Sukellusta ja muuta suhellusta Taolla 2/2

Monsuuni jatkoi tuloaan pitkin yötä. Vesi ropisi tasaisesti majan kattoon. Konnat kurnuttivat ulkona. Ensin kuului yksi, sitten toinen liittyi mukaan. Kolmannen niputtaessa koko trion yhteen kuoroon hain korvatulpat. Viidakko ei nuku koskaan.

Kotiranta

Yhdeksän jälkeen vaadittavat aamutoimet kahvin saamiseksi alkoivat. Hiukan yli kymmenen istahdin höyryävän americanon eteen. Yhdeltätoista Jenni toivotti onnea koulun edessä sukeltajan kokeeseen. Päivä alkoi 50:n väittämän testillä. Paperin läpikäytyäni totesin, että se vaikutti helpommalle kuin Helsingin oikiksen oikein-väärintehtävät. Puolen tunnin aherruksen jälkeen koe oli lopputarkastusta vailla. 43/50 riitti läpäisyyn. Niin kuin kaikissa monivalinnoissa, olisi tässäkin riittänyt ruotimista, mutta olin enemmän innokas vetämään rimmelit niskaan.

Lounaan jälkeen alkoi ”laiva on lastattu”-leikki Moottorivene kuljettu viisi sukeltajaa troolarille, jolla siirryttiin dive-sitelle. Mukaan tuli 10 kpl ilmapulloja, keikkakasseja varusteineen, vettä ja viisi matkustajaa. Syöksyveneen moottori ärjäisi ja kuljetti kokelaat rivakasti alukselle, johon materiaali yhteisvoimin siirrettiin. Kannelle nousun jälkeen alkoi välitön oman paketin valmisteleminen sukellukseen. Pullot pönöttivät pystyssä telineissä partaalla. Kun paketti oli valmis tutustuimme alukseen, kunnes kippari soitti kelloa: ”dive site ahead!”

Matkustajat siirtyivät paketeilleen ja alkoivat kiskoa remeleitä kireälle keinuvassa aluksessa LF-radion suoltaessa säätiedotuksia taustalla. Adrenaliini alkoi virrata suonissa. Ihan kuin Firman hommissa!

Kuorma-auton moottorin tasainen säksätys alkoi vaimeta, mikä oli merkki lopullisesta lähestymisestä. Starck vielä jutteli päiväohjelmasta ja mitä pinnan alla 18-metrissä odotti. Sitten ylös, paritarkastus, regujen testaus ja jonoon exiteille.

Kun alus oli kiinni poijussa, alkoi mereen tipahdella hahmoja kannelta. Yksi kerrallaan ne nousivat pintaan ja näyttivät ison OK-merkin alukselle.

Suunnitelma oli laskeutua alas Twinsille poijun köyttä myöten. Starck antoi luvan sukeltaa, kun valmista. Tulkitsin tämän henkiseksi valmiudeksi. Olin tähän saakka onnistunut sulkemaan mielestä ajatuksen 18 metrin syvyisestä vesimassasta yläpuolella. Kurkistin maskin läpi veden alle. Köysi putosi viistossa pohjaa kohden. Ei visuaalista pohjakosketusta. Kuuluisia perhosia alkoi lepatella vatsassa. Vesin pari kertaa keuhkoihin rauhallisesti ilmaa ja puhalsin ulos. Sitten näytin ”OK” ja käänsin peukalon alas sukeltamisen merkiksi. Samalla painoin vasemman käden peukalon liivin tyhjennysnapille ja vajosin pinnan alle.

Hiljaisuus valtasi ympäristön. Pysähdyin tasaamaan paineita kolmen metrin syvyydessä, vedin rauhallisesti henkeä ja toivoin perhosten tuota pikaa asettuvan johonkin keuhkorakkuloideni ympärille. Tietokone näytti kuusi metriä syvyyttä. Hetken aikaa ympärillä oli vain syvää sinistä ja köysi sekä Starck, joka vähintään kymmenen sekunnin välein kysyi käsimerkein, oliko kaikki OK. Valehtelin. Sitten paineentasaus jälleen seitsemän metrin syvyydessä. Ehkä minuutin, ehkä kahden jälkeen olimme pohjalla hiekkasärkällä. Tietokone näytti 17,6 metriä. Pälyilin ympärilleni ja annoin liiviin pihauksen ilmaa. Tasasin hengitysrytmin siten, että jäin leijumaan noin puoli metriä pohjan yläpuolelle.

Starck ei hukannut aikaa, vaan alkoi viittiloidä merkiksi, että kun olisin valmis hän ottaisi ojentamani maskin ja kävelyttäisi minua 15 metriä pohjassa ilman näkökykyä ja nenää suojaavaa maskia. Tätä olin puntaroinut koko matkan pohjalle. Ekana päivänä maskin tyhjennys oli tuottanut kuplan nieluun ja yskän puuskan. Entä nyt jos 18 metrin syvyydessä ja viiden minuutin päässä pinnasta saisin vettä nieluun ja alkaisin yskiä holtittomasti? Ajatus vaati vielä pari keuhkollista miettimisaikaa. Tänä aikana yritin varmistaa vielä Eveltä, että tarkoitus oli tosiaan koittaa kävellä räpylät jalassa pohjaa pitkin. Tulin mielessäni siihen tulokseen, että mitään ei etukäteen sovittua ei kannata yrittää selittää pinnan alla. Puhalsin keuhkot tyhjiksi, nautin vielä hiukan ilmaa ja irrotin maskin.

Starck otti maskin vastaan, jonka sokkona ojensin. Asettelin räpylää toisen eteen ja haukoin ilmaa regulaattorista. Sitten avasin varovasti silmäni ja näin Starckin asettuneen alleni ja riippuvan raivokkaasti painoliivissäni. Tajusin, että tarkoitus oli kuitenkin uida. Kaikki ylimääräinen työ pinnan alla lisää hapenkulutusta ja hengitetty ilma kiertää muuallakin kuin vain keuhkoissa luoden nostetta. Uintiasentoa vaihtaessa jatkoin ilman haukkomista, ja epäilen että Evellä oli täysi työ pitää minut pohjalla. Muutaman sekunnin kuluttua löysin oikean asennon. Puhalsin keuhkoja tyhjäksi, hengitin hiukan sisään ja taas tyhjäksi. Hitailla potkuilla ja hengitysrytmillä homma alkoi sujua. Tovia myöhemmin tunsin puristuksen hauiksessani merkiksi, että olimme maalissa. Sain maskin takaisin. Keskityin nyt tyhjentämään sitä. Puhalsin keuhkot tyhjiksi samalla kun asetin maskin naamalle. Sitten vedin keuhkot puolilleen ja tartuin maskin yläosasta ja puhalsin nenän kautta ulos. Rauhallisesti toisin toimenpiteen vielä kerran ja maski oli tyhjä. Eve leijui edessäni ja taputti kämmeniään yhteen. Huokaisin mielessäni. Perhoset nousivat ilmakuplien mukana punnalle. Ensimmäinen sukellus kesti vajaan tunnin kokonaisuudessaan. Sitten säiliö näytti alle sata baria ja aloimme suunnitella pintaan nousua. Pompsahdimme pintaan noin 30 metrin päähän aluksesta. Virtaus toi meidät ahteriin tikkaille. Heitin räpsät kansipojalle ja nousin regu suussa tikkaat perässä. Kannella löin paketin suoraan uuden pullon ympärille valmiiksi.

Sukellsuten välissä oli tunnin ruoka- ja juomatauko. Istuimme alas suunnittelemaan seuraavaa sukellusta samalla, kun alus puksutti Twinsiltä seuraavalle div esitelle White Rockiin. Tietokone näytti pinta-aikaa 43 minuuttia, kun aloin pukea varusteita jälleen päälle. Karkeasti tunti oli kulunut, kun Eve kellahti paarpuurin puoleisen partaan yli mereen. Hetkeä myöhemmin seurasin perässä sillä erotuksella, että maski irtosi päästä veteen osuessa. Ohjeistuksen mukaan yhden käden piti olla painovyöllä, yhden regulla ja yhden maskilla. Toteutin tehtävän parhaani mukaan, mutta Eve sai sukeltaa maskini perään.

White Rockissa pohjalle oli nopeampi laskeutua. Touch downiin ei tuntunut menevän kolmea minuuttia kauempaa. Syvyysmittari näytti 14,4 metriä. White Rockilla kävi vilske. Arvioin noin puolen hehtaarin alueella olevan noin 30 sukeltajaa. Starck komensi navigaatioharjoituksiin. Minulla oli oma toimistolta lainassa oleva Suunnon kompassi, joka kuitenkin meni paineesta sekaisin. Ojensin suuntimen Evelle, joka hetken sitä tutkittuaan ojensi minulle omansa. Pujotin työkalun vasemman käden ranteen ympärille. Sitten sain suuntiman nolla-yhdeksän-nolla. Kompassinuoli kieppui vinhasti kun hain tasapainoa kellunnassa. Toistin suuntiman ja asetiin sen kompassiin. Viittilöin suunnan Starckille ja annoin liikkeellelähtömerkin. Etenimme 20 potkuparia, sitten 180-asteen käännös ja toiset 20 potkuparia lähtöruutuun. Vartti sukelluksen alun jälkeen liityimme muuhun White Rockia kiertelevään massaan. Alueella liikkui useita neljän hengen ryhmiä. Tarkastelin mielenkiinnosta, saattoiko ryhmien välillä huomata kokemuspisteroja. Osa näytti pitävän oman hajurakonsa ja toiset taas tarjosivat lapaa naamaan ihan huolella. Monilla oli myös kamera mukanaan. Minusta ei ollut yhtään kuvaa. Suuntasin siis erään pohjaa kuvaavan herran luo ja viittilöin tahtoni tulla kuvatuksi kera Starckin. Poseerasimme sinistä taustaa vasten. Kuvan jälkeen lainasin Even muistivihkoa, johon kuvaaja kirjoitti yhteystietonsa. Kiittelin kovasti, Starck pyöritteli päätään.

Vajaan tunnin pulikoinnin jälkeen nousimme pintaan ja potkuttelimme aluksen perään. Hetkeä myöhemmin olin jo siteistä irti. Pohja-aikaa näytti tulleen 54 minuuttia. Starck läimäytti selkään ja onnitteli uutta sukeltajaa tittelistä. Sain onnittelut myös muilta osallistujilta. Tarkastin vielä omat varusteen, join hiukan vettä ja söin banaanin, kun keula kääntyi takaisin kohden Sairee Beachiä.

Kello tuli viisi kun varustehuolto oli tehty ja hyvästit heitetty. Suuntasin kohti hotellia. Jenni oli odottelemassa bungalowilla. Otin nopean suihkun ja lähdimme etsimään murkinaa. Pyykin pesu piipahti mielessä. Suurin osa romuista oli maannut käyttämättömänä ja märkänä viisi päivää. Haju oli hirveä. Illallisen jälkeen moinen seikka oli jo haihtunut mielestä ja menimme paukuille Bro&Sis -baariin.

Oluen odotus pisti Huikkasen hikoilemaan

Bungalowi

Tao rantsua

Taon Pier

Pinnan alle - SCUBA 1/2

Pitkästä aikaa yö meni ilman ylimääräistä vessatrafiikkia. Heräilin virkeänä vartin yli seitsemän ja lähdin nuuhkimaan mistä saisi kahvia. Haaveilin aamupäivästä riippumatossa bungalowin edessä kahvipannun ja kirjan kanssa. Oman hotellin porukka pettymyksekseni ilmoitti, ettei kahvi nouse ennen kasia. Naapurikiska otti sentään tilauksen vastaan. Sanoin hakevani lompakon. 

Päivän epistolaan kuului suomalaisen Koh Tao Diversin toimiston tiedustelu. Sinne lähdettiin jalkamiehenä ennen kymmentä. Toimisto löytyi luultua helpommin ja soppari alkeiskoulutuksesta saatiin aikaan. Palvelu oli jäykkää, mutta asiallista. Teoriaosuus alkaisi omatoimisena vielä samana päivänä. Ensin kuitenkin uimaan ja lounaalle.

Seuraavana aamuna hain kahvin läheisestä coffee housesta. Olin pöyristynyt oman hotellin kahvista. Yöllä sateli vettä parissa erässä ja tie tulvi. Sadeviitat päällä siirryimme toimistolle. Päivä polkaistiin käyntiin teoriaosuudella ja edellisen kertauksella. Teoria oli ihan mielenkiintoista sekin ja antoi lisäaikaa henkiselle valmistautumiselle veteen menoon.  

Iltapäivällä sade alkoi hellittää samalla kun valmistelimme sukelluspaketteja kisakondikseen. Purkamista kokoamista ja taas purkamista. Yhden aikoihin siirryimme pullot selässä kaikki 50 m toimistolta rantaan. Vesi oli aikamoista puuroa. Raahasin itseni ja laitteet rinnan syvyyteen. Kouluttaja Eve Starckilla oli takana noin 300 sukellusta, joista iso osa Suomessa. Kortti oli hankittu 2004 Australiassa.

Aloitimme harjoittelemalla naaman kastamista veteen regulaattori suussa. Puolustusvoimien ehdollistamana tein työtä käskettyä. Olin varma, että lopputulos olisi pärskimistä ja nuhan runtelemien nenäonteloiden aukeaminen. Toiveikkaana dippasin. Yllätyksekseni henki jatkoi kulkemistaan raatoon vallan normaalisti. Jennillä toisaalta oli ongelmia voittaa antipatioitaan. Tovin maanittelun jälkeen naama hävisi pinnan alle. Seuraavaksi laskeuduttiin polvilleen pohjaan maski päässä. Jenni ei tahtonut osata rauhoittua pinnan alla. Polvilleen meno onnistui pari kertaa, mutta pinnalle tyttö pulpahti kuin pullon korkki. Omia touhujani tehdessä onnistuin minäkin saamaan vettä henkeeni kun pelasin maskin tyhjennysharjoitteen kanssa.

Tunnin puljaamisen jälkeen palasimme rantsuun. Jennille oli lyöty luu kurkkuun. Pinnalle ei saanut nousta paniikissa, tai siinä menisi henki. Otimme maskit ja snorkkelit lainaan loppuillaksi omatoimiharjoittelua varten.

Aamukahvin jälkeen palasimme yhtä jalkaa toimistolle. Jenni oli yön aikana tullut siihen tulokseen ettei jatkaisi kurssia. Meikälainen alkoi tutustua turvallisuusteoriaan ja Jenni Sairee Beachin margaritoihin. Kamat kantoon ja veteen. Tykkäsin Starckin tyylistä. Sopivan särmä meininki. Kysyin kauanko happipullon täyttöön menee kompressorilla aikaa. Sain vastauksen, ettei kukaan tiedä, ne kun käyttävät paineilmaa, ei happea. Asia kunnossa!

Puolen tunnin päästä oltiin taas vedessä. Paritarkastus OK, sukelletaan! Rimmelit asianmukaisesti päällä aloin vajota pinnan alle. Ensimmäisen ”dyykin” epistolassa oli pohja- ja pintataitoja. Harjoiteltiin maskin poisottoa, regun poistamista, ilman jakoa parin kanssa, hätänousua ja koko SCUBA-gearin irrottamista ja päälle pukemista pinnan alla. Lopuksi hiukan vapaamuotoisemmin sukeltelua. Pidin paikkani oikealla Starckin takana navigoidessa. Välillä sain raportoida barit pullossani. Pohja-aikaa kertyi noin kolme varttia ja syvyyttä viitisen metriä.

Noin tunnin kuluttua vatsa tuhisi tyytyväisenä nautitusta lounaasta ja pullo painoi taas hartioita. Aurinko kurkisteli pilvien lomasta ja sade oli lakannut. Toisella sukelluksella kerrattaisiin opitut taidot ja uutena juttuna syvyyttä hiukan lisättiin. Harjoittelin hengittämistä rikkinäisestä, jatkuvasti syöttävästä, regusta. Lisäksi Starck uhkasi katkaista ilmansyötön minulta ja saisin suorittaa hätänousun. Jännittävää!

Paritarkastus ja veteen. Kertaustemppujen kanssa toilailtua noin 4 metrin syvyydessä Eve katkaisi ilman syötön. Tarkastelin painemittaria, kun neula kääntyi lounaaseen punaiselle alueella ja pysähtyi nollaan. Finito. Hikkamainen tunne kävi nielussa. Viittasin kurkkua leikkaavalla eleellä merkiksi, että ilma oli loppu. Sitten kohti pintaa leijumaan. Suusta pulputteli pientä kuplaa nousun ajan. Aurinko näytti paistavan pinnan yläpuolella. Maskin puristus otsassa alkoi hellittää.

Pinnalle pompsahduksen jälkeen aloin puhkua ilmaa kelluntaliiviin. Ylös alas pinnalla. Keuhkot täyteen, keuhkot tyhjäksi kunnes liivissä oli tarpeeksi ilmaa kelluttamaan. Ilmaa. Paineet pois ja vajoaminen alkoi taas. Jäljellä oli vielä muutamia pohjataitoja ja vapaampaa sukellusta, missä sivutuotteena oppi nosteen hallintaa keuhkoilla. Tauon aikana Starck oli anastanut osan painovyöstäni, joten ei ollut varaa haukkoa keuhkojen täydeltä pullotettua, jos mieli pysyä pohjalla.

Nosteen hallinta kuitenkin tuntui sujuvan ihan hyvin. Vertasin sitä ennakoivaan ajoon: viive hengittämisen ja sen vaikutuksen välillä, oli noin 4-5 sekuntia. Kun tiesi mihin oli menossa ja oliko pohjassa esteitä, hengityksen pystyi ennakoimaan sen mukaisesti.

Toiselle dyykille sain lisähärpäkkeeksi sukellustietokoneen. Isoa rannekelloa muistuttava aparaatti, joka toisin kuin monet kämmenmikrot, lähti automaattisesti toimimaan kastuessaan. Siitä oli kätevä seurailla pohja-aikaa, lämpötilaa, syvyyttä ja nousunopeuksia.

Sukelluksen aikana Eve länttäsi minulle kouraan kompassin ja kehotti elein navigoimaan kohti rantaa. Otin suunnan ja viittilöin myös pohjoisesta tulevaa virtausta. Meidän pitäisi aika-ajoin tehdä pientä sivuttaissiirtymää pohjoisen suuntaan.

Tovin uinnin jälkeen alettiin olla lähempänä rantsua ja paine pullossa alkoi kehoitella pintaa kohden. Pyysin saada laukaista merkkipoijun pintaan. Sain luvan. Hetken otsan raavinnan jälkeen sain kuin sainkin viirin täyttymään uloshengitysilmalla. Se lähti iloisesti kieppumaan pintaa kohden merkiksi veneilijöille, että täältä tullaan. Tietokone kertoi pohja-ajaksi 54min.

Majalla Jenni oli lukemassa. Suuntasimme tuota pikaa illalliselle. Nälkä oli karmiva. Sukeltajaa riivaa, ohuesti kehittyvän addiktion lisäksi, jatkuva virtsaamisen tarve. Illallisella kun tähän yhtälöön kaataa muutaman oluen lopputuloksena on paljon ajanviettoa poikien posliiniosastolla. Tulomatkalla ostin uuden T-paidan, koska vanha alkoi haista etikalle. Täällä mikään ei kuiva.