Asiaa kaneista sekä valkoisen miehen taakasta.

Onnikan ikkunan takana vilisee metsää. Tullaan aukean kohdalle. Niityllä on kaksi jänistä. Ne ovat ilmeisesti riidoissa keskenään ja istuvat selät vastakkain. Taas vilisee puita. Mitä kello on? Mikä päivä?

Viikko hujahti tienpäällä työ- ja opiskeluasioita hoitaessa. Näin vaimoa illallisen yhteydessä ja jaoimme vuoteen. Aamulla oli taas aika nousta autoon. Mikä ajaa ihmislasta kohti koettelemuksia, vaikka vallitseva tilanne on aivan tyydyttävä?

Joku postasi someen meemin viime viikolla: ”Minulla on liikaa töitä; olen stressaantunut. Minulla ei ole mitään tekemistä; olen stressaantunut.”

On myös olemassa se kultainen keskitie. Toisaalta, on olemassa myös hyvää ja huonoa stressiä.

Viime viikonloppuna nautin kahtena päivänä mahdollisuudesta tutustua sommelierin, viinimestarin, ammattiin, sekä siihen liittyvään kilpailutoimintaan. Mieleen jäi muutamia teesejä kuten ”itsensä haastamisen tärkeys”, ”alituinen varpaillaan olo” tai ”matkustelun tärkeys”.

Luennoitsijoina oli huippusommeliereja Ruotsista, Suomesta ja Kanadasta. Kaikkia heitä yhdisti vuosien ankara työ asemansa eteen. Kaverisuhteita oli katkennut, talous oli tiukalla ja parisuhteet kokeneet kolauksia. Kun kyynel tahraa kämmenselkää sitä miettii: miksi jatkaa eteenpäin?

Päivät ovat itsensä haastamista uudelleen aina epäonnistumisen jälkeen. Jatkuvaa uuden tiedon varastointia muistilokeroihin. Pelkoa, epätoivoa ja turhautuneisuutta. Huonolaatuista stressiä.

Stressiastetta voidaan mitataan testillä. Ihminen listaa elämänsä tapahtumia, jotka pisteytetään. Minäkin kokeilin tätä.

Vakavasti stressaantunut, ja jonka tulisi hakeutua hoitoon, tuli saada 180 pistettä. Kiinnitin huomiota, että ainoa keino vähentää stressipisteitä oli liikunta. Olen ahkera liikkuja ja sain hurjasti hyviä miinuspisteitä. Helpotuksesta huolimatta keräsin lopulta kasaan 350 pistettä.

Mielestäni en ole stressaantunut.

Usein kalenteri täyttyy nopeasti, rokki soi välillä niin ettei ajatuksiaan kuule ja veri pakkautuu jalkoihin valmistelemaan pakoa. Aikanaan vyyhti selviää ja ajatus ponnahtaa takaraivosta ”minä tein sen(!)”, puna leviää poskille ja puheripulista ei tule loppua. Psykologin taulukosta tämä osa lievittävänä tekijä oli unohtunut pois. Onnistumisista täytyy nauttia. Meillä suomalaisilla on hiukan tapana peitellä tunnereaktiomme. Minä sanon vitut. Tyydytys onnistumisesta ja sen itselleen myöntäminen laskee stressikäyrää niin, että korvissa suhisee. Pienistäkin asioista voi iloita. Ehkä ei ole syytä järjestää vastaanottoa, mutta kai sentään samppanjapullo..

Tänä päivänä Skandinaviassa ihmisellä on mahdollisuus jäädä laakereilleen, nukkumaan yhteiskunnan riippukeinuun. Välitön nälkäkuolema ei uhkaa.

Sinä päivänä kun ihminen istuu mättäälle ja päättää tietävänsä kaiken vanheneminen alkaa. Uusia positiivisia oppimiskokemuksia, tai saavutuksia, ei enää tule. Ainoastaan pettymyksiä. Työelämässä asiat tehdään väärin, jos ne tehdään erilailla kuin on hyvin tiedetty. Kun lähtee oppimattomuuskouluun voi allekirjoittaa tarpeettomuussopimuksen. Nimen alle sutaisemalla saa jättää aivot kotiin. Kukaan ei enää odota mitään, eikä kyllä kysykään. Tänään hallittu tietoteoria vanhenee nopeasti ja työpaikka muuttuu museoksi, jossa näytillä on homo demens – tylsistynyt ihminen.

Lajille tyypillistä on taistella selviytymisestään. Koska se tarve on meiltä riistetty vaivumme helposti apatiaan. Sadan prosentin suoritusta ei tarvitse antaa. Tämän päivän ihminen on kuin tämän kesän ampianen: kuningattaren kuoleman jälkeen ei tiedä mitä tekisi. Jäämme pörräämään näennäisen tarpeellisten tehtävien parissa ja hermostumme jos joku tulee häiritsemään. Siksi on tärkeää kaivaa haaste muualta, kilpailla ja taistella tarpeellisuudestaan. Kaikki opittu voidaan hyödyntää. Ei välttämättä heti, mutta tulevaisuudessa. Vanha sanonta ”paskaan voi astua jo kotipihalla” pitää paikkansa. Yleensä ongelmat iskevät kun on vähiten varuillaan – kotipihalla. 

Meille koko maailma on tarjottu oppikirjaksi. Sisällysluettelo on internetissä ja kirjastossa. Oma juttu täytyy vain löytää, ja ennenkaikkea sen tarve tiedostaa. Siltojen takanaan polttamisen sijaan tulee rakentaa uusia eteenpäin. 

Mieleen nousee vielä yksi teesi viikonlopulta: ”Jos et ole tyytyväinen älä valita, vaan osallistu”, tai kääntäen: ”jos valitat, et ole tyytyväinen. Osallistu.” Onnistumisien kautta tulee varmuutta ja jännitys muuttuu hyväksi stressiksi.

Haasta, matkusta ja kotona ollessakin kurota varpaillaan piha-aidan yli harmaalle alueelle.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Kun aloitin kisaamaan 1996 ei Kanadassa ollut kilpailutoimintaa juuri Quebecin ulkopuolella. Kaikki piti tehdä itse. Naiset olivat kummastus – varsinkin Ranskassa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin organisaatio on luotu ja se kasvaa.

Näin puhui Véronique. Kanadalainen sommelier, ravintoloitsija, sekä asiantuntija, joka luennoi sommelierin ammatista. Véronique mitteli viinimestarikisoissa kymmenen vuotta kunnes toinen sija lohkesi Tokiosta. Sijoitus nosti nimen kartalle. Työtarjouksia alkoi ilmestyä ja joku vanha kaveri saattoi vielä vastata puhelimeen.