulkee samaan osoitteeseen.

Jäin vaunusta Kampin kulmalla. Sade oli lakannut. Lähdin Fredaa myöten ja poikkesin Annankadulle. Ruttopuiston hämärässä yksinäinen mies poltteli pilveä. Toisella puolen puiston penkillä pariskunnat olivat painautuneet toisiaan vasten viilenevässä illassa. Mieleen tuli se aika kun ei oikein ollut paikkaa mihin mennä tyttöystävän kanssa. Kaikki oli silloin uutta ja kutkuttavan jännää. Tänä iltana ilmassa väreili samanlainen taika.

Muutamien viimepäivien aikana sain mahdollisuuden tutustua mitä mielenkiintoisimpiin ihmisiin yliopiston ryhmäännyttämispäivillä. Yksi oli elänyt viimeiset kuusi kuukautta Siperiassa heimojen luona, koska ”aina oli kiinnostanut”. Toinen esittäytyessään tarjosi kättään ja valtava hymy kasvoillaan totesi ”Hi, I'm Mark and I'm a HIV-positive”.

”Hi, Mark. It's nice to see you still alive. I'm Juho”

Molemmat nauroimme. Sanomattakin selvää että ystävystyimme nopeasti.

Opiskelujen aloittaminen toisessa maassa pakottaa ihmisen matkustamaan. Sama seuraus on reissaamisella. Kun lähtee niin jotain jää taakse. Syntyy tyhjiö. Tyhjiö on taipuvainen täyttymään. Oikeassa paikassa ja seurassa sen on helppo antaa täyttyä positiivisista asioista ja tunteista. Ihminen lienee vastaanottavaisempi varpaillaan epämukavuusalueen reunalla. Asiat ja tuntemukset tarttuvat mukaan helpommin. Ja vaikka silmät naurusta vuotaen kerrottu tarina ei tavoitakaan kuulijakuntaa, eikä aiheuta toivottua reaktiota, sydän muistaa tarinan tuoksut ja värit.

Oikea paikka ja seura luodaan sattumalla paikalle. Monet kanssaopiskelijat olivat matkustelleet jonkin verran. Yksi asia yhdisti: ei saa suunnitella liian tarkkaan. Jos kaikki on kalenterissa ei jää aikaa kokemuksille. Ainoastaan paikoille. Parhaissa kokemuksissa vain sattui paikalle. Ripaus optimismia mausteeksi kultaa kokemukset – huonotkin – aivan hyviksi.

Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa (2.9.16 pääkirjoitus) navigoinnistaan lomalla Kanadassa: ”kartan katseleminen on unelmoimista, on se sitten maantiekartta tai turkoosina loistava karttapallo.” Navigaattori kehottaa kääntymään vasempaan ja oikeaa kunnes olet perillä. Paperikarttaan verrattuna se on varma keino olla eksymättä jänniin paikkoihin.

Tallinnan D-terminaalin putki on pitkä. Siinä ehtii salakuunnella täysimittaisen tarinan alusta loppuun. Mieleen jäi jatkuva huoli matkajärjestelyjen onnistumisesta. Vaikka kertoja olikin jo laivaan astumassa mielessä oli vieläkin huoli siitä ”jos myöhästyisikin laivasta”. Tallinnan kävijän huomiona oli halpa majoitus ja halvempi keskikalja. Ehkä siitä myöhästymisestä olisi voinut

jotenkin selvitä.

Pöyhin tyynyä selän takana ja ryhdistäydyn. Suvi jätti pöydän reunalle aivan kelvollisen lasin samppanjaa. Vaikka päivä on ollut pitkä ja tie on kulkenut kahden pääkaupungin katujen läpi, ja ensi yönä on sohvamajoitus, asiat voisivat olla huonommin.

Kahden viikon päästä edessä on Nepali ja Thaimaa. Kuukausi ratkeilevia housuja, jalkarakkoja, kipeitä hartioita, vatsatautia, kuumia öitä ja kylmiä öitä. Odotan jo sitä kaikkea. Lähtiessä luon taas tyhjiön. Sieltä poistuvat työkaverit, kaverit, puhtaiden lakanoiden tuoksu ja kello viiden konjakki. Tilalle toivon mielenpuolia, jotka ovat päättäneet lähteä tuhlaamaan hiellä ansaitut rahansa Mount Everstille, matkanhajuisia makuupusseja ja kello viiden kobraviinaryyppyä. Ilmassa on taas sitä taikaa, minkä muistan ensitreffien ajoilta ja puistojen penkeiltä. Aistit terästyvät ja selkää pitkin väreilee odottava kutina. Home is where the road is. Kun tulen takaisin alan painamaan peltisiä kylttejä keittiön seinille.
Kiitos, anteeksi ja näkemiin!