HS tiedottaa, että Kallioon, Helsinkiin, on avattu naisille ja sukupuolivähemmistöille suunnattu baari. Ravintelin ajatus on taata turvallinen tila yhdessä olemiseen sitoutumalla yhteisiin normeihin ja kunnioittamalla toisen koskemattomuutta „fyysistä tilaa antamalla“. Kohderyhmän valinta lienee itsessään hiukan ironinen, kun kiska samaan aikaan peräänkuuluttaa asiakkailtaan „suvaitsevuutta, avointa mieltä” ja välttämään oletuksia esim. sukupuolesta.
Kalliossa istutaan siis yhdessä erikseen. Ravintola kehuukin wifi-yhteyttään kaupungin nopeimmaksi, mikä on houkutellut monet etätyöläiset latte-kupin äärelle. Lienee jonkinlainen suomalainen utopia viettää lauma-aikaa julkisessa tilassa ilman riskiä, että kukaan lähestyisi juttuaikeissa.
Vastuun ottaminen normien kunnioittamisesta kannattanee ottaa toisaalta vakavasti. Jutun kuvituksen perusteella raflassa järjestetään sunnuntaisin kontaktilajikursseja. Käytännön itsepuolustustyöpajoja on tietysti perinteisesti Kallion pubeissa pubeissa järjestetty jo pitkän aikaa. Höyryjä on voinut päästellä oluen kylkiäisinä ilman ekstra fyrkkaa.
 |
| Kuva: HS/ Sami Kero |
Noh, sarkasmi sikseen. Ehkä alueen levottomuus on syy siihen, miksi tällaiselle turvalliselle tilalle on kysyntää.
Historiallisesti on hyvä muistaa, että Kallio on noussut maineeseensa työläisten kotona joskus 1960-luvulla. Tuolloin alueella asui lapsiperheitä ja nuoria aikuisia, joita houkuttivat alueen palvelut ja hintataso. Sittemmin keskiluokan hyökkäyksen kohteeksi joutunut Kallio sai välillä melko kyseenalaisen maineen „puukkobulevardina“ ja edellä mainittujen ilmaisten tappelukerhojen järjestäjänä.
Sittemmin uusi keskiluokka on suhteellisen hyvin onnistunut invaasiollaan nostamaan hintoja ja karkoittamaan alkuperäisväestön. Työläisten keskikaljapubit ovat muuttuneet latte-kahviloiksi ja vegaaniravintoloiksi. Harvoin enää kuulee Kolmos linjalla pamlattavan gamlaa stadii.
Keskiluokkaistuminen ei tietenkään ole Helsingissä mikään uniikki ilmiö. Samaa miehityspolitiikkaa voi seurata esimerkiksi Berliinin Kreuzbergissä, Tallinnnan Kalamajassa tai Tarton Karlovassa. Jälkimmäisessä Karlova cafe -kahvilan seinään on maalattu amerikkalaisen merijalkaväen muistoa kunnioittaen Iwo Jiman valtauksen yhteydessä lavastettu lipun nosto Suribachi-kukkulalle. Teoksen saateteksti tiedottaa lukijaa: „Karlova tõuseb“ – Karlova nousee. En osaa tarkaalleen sanoa, mikä taiteilijan motivaatio oli teosta työstäessä, mutta mieleen nousee väkisinkin ajatus onnistuneesta operaatiosta, missä keskiluokka on menestyksekkäänsti häätänyt alkuperäisväestön alueelta ja saanut istutettua oman arvomaailmansa valtaamaansa naapurustoon.
Karlovan uutta identiteettiä pönkittämään on jopa suunniteltu kaupunginosalle oma lippu, minkä voi nähdä liehuvan kahvilan ulkopuolella, sekä muutaman sata metriä keskutaa kohden ravintola Barlovan ulkopuolella. Molemmat tienristeykset näyttäytyvät tietynlaisina enklaaveina trendikahviloineen ja lippuineen muutoin rosoisella alueella.
Kotona Kalliossa vastaavien enklaavien perustaminen muistuttaa Israelin rakentamista. Vähemmistöt pyrkivät luomaan itselleen rahalla jalansijaa vihamielisellä alueella perustamalla identiteettiään pönkittäviä palveluita ja „siivoamaan“ naapurustoa. Tällaisen ideologian valossa on jopa tappelukerhojen järjestäminen ravintolan tiloissa sallittua. Kuinkahan samanlaista toimintaa katsottaisiin keskikaljapubin sunnuntaimenussa?
Tällaisesta suvaitsevasta hegemoniasta nauttiessa on tietysti hyvä muistaa, että keskiluokka nähdään alueella alkuperäisväestön näkökulmasta valloittajana. Hesarin jutun kirjoittaja, milleniaali, fiilistelee tästä suvaitsevaisuusliikkeestä jonkinlaisena 60-luvn hippiliikkeen toisintona. Omat muistikuvani 60-luvusta ja hipeistä ovat hatarat, mutta käsittääkseni hipit eivät olleet kovin paljon toisten maiden perään ja perustivat kommunejaan asutuskeskuksien ulkopuolelle.
Tämän päivän hegemonian ja suvaitsevaisuuden liikkeen kohderyhmä on urbaanimpi, eikä siten voi välttää konflikteja alkuperäisväestön kanssa perustaessaan omien arvojensa mukaisia enklaaveja. Tappelukerhoja tarvitaan ei ainoastaan alkuperäisväestön selviytymistaistelussa, mutta myös valtaajan turvallisuuden takaamiseksi.
Hiukan huvittavaa on tietysti ajankohta tälle kaikelle. Turvasatamille olisi kenties ollut enemmän käyttöä joskus 90-luvulla ja 2000-luvun alussa. Toisaalta, Palestiinan mallia seuratessa on ymmärrettävää, että miehittäjä kaipaa turvallisuutta laajentuessaan enklaaviensa ulkopuolelle. Tällainen operaatio on mahdollista vasta sitten kun yhteiskunnan sympatiat ovat miehittäjän puolella. Minun sympatiaani se ei ole vielä voittanut. Olen kai enemmän live and let live -politiikan tukija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti