It's safe when it's sizzling! 2/4

6.10.

Menjasta lähtiessä saavuimme Sagaramathan puistoon. Rajalla oli armeijan check-point. Nepalissa tarvitsee hommata parin kympin hintainen kuvallinen TIMS (Trekker’s Information Management System), sekä hakea erikseen lupa vaeltaa tietyssä kansallispuistossa. Sagaramathaan lupa on noin 25 euroa. Helpoin keino on laittaa joku muu asialle, vipata viitonen, ja toimittaa itse asioita esimerkiksi kelvossa Sam’s Barissa.

Puoli tuntia tarkastuspisteen jälkeen saavuimme Everest-elokuvasta tutuille riippusilloille. Kaksi 50 metrin korkeudessa köysien varassa riippuvaa, rukousnauhoin verhottua, siltaa ylittivät joen. Silloille oli melko kiperä nousu vastapuolen törmää pitkin. Kuljimme kolmen australialaisen kundin kanssa, joihin tutustuimme edellisenä päivänä Phakdingissa. Matkan alussa taitoimme taivalta erään katalaanin, Annan, kanssa, joka oli menossa Island Peakille. Annalla oli mukanaan opas, sekä porter-kantaja.  Nainen oli jäänyt Phakdingiin oppaansa neuvosta akklimatisoitumaan, kun me jatkoimme vielä hiukan eteenpäin. Island Peak nousee 6100 metrin korkeuteen ja useampi totuttautumispäivä on paikallaan.

Aussipojat uhkuivat tarmoa. Kundit olivat aiemmin käyneet Mustangilla Annapurnan suunnalla ja nyt kohteena oli Gokyo  4750 metrin korkeudessa. Sällit vaikuttivat ihan mukavilta hepuilta, joten lyöttäydyimme seuraksi. Tiedustelin aikoivatko he pitää välipäivää Namchessa. Brian, kavereista puheliain, oli sairastunut ripuliin, mikä tuntui jollain asteella riivavaan koko porukkaa.

Pöpö oli tarttunut mukaan Pokharan Godfather pizzeriasta, jota mies kuitenkin ylisti tästä huolimatta: ”Well worth the diarrhea! If you guys end up there I think you should check it out. Damn good pizza!”

Brian uskoi, ettei pysähtymiseen ollut tarvetta. Tarkastelin tovin herrojen ruumiinrakennetta, sekä fyysistä olotilaa, ja tuumin, että ehkä välipäivä voisi vielä tulla kysymykseen. Pojat olivat aloittaneet vasta edellisenä päivänä Luklasta 2860 metrin korkeudesta ja pyrkivät nyt Namcheen ja sen ohi yli 3440 metriin. Meillä oli takana jo useamman päivän oleskelu yli 2500 metrin korkeudessa ja yksi 3600 metrin välietappi. Lisäksi tämän päivän epistolana oli ainoastaan verrattain lyhyt nousu Namcheen, kun taas pojat olivat tulleet kauempaa.

Päivän loppuhuipennuksena oli noin 400 vertikaalisen metrin nousu ennen Namchea. Jäimme Jennin kanssa lounastamaan. Vuorilta virtasi alas sulamisvettä pienissä puroissa ja päätin ruokaa odotellessa pulahtaa yhteen näistä uimaan. Viime pesusta olikin taas kulunut muutama päivä. Viileä vesi ja Kumarin suosionosoitukset piristivät mieltä ja ruumista.

Useat lodget ja tea houset tarjoavat lämmintä suihkua rahaa vastaan. Vaihtoehtona on kylmä suihku kirjaimellisesti saavista kaataen. Nepalissa vessat ovat kyykkyvessoja, eivätkä majatalot ole poikkeus. Käymälän ovien takaa paljastuu useimmiten kolmen neliömetrin betonikuutio ja reikä keskellä lattiaa. Pesutoimi tapahtuu alasti ja kaatamalla viileähköä vettä ämpärillä huuhtelutynnyristä niskaan kusirännin päällä seisoen. Tämän jälkeen seuraa huolellinen saippuointi ja toinen saavillinen vettä. Kylmänsietokyvystä riippuen huuhtelua voi jatkaa pidempäänkin.

Lounaan ja raikkaan pulahduksen jälkeen retkue oli valmis tarttumaan haasteeseen. Nousu sujui melko mukavasti lyhyellä ja rauhallisella askeleella. Raamatullisen vitsauksen muodostaneet aasikolonnat kolisuttelivat kaasusäiliöitä selässään. Ylös alas polkua kulkiessaan aasiletkat antoivat hyvän tekosyyn pitää useampia lepotaukoja.

Namche Bazarin Sherpa-barista kahvilassa

on mahdollista juoda pullon samppanjaa neljäänkymmeneen euroon ja katsoa futista laajakuva telkkarista, jos ei välitä sähkökatkoksista.

Laskun maksettua ja ulos kävellessä voi astua aasin paskaan.

Namchessa vietetään yleensä ensimmäinen akklimatisaatiopäivä Luklasta lähdettäessä. Namche on myös hyvä paikka täydentää puuttuvia varusteita. Hinnat ovat aika kurissa ja valikoimaa löytyy.

Kylä kerää porukan kasaan. 3440 metriä koukuttaa pitämään lepopäivän. Meillä ei sitä täällä ole. Saavuimme niin ajoissa, että jatkamme matkaa jo huomenna aamulla.

Kävimme katsomassa Sherpa-dokumentin eräässä baarissa. Dokkari kertoi Sherpojen, etnisen ryhmän, oloista ylhäällä vuorilla, missä paras tulonlähde on turistien opastaminen korkeilla huipuilla. Oppaille maksetaan kymmenestä kahteenkymmeneen euroa päivältä, kun esimerkiksi Alpeilla hinnat ovat kymmenkertaisia. Työhön liittyy paljon riskejä, kuten esimerkiksi 2014 lumivyöryssä Khumbu Ice Fallissa, missä 16 sherpa-opasta menetti henkensä yksittäisessä lumivyöryssä. Kuolleiden lisäksi lumivyöryn myötä yhdeksän sherpaa loukkaantui vakavasti, moni jäi leskeksi ja vielä useampi isättömäksi. Dokumentin päättyessä kuppila oli melko hiljainen. Jengi vaan maksoi laskunsa ja lähti. Monella oli varmaan päällimmäisenä ajatuksena ”vitun länkkärit”.

Olimme tilanneet illallisen seitsemäksi. Istahdimme samaan pöytään aussipoikien kanssa. Tuota pikaa kannettiin keittiöstä höyryäviä lautasia. Tarjoilun lodgeissa hoitivat pääasiassa ryhmien oppaat. Ripulista kärsivä Brian sai eteensä valuraudalla sihisevän liha-annoksen: ”Hey, it’s safe when it’s sizzling”, kaveri totesi riemuissaan.

Ennen nukkumaanmenoa mietin, että ehkä Namchessa muutos tapahtui: olo alkoi tuntua siltä, että kuuluu tänne - vuorille. Gokyo, Island Peak, Kalapathar. Nimet eivät olleet enää vain tahroja paperilla, vaan konkreettisia ja realistisen tuntuisia tavoitteita. Nälkä kasvaa syödessä. Island Peak olisi vain 6100 metriä korkealla. Siis 550 metriä korkeammalla kuin mihin nyt olimme suuntaamassa. Lisäksi se on oikea huippu. Onhan nytkin Kalapathar, mutta se ei tunnu samalle. Lisäksi aika tuntuu pysähtyneen. 20 päivää ei ole enää se aika, jonka täällä voi, tai joutuu viettämän, vaan jokin abstrakti määre. En juuri mieti sitä. Ihmisten hyörinä ympärillä ei tunnu enää vieraalle, vaan toverilliselle, odottavalle kuhinalle.

Attitude over altitude 1/4

24.9.2016 Lähdimme Jenni-vaimon kanssa toteuttamaan pitkäaikaista haavetta nousta Nepalin Mount Everestin Base Campiin. Lento Helsingistä Moskovan kautta Kathmanduhun jätti meidät Tribhuvanin kansainvälisen lentokentän eteen. Taksi kiidätti kaksi turistia silmät pyöreinä hotelliin Thamelin kaupunginosaan. Tästä tulisi päämajamme seuraavaksi muutamaksi päiväksi, jotka oli varattu varustamiseen ja kulttuuriin tutustumiseen. Neljä päivää myöhemmin nousimme oppaan johdatuksella bussiin Kathmandun keskustasta ja lähdimme pitkälle ja uuvuttavalle bussimatkalle Jiri Bazarin kautta Shivalayaan.

5.10.2016
Day 7.

Kylmä kamina kököttää keskellä tupaa Menjassa päivämatkan päässä Namche Bazarista. Väsyneitä naamoja puhelimien valossa. Nepalissa vuorilla ei ehkä vessaan tule valoja, mutta puhelimet pelaavat kaikkialla. Messi täyttyy hiljalleen illallistajista. Puhelimet asetellaan tabletin paikalle pöytään nenän eteen.

Kiinalaiset paperilyhdyt valaisevat huoneen. Ruoan odotus monesti kestää. Muori köökissä alkaa vasta tilauksesta kuorimaan perunoita. Ikkunasta käy veto. Vedän takin kiinni, vaikka ollaan sisätiloissa. Lisään teekuppiin Kukhuri-rommia. Yritän pysytellä valveilla edes kahdeksaan asti. Juttelemme oppaan kanssa ruoasta.

Pari viime päivää on kulunut rutiineja suorittaessa. On kävelty, nesteytetty, pesty pyykkiä, nesteytetty ja kävelty. Proteiinin hankinta on melko hankalaa. Sagaramathan (Everestin) kansallispuistossa on teurastuskielto. Kaikki liha kannetaan ylös, joten sen hankinta on paljolti keliriippuvaista. Kathmandusta ostetut proteiinipatukat on syöty jo ajat sitten.  Paikallista juustoa saa sieltä täältä.

Kolme päivää sitten Taksindussa aamu valkeni utuisena. Everestistä nähtiin vilaus pilvien keskeltä. Sitten alkoi laskeutuminen aasien paskantamaa polkua. Matkalla poikkesimme luostariin.

Oppaamme, Kumarin, kanssa keskustelimme koko matkan alas uskonnoista. Sitten tulivat aasit. Tunnin matka Nunthalaan venyi aamupäivän mittaiseksi. Lisää laskeutumista Jubhingiin. Lounas oli mainio: kävin uimassa ja pesin vaatteita.  Jenni oli varustautunut hiukan liian raskaasti kuumaan päivään. Olin huolissani lämpöuupumisesta. Varustusta kevennettiin lounaalla.

Painostava kuumuus, Nepalin nousut, ja ukkonen, jarruttivat kulkijaa. Ylilentävät koneet muuttivat reittiä. Juuri kun pääsimme ylös alkoi sataa. Aasiruuhkassa seisoessa ensimmäiset tipat osuivat maahan. Lyhyt tauko tea housessa ja sadeviitat päälle. Bupsan kylään oli vielä puolitoista tuntia matkaa.

Iltapäivällä usko oli loppua. Olimme varmoja, että valitsimme väärän reitin. Lopulta  saavuimme Jennin kanssa perille puoli tuntia etuajassa.

 Mukava hotelli. Lämmin huone kaminan hormin yläpuolella. Ilta oli huomisen suunnittelua ja venyttelyä. Jenni korjasi ratkenneita housuja. Nukahdin hyvissä ajoin kahdeksalta.

Unissa kertasin ensimmäisten päivien tapahtumia.

Kathmandusta kuuden tunnin bussimatka Jiri Bazarin kautta Shivalayaan venyi lopulta 14 tuntiin. Liejuiset tiet kantoivat veron, eivät autoa. Syöminen tapahtui roadhouse-ruokalassa. Kaikille Dal bathia. Paljaat kädet sopivat syömiseen.

Bussin tasauspyörästön lukituksen rele piippasi unessa taustalla. Käänsin kylkeä.

Sade yllätti lounastauon aikana. Olimme jumissa savuisessa vuoristokämpässä nuoren naisen vieraana. Kahden tunnin päästä pääsimme liikkeelle. Nousua oli ihan kelvollisesti  1800 metristä aina 3680 metriin. Usva levittäytyi metsään. Kulkeminen tapahtui valumaveden muodostamia uria pitkin murakossa. Pidimme Jennin kanssa perää. Yhtäkkiä tajusin eksymisen vaaran. Kumar vislaili jostain edeltä. Vesisade oli hellittänyt. Kiirehdin välimatkaa kiinni oppaaseen.  

Ohitimme temppelin rauniot. Usvapilvessä meno oli kuin Tuomion temppelissä. Hämärän laskeutuessa saavuimme Toktain kylään, joka koostui kahdesta eri torpasta.

Pujahdimme sisään vierasmajaan. Tupaa emännöi kaksi vanhaa ämmää. Savuinen mökki muistutti Hateful Eightin tapahtumapaikkaa.

Huoneet valmistettiin sillä välin kun joimme teetä. Torakoita juoksi seinissä ja käsiä palelsi niin, että terästin teen rommilla. Pökköä laitettiin pesään. Välillä piti tuulettaa savua ulos. Sytytin sikarin. Opas tarjoili millet-viinaa, rakshia. Vanhempi ämmä nauroi oppaan vitsille viinasta sydämensä pohjasta. Nostin yöksi rinkan kattokoukkuun riippumaan kuokkavieraiden pelossa.

                                            ...................................

Siksi olen hifistelijä

Minun viinipulloni maksaa yleensä jotain yhdeksän ja kahdenkymmenen euron välistä. Kaupassa luen usein tuoteselosteita, varsinkin itselleni uusista tuotteista. Pyrin käyttämään sesonginmukaisia tuotteita, erityisesti luomua kuitenkaan suosimatta, ellei se ole hinta-/laatusuhteeltaan tarkoituksenmukaista. 

Hesarin kolumnissa 26.10.16. Juha Akkanen määrittelee eliitin harrastaman ruokahifistelyn lähiruoan tai suoraan tuottajalta hankitun ruoan käytöksi. Elitististä siitä tekee siihen uhrattu aika, raha ja viitseliäisyys.

Minulla on tähän kaikkeen rahaa, aikaa ja, ennen kaikkea, viitseliäisyyttä. Kulut jaan puoliksi puolisoni kanssa. Olen siis elitisti-hifistelijä.

Toisaalta olen töissä ravintolakeittiössä. Palkkapussi jää edelleen roimasti keskitulon alle. En ole "ituhippi", mutta jaan osan ajatuksista säästää maata ja merta ylimääräiseltä rasitukselta. Minulla ei vapaailtana ole, omani ja vaimon suun lisäksi, muita ruokittavia. Rahaa jää vuokran ja laskujen jälkeen hiukan ylläpitää periaatteita. 

Täällä Aasiassa matkustaessa, tai yleensä ulkomailla, tulee kiinnitettyä huomiota paikallisiin tapoihin. Bangkokista Kathmanduhun syödään paljon katuruokaa. Ruoan alkuperää on vaikea tiedustella kielimuurin takia, mutta jos puodin lattialla kuljeksii kanoja tilaan kanaa. Annoksiin uppoaa paljon tuoretta myös vihannesten muodossa. Puolihalvaantuneen ravintotuntemukseni valossa eväs vaikuttaa pääosin ihan terveelliselle.

Paratiisiin on kuitenkin päässyt luikertelemaan käärme. Ei voi olla huomaamatta suurta määrää siirapeilla maustettuja kahveja (frapuccino?), sakkaroosilla makeutettuja hedelmäsmoothieta, sekä sipsejä ynnä muita namusia.

Herkkä hifistelijä laittoi myös merkille ruumiin rakenteen Nepalissa. Jäntevät, maastonmuotojen muovaamat, jalat, pakkasen raiskaamat pulkannarut käsinä, sekä pieni vatsapöhö. Nepalin syödyin ruoka on Dal Bhat: riisiä, perunacurrya ja linssiä. Hiilaria, hiilaria ja hiilaria proteiinilla höystettynä.

Thaimaassa puolestaan ollaan laihoja tai lihavia. Fitness-buumi ei ole ehtinyt Muay Thai -kerhojen ovien ulkopuolelle. Nälkäkurkena riutuminen ja liikunnasta, sekä ruoasta totaalikieltäytyminen, on yhtä raivokasta kuin toisen väestönosan lihominen. Liekö taustalla tiedon puute? Ei niin kauan sitten tilanne oli sama Suomessa. Fitness-intoilun myötä tieto ravinnosta on lisääntynyt.

Olen luonteeltani kausiliikkuja. Arjen pyörityksen ohessa on helppo niputtaa viikkoon kuntosalikäynnit. Rutiinin ulkopuolella säännöllinen liikunta tuppaa jäämään. Ikäväkseni olen havainnut, että iän myötä syntejään ei saa enää niin helposti anteeksi, vaan ne jäävät riippumaan vyötärölle. 

Raaka-ainevalinnoilla sekä liikunnalla olen onnistunut säilyttämään peilikuvan ja pelikunnon siedettävänä. Hienoihin juomiin uponnut kapitaali on samaa luokkaa kuin ennen vanhaan, kun kaljaa kiskottiin aamusta aamuun. Sen suhteen vähemmän on saman verran. Arvokkaampi lasi viiniä kestää lasissa yhtä kauan kuin kaksi tuoppia olutta. Kotiin palaan edelleen lompakko tyhjänä, mutta myös takki. Sisältä ei paljastu reissupöhöä.

Kotona kaapissa on nykyään jallun ja kaljan lisäksi viiniä - ruokaakin. Kun ennen roilotti kalja kädessä suurimman osan hereilläoloaikaa, ovat ne nykyään jääneet lähinnä hyvän isännän oluiksi.

Elitisti-hifistelijänä elo on auvoisaa, vaikka Akkanen sen maalaa negatiivisilla sävyillä. Vointi on mainio ja krapulat ovat vähentyneet noin kertaan kuussa. Äitin mielestä käytän edelleen liikaa alkoholia. Tätä kirjoittaessa alan tottua ajatukseen Akkasen minulle siunaamasta tittelistä. "Elitisti" hieman vielä vieroksuttaa, kun omassa tuttavapiirissä niitä ihmisiä on niin vähän, jotka itse miellän tähän kerhoon kuuluviksi. 

Eli, Juha, kun nähdään sano mua hifistelijäksi. Tai tule kylään. Meillä on kaljaakin kaapissa!

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Asiasanat: Elitismi, (ruoka)Hifistely, Kokki, Puolihalvaantunut,
Linkki Akkasen kolumniin: https://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1477367022144

Asiaa kaneista sekä valkoisen miehen taakasta.

Onnikan ikkunan takana vilisee metsää. Tullaan aukean kohdalle. Niityllä on kaksi jänistä. Ne ovat ilmeisesti riidoissa keskenään ja istuvat selät vastakkain. Taas vilisee puita. Mitä kello on? Mikä päivä?

Viikko hujahti tienpäällä työ- ja opiskeluasioita hoitaessa. Näin vaimoa illallisen yhteydessä ja jaoimme vuoteen. Aamulla oli taas aika nousta autoon. Mikä ajaa ihmislasta kohti koettelemuksia, vaikka vallitseva tilanne on aivan tyydyttävä?

Joku postasi someen meemin viime viikolla: ”Minulla on liikaa töitä; olen stressaantunut. Minulla ei ole mitään tekemistä; olen stressaantunut.”

On myös olemassa se kultainen keskitie. Toisaalta, on olemassa myös hyvää ja huonoa stressiä.

Viime viikonloppuna nautin kahtena päivänä mahdollisuudesta tutustua sommelierin, viinimestarin, ammattiin, sekä siihen liittyvään kilpailutoimintaan. Mieleen jäi muutamia teesejä kuten ”itsensä haastamisen tärkeys”, ”alituinen varpaillaan olo” tai ”matkustelun tärkeys”.

Luennoitsijoina oli huippusommeliereja Ruotsista, Suomesta ja Kanadasta. Kaikkia heitä yhdisti vuosien ankara työ asemansa eteen. Kaverisuhteita oli katkennut, talous oli tiukalla ja parisuhteet kokeneet kolauksia. Kun kyynel tahraa kämmenselkää sitä miettii: miksi jatkaa eteenpäin?

Päivät ovat itsensä haastamista uudelleen aina epäonnistumisen jälkeen. Jatkuvaa uuden tiedon varastointia muistilokeroihin. Pelkoa, epätoivoa ja turhautuneisuutta. Huonolaatuista stressiä.

Stressiastetta voidaan mitataan testillä. Ihminen listaa elämänsä tapahtumia, jotka pisteytetään. Minäkin kokeilin tätä.

Vakavasti stressaantunut, ja jonka tulisi hakeutua hoitoon, tuli saada 180 pistettä. Kiinnitin huomiota, että ainoa keino vähentää stressipisteitä oli liikunta. Olen ahkera liikkuja ja sain hurjasti hyviä miinuspisteitä. Helpotuksesta huolimatta keräsin lopulta kasaan 350 pistettä.

Mielestäni en ole stressaantunut.

Usein kalenteri täyttyy nopeasti, rokki soi välillä niin ettei ajatuksiaan kuule ja veri pakkautuu jalkoihin valmistelemaan pakoa. Aikanaan vyyhti selviää ja ajatus ponnahtaa takaraivosta ”minä tein sen(!)”, puna leviää poskille ja puheripulista ei tule loppua. Psykologin taulukosta tämä osa lievittävänä tekijä oli unohtunut pois. Onnistumisista täytyy nauttia. Meillä suomalaisilla on hiukan tapana peitellä tunnereaktiomme. Minä sanon vitut. Tyydytys onnistumisesta ja sen itselleen myöntäminen laskee stressikäyrää niin, että korvissa suhisee. Pienistäkin asioista voi iloita. Ehkä ei ole syytä järjestää vastaanottoa, mutta kai sentään samppanjapullo..

Tänä päivänä Skandinaviassa ihmisellä on mahdollisuus jäädä laakereilleen, nukkumaan yhteiskunnan riippukeinuun. Välitön nälkäkuolema ei uhkaa.

Sinä päivänä kun ihminen istuu mättäälle ja päättää tietävänsä kaiken vanheneminen alkaa. Uusia positiivisia oppimiskokemuksia, tai saavutuksia, ei enää tule. Ainoastaan pettymyksiä. Työelämässä asiat tehdään väärin, jos ne tehdään erilailla kuin on hyvin tiedetty. Kun lähtee oppimattomuuskouluun voi allekirjoittaa tarpeettomuussopimuksen. Nimen alle sutaisemalla saa jättää aivot kotiin. Kukaan ei enää odota mitään, eikä kyllä kysykään. Tänään hallittu tietoteoria vanhenee nopeasti ja työpaikka muuttuu museoksi, jossa näytillä on homo demens – tylsistynyt ihminen.

Lajille tyypillistä on taistella selviytymisestään. Koska se tarve on meiltä riistetty vaivumme helposti apatiaan. Sadan prosentin suoritusta ei tarvitse antaa. Tämän päivän ihminen on kuin tämän kesän ampianen: kuningattaren kuoleman jälkeen ei tiedä mitä tekisi. Jäämme pörräämään näennäisen tarpeellisten tehtävien parissa ja hermostumme jos joku tulee häiritsemään. Siksi on tärkeää kaivaa haaste muualta, kilpailla ja taistella tarpeellisuudestaan. Kaikki opittu voidaan hyödyntää. Ei välttämättä heti, mutta tulevaisuudessa. Vanha sanonta ”paskaan voi astua jo kotipihalla” pitää paikkansa. Yleensä ongelmat iskevät kun on vähiten varuillaan – kotipihalla. 

Meille koko maailma on tarjottu oppikirjaksi. Sisällysluettelo on internetissä ja kirjastossa. Oma juttu täytyy vain löytää, ja ennenkaikkea sen tarve tiedostaa. Siltojen takanaan polttamisen sijaan tulee rakentaa uusia eteenpäin. 

Mieleen nousee vielä yksi teesi viikonlopulta: ”Jos et ole tyytyväinen älä valita, vaan osallistu”, tai kääntäen: ”jos valitat, et ole tyytyväinen. Osallistu.” Onnistumisien kautta tulee varmuutta ja jännitys muuttuu hyväksi stressiksi.

Haasta, matkusta ja kotona ollessakin kurota varpaillaan piha-aidan yli harmaalle alueelle.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Kun aloitin kisaamaan 1996 ei Kanadassa ollut kilpailutoimintaa juuri Quebecin ulkopuolella. Kaikki piti tehdä itse. Naiset olivat kummastus – varsinkin Ranskassa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin organisaatio on luotu ja se kasvaa.

Näin puhui Véronique. Kanadalainen sommelier, ravintoloitsija, sekä asiantuntija, joka luennoi sommelierin ammatista. Véronique mitteli viinimestarikisoissa kymmenen vuotta kunnes toinen sija lohkesi Tokiosta. Sijoitus nosti nimen kartalle. Työtarjouksia alkoi ilmestyä ja joku vanha kaveri saattoi vielä vastata puhelimeen.

Home is where the road is

Väki pakkautui raitiovaunuun terminaalin edessä. Loppuilta toi sateen tullessaan. Matkustajien muodostama kostea massa tiivistyi vaunun ikkunoihin. Mummut aukoivat paksuja takkejaan. Lopulta ovet sulkeutuivat ja vaunu nytkähti liikkeelle. Nojasin seinää vasten ja katselin ikkunan läpi ulos. Usvainen lasi suodatti tehokkaasti ulkomaailman tapahtumia. Autojen takavalot muodostivat punaisia nauhoja. Uupumus oli saavuttanut raukeuspisteen. Kostea takki ja nihkeä paita tai toisiaan tahattomasti liikenteessä tuuppivat ihmiset eivät häirinneet enää.

Kuluneen viikon aikana avasin silmät neljässä eri osoitteessa. Omaisuus on siisteissä paketeissa erään keskisuomalaisen talon autotallissa ja posti kulkee samaan osoitteeseen.

Jäin vaunusta Kampin kulmalla. Sade oli lakannut. Lähdin Fredaa myöten ja poikkesin Annankadulle. Ruttopuiston hämärässä yksinäinen mies poltteli pilveä. Toisella puolen puiston penkillä pariskunnat olivat painautuneet toisiaan vasten viilenevässä illassa. Mieleen tuli se aika kun ei oikein ollut paikkaa mihin mennä tyttöystävän kanssa. Kaikki oli silloin uutta ja kutkuttavan jännää. Tänä iltana ilmassa väreili samanlainen taika.

Muutamien viimepäivien aikana sain mahdollisuuden tutustua mitä mielenkiintoisimpiin ihmisiin yliopiston ryhmäännyttämispäivillä. Yksi oli elänyt viimeiset kuusi kuukautta Siperiassa heimojen luona, koska ”aina oli kiinnostanut”. Toinen esittäytyessään tarjosi kättään ja valtava hymy kasvoillaan totesi ”Hi, I'm Mark and I'm a HIV-positive”.

”Hi, Mark. It's nice to see you still alive. I'm Juho”

Molemmat nauroimme. Sanomattakin selvää että ystävystyimme nopeasti.

Opiskelujen aloittaminen toisessa maassa pakottaa ihmisen matkustamaan. Sama seuraus on reissaamisella. Kun lähtee niin jotain jää taakse. Syntyy tyhjiö. Tyhjiö on taipuvainen täyttymään. Oikeassa paikassa ja seurassa sen on helppo antaa täyttyä positiivisista asioista ja tunteista. Ihminen lienee vastaanottavaisempi varpaillaan epämukavuusalueen reunalla. Asiat ja tuntemukset tarttuvat mukaan helpommin. Ja vaikka silmät naurusta vuotaen kerrottu tarina ei tavoitakaan kuulijakuntaa, eikä aiheuta toivottua reaktiota, sydän muistaa tarinan tuoksut ja värit.

Oikea paikka ja seura luodaan sattumalla paikalle. Monet kanssaopiskelijat olivat matkustelleet jonkin verran. Yksi asia yhdisti: ei saa suunnitella liian tarkkaan. Jos kaikki on kalenterissa ei jää aikaa kokemuksille. Ainoastaan paikoille. Parhaissa kokemuksissa vain sattui paikalle. Ripaus optimismia mausteeksi kultaa kokemukset – huonotkin – aivan hyviksi.

Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa (2.9.16 pääkirjoitus) navigoinnistaan lomalla Kanadassa: ”kartan katseleminen on unelmoimista, on se sitten maantiekartta tai turkoosina loistava karttapallo.” Navigaattori kehottaa kääntymään vasempaan ja oikeaa kunnes olet perillä. Paperikarttaan verrattuna se on varma keino olla eksymättä jänniin paikkoihin.

Tallinnan D-terminaalin putki on pitkä. Siinä ehtii salakuunnella täysimittaisen tarinan alusta loppuun. Mieleen jäi jatkuva huoli matkajärjestelyjen onnistumisesta. Vaikka kertoja olikin jo laivaan astumassa mielessä oli vieläkin huoli siitä ”jos myöhästyisikin laivasta”. Tallinnan kävijän huomiona oli halpa majoitus ja halvempi keskikalja. Ehkä siitä myöhästymisestä olisi voinut

jotenkin selvitä.

Pöyhin tyynyä selän takana ja ryhdistäydyn. Suvi jätti pöydän reunalle aivan kelvollisen lasin samppanjaa. Vaikka päivä on ollut pitkä ja tie on kulkenut kahden pääkaupungin katujen läpi, ja ensi yönä on sohvamajoitus, asiat voisivat olla huonommin.

Kahden viikon päästä edessä on Nepali ja Thaimaa. Kuukausi ratkeilevia housuja, jalkarakkoja, kipeitä hartioita, vatsatautia, kuumia öitä ja kylmiä öitä. Odotan jo sitä kaikkea. Lähtiessä luon taas tyhjiön. Sieltä poistuvat työkaverit, kaverit, puhtaiden lakanoiden tuoksu ja kello viiden konjakki. Tilalle toivon mielenpuolia, jotka ovat päättäneet lähteä tuhlaamaan hiellä ansaitut rahansa Mount Everstille, matkanhajuisia makuupusseja ja kello viiden kobraviinaryyppyä. Ilmassa on taas sitä taikaa, minkä muistan ensitreffien ajoilta ja puistojen penkeiltä. Aistit terästyvät ja selkää pitkin väreilee odottava kutina. Home is where the road is. Kun tulen takaisin alan painamaan peltisiä kylttejä keittiön seinille.
Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Sinne asti missä riislinki kasvaa!

Tukka pystyssä, nahka takana ja (auto)baana edessä. Kuljettaja tottuneesti ohjasi auton ensimmäisestä liittymästä väärään suuntaan ja suoritti täten kunniakierroksen lentokentän pysähtymisalueella. Toisella yrittämällä KIA löysi tiensä ulos Frankfurtin kentältä ja otti kurssin kohti Wiesbadenin kaupunkia.

Edellisen illan reissuharjannostajaiset jättivät muistoksi aika neutraalin olon, kun herätyskello – armon tunteesta tietämättömänä – täytti velvollisuutensa 4:30 seuraavana aamuna. Herätyksen luonteesta johtuen ja liian vähän unen hämmentämä konosööri suoritti aamutoimet mekaanisesti lihasmuistista ammentaen.
Tuokiota myöhemmin pysähtyi taksi Vaasankadulle. Sisällä lojui toinen puolisko Retkikunta Moselista, joka oli aloittanut matkansa silmäluomien nytkähdystä aiemmin Helsingin Kruununhaasta. Vaivoin penkille päästyäni tunsin miten aamukahvi alkoi pikku hiljaa öljytä koneistoa ja käynnistellä erinäisiä ruumiintoimintoja.

Kuuden jälkeen Helsinki-Vantaan Oak Barrelissa oli jo jonoa. Ovatkohan ihmiset missään muualla maailmassa niin velvollisuudentuntoisia kuin Suomessa tukemaan ravitsemusliikettä, jos se sattuu olemaan auki tavallista läinsäädännön suomaa kellonaikaa aiemmin?

Lento nousi kohti Frankfurt Mainia aikataulussa. Finnair oli asennuttanut penkkirivien yläpuolelle screenit, joista oli mahdollista seurata koneen taivalta mahakameroiden kautta. Tuumailin, ruumiintoimintojen elpyessä, olisiko myös koneen vessassa samanlainen pommittajan kamera. Päätin odottaa Kaliningradin yläpuolelle saakka.

Frankfurtiin saavuttaessa kello oli kymmenen paikallista aikaa ja pienen lounaantapaisen tuoma verensokerin kohotus oli palauttanut kunnon normaaliksi, jos ei joukkohysteerisiä naurukohtauksia huomioitu.

Kahden tunnin, pienten navigaatio-ongelmien ja katkaistujen tieosuuksien jälkeen KIA selvitteli viimeisen serpentiinitieosuuden ja Mosel-jokilaakso avautui silmien alle. Majoitus löytyi nopeasti ja majoittuminen Haus Botzet huoneistohotelliin onnistui kivuttomasti.

Aikatauluun oli merkattu ensimmäinen pruuvi kello viideksi Enkirchiin Weingut Immich-Batteriebergille. Suoritettiin nopea jääkaapin täyttö ja bokserit-pois, pakkelia naamaan ehostus. Saksassa kyllä tarkenee!

Saksalaista täsmällisyyttä noudattaen kurvasin vanhasta muistista viinitalon eteen kahta minuuttia ja muutamia sekunteja ennen sovittua. Isäntä Gernot tuli avaamaan ja kuulumisien vaihdon jälkeen päästiin asiaan: rieslingiin!

Kollmann otti talon hallintaan muistaakseni 2008, jolloin se oli ehtinyt seisoa pari vuotta hoitamattomana. Gernot tosin totesi, että tila oli ollut niin hirveässä kunnossa, että parin vuoden kesanto oli tehnyt sille varmasti pelkkää hyvää. Batterieberg nimi tulee vanhasta tavasta Moselissa räjäyttää jokilaakson seinämiä alas kallioiden kohdalta viljelyalueen kasvattamiseksi.

Kellarikierroksen jälkeen lähtiessämme Gernot pahoitteli vielä ettei voinut tarjota pruuvissa meille talon Sektiä. Syy oli hatarasti perusteltu: kaverin kunto ei kuulemma kestä juoda kaikkea ylijäämäviiniä. Laupeudessaan herra Kollmann pakkasi meille lahjana mukaan pullon kyseistä tuotetta myöhempää tutkiskelua varten.

Kotimatkan jälkeen lyötiin auto ruutuun viimeisen kerran sinä päivänä ja kuljettajan kaamea jano löysi tyydytystä mukaan tarttuneesta olutlaatikosta, joka - ah, niin miellyttävästi – helli viinihappojen raatelemaa suuta. Loppuillasta sorruimme hieman ylisuorittamaan ruokapaikan suhteen. Jalansiirtymä joen toiselle puolelle Kuesiin ja kupu täyteen Ochs-ravintolassa terriineillä, kaloilla ja viinillä turrutti uupuneen connoiseurin lopullisesti.

Seuraava aamu valkeni auringon paisteessa ja lintujen laulussa. Ennätin varata vessan itselleni ensimmäisenä kolmelta naismatkakumppanilta.

Wûrzgarten

Olimme sopineet laiskasta aamusta ja päivälle oli eilisen huhkinnan jälkeen tarjolla vain yksi tilavierailu. Ohjaamattomien aamutoimien jälkeen oli jo lounasaika. Saimme pöydän läheisestä Rotisseur Royale kapakasta, joka osoittautui mainioksi. Köökkiä pyöritti omistajamies ja rouva huolehti salista. Saimme nauttiaksemme erinomaista sapuskaa ja jopa viinilista tyydytti sekä palettia, että lompakkoa. Iltapäivän ekskursio kohdistui Ürzigin kylän Mönchhof weingutiin. Talon erikoisuutena on Würzgartenin etelään antavat äärimmäisen jyrkät tarhat. Rinteiden kulma alkaa lähentelemään 80-astetta(!), mikä tarkoittaa syvälle ulottuvia juuria ja mineraalisia mausteisia makuja. Mene siinä sitten kontti selässä poimimaan rypäleitä syksyllä.

Mönchhofin talo on paikallinen nähtävyys hulppealla julkisivulla. Itse tuotanto ja pruuvi tapahtui kuitenkin autotallintapaisessa katoksessa, missä pressukankaalla oli erotettu baari ja ”maitolaituri”.

Noin 20 tuotetta myöhemmin jouduin muuttamaan hatarat käsitykseni tästä mausteisesta erityisesti hapan-imelien ruokien messiaasta.

Tastingin jälkeen karavaani rymisteli ruoka- ja juomaputiikin kautta takaisin Bernkasteliin tutustumaan hienorouva Ingrid Pornin viinikauppa Riesling Hausiin. Kyseinen puoti edustaa keskisen Moselin kärkeä yksityisenä viinikauppana, missä valikoimassa edustaa useita alueen tuottajia. Mainio paikka käydä maistelemassa viinejä ja tekemässä viime hetken ratkaisuja tulevien päivien tilavierailujen kohteista. Hinnat Pornokaupassa ovat myös sangen kohtuullisia verrattuna suoraan tilalta ostettuihin. Ingrid, kuten myös viinitalot, pakkaa ja lähettää ostetut viinit kotisuomeen nimellistä korvausta vastaan.

Auringon matkustettua laakson poikki sen länsipuolelle alkoi illallisvarauksen ajankohta lähestyä. Kahdeksaksi tehty varaus edellytti, että koko hoviväki oli kaulukset pykälässä taksitolpalla puolta tuntia aikaisemmin. Pienen töyssyn matkalla aiheutti yllättävä mittarivaje. Taksin saaminen kesti lähemmäs puoli tuntia, mikä aiheutti mahan murinoita ja muita nurinoita.

Ravintolaan päästiin kuitenkin lopulta suhteellisen ajallaan. Taksikuski suoritti Mülheimin EK:n ennätysaikaan ja mersu käänsi ravintolahotellin eteen akateemisen vartin rajoitusten sisällä.

Allekirjoittanut koki olevansa romanttisimmillaan vähään aikaan ohjaillessaan kolmea daamia Weinromantik-hotellin liukuovista sisään. Ravintola Culinarium tarjoili ulkoterassilla puutarhassa menua, sekä á la cartea. Puutarha labyrinteineen ja ankkalampineen tarjosi mitä parhaat puitteet savuille. En muista aikaan syöneeni kolmen ruokalajin menua niin pitkään (2+sikari). Poistuimme chateausta joskus yhdentoista jälkeen illalla.

Perjantaiaamu puhutteli konosöörejä lempeästi ja matkaan päästiin hyvissä ajoin. Ensimmäiset tärskyt olivat Piesportissa 20 minuutin ajon päässä etelään Bernkastelista. Weingüt Reinhold Haartilla on ollut tapana käydä juomassa kello kympin risukat aina Moselissa vieraillessa. Tälläkin kertaa oli pöytä katettuna Haartin melko femiinistä tyyliä edustavilla hedelmäpommeilla. Haart on hieno paikka tutkiskella terriöörin vaikutusta viiniin. Saman tyylin edustajat tulevat vain reilun kilometrin päästä toisistaan, mutta eripuolelta jokea ja rinteet antavat eri suuntiin. Henkilökohtainen suosikki on helppo valita näistä kahdesta viinistä, mitkä jakavat mielipiteet maistajien välillä.

Haartilla pääsi myös tutustumaan kellareihin, joissa viinit käyvät villihiivoilla.

Lähtiessä äänteli sivupenkkinavigaattori kärkkäästi ohjeita ja neuvoi kuljettajan Piesportin yläpuolelle panoramastrasselle, mistä aukeaa mahtavat näkymät jokilaaksoon. Sieltä käsin konosöörin on helppo asettaa näköaistin avulla palstat paikoilleen ja imeksiä kielestään muistelohappoja viineistä. Samalla voi toimittaa äärimmäisen tärkeitä geologisia tutkimuksia, eli ”kuopsuttelua”, tienvarressa kasvavien köynnösten lomassa.

Piesport

Seuraava tapaaminen oli lähellä Bernkastelia Schloss Lieserillä. ”Kotini on linnani”, sanonta sai kirjaimellisen merkityksen Thomas Haagin tykönä. Graniitista valmistetussa kartanossa oli muhkea maisteluhalli, missä järjestäisi sadan hengen banketin tosta noin vaan.

Thomas oli valistanut meitä jo ennen saapumista että hänellä oli hiukan kiire. Viime viikkojen sateet ja kuuma kosteus olivat altistaneet koko keskeisen moselin tarhat homeelle, mikä tarkoitti vilkkaita elvytystoimia. Maistelukohelluksen lomassa Herra Haag äityi kuitenkin jo keskustelemaan politiikasta ja Hahnin lentokentän tilanteesta, kunnes muisti unohtaneensa ”puolalaisen pesuun”, mikä herätti hieman epäjärjestystä retkikunnan psyykeessä. Ilmeisesti puolalaisella ei kuitenkaan ollut hätää, koskapa Thomas palasi hetken kuluttua ja alkoi taas muina miehinä puhumaan viiniä.

Haartin vierailun jälkeen viinimatkailija huomasi ehkä valinneen järjestyksen tutkimusmatkakohteilleen huonosti. Kun Haart edusti hieman femiinisempää tyyliä makeudellaan, sai Herra Haagin maskuliininen mineraalisyöksy kielenpäällä aikaan melko kuivattavan reaktion. Yllättäen pruuvin loppupuolella tarjotut Ausleset taas maistuivat mitä parhaimmille.

Iltapäivälle oli buukattu vielä yksi tastingi Thomasin velipojan weingut Fritz Haagilla. Yhteistuumin päätettiin kuitenkin tarjota paletille elvytystä suolapalan merkeissä ja pysähdyimme paikallisen dönerin eteen haukataksemme välillä johonkin kiinteään. 300 grammaa kanakebua myöhemmin pyöri neljä päätä suut auki tiellä, joka olisi voinut olla mikä tahansa omakotitaloalue Saksassa. Yhdellä terassilla pappa huiskutti. Huiskutin takaisin samalla kun ajoimme ohi syynäten taloja, joista yksikään ei juurikaan näyttänyt viinimölle. Neljä oikeaa myöhemmin totesimme, että pappa taisi heiluttaa meitä pysähtymään, ja kun talon kyljessä – lähemmän tarkastelun jälkeen – pystyi erottamaan kirjaimet ”FH”, oli syytä olettaa retkikunnan saapuneen perille. Ajoneuvosta nousun jälkeen ärähti vaari parvekkeella: ”nainen ratissa!” Sompanssi ei tuntunut tästä olevan moksiskaan. Viimeinen pruuvi osoittautui jälleen hyvin erilaiseksi. Fritz Haagin tyyli on jostain kahden edellisen väliltä ja aiheutti välittömän kaipauksen meksikolaiseen ruokaan – korianteriin, limeen ja suolaan.

Viinien lisäksi meillä oli mahdollisuus tutustua perheen nousevaan sukupolveen Fritz nuorempaan ja tuttisuu Gustavin, jotka kävivät esittäytymässä. Gustav, joka pysyi pystyssä lähinnä veljensä avustuksella tai nojaten viinilaatikkoon, tuntui aika varmoin ottein rämistelevän olohuoneeseen rakennetun baarin vetolaatikoita. Hyvä aloittaa nuorena!

Vaari, joka veti meille tastingia vanhan liiton ottein, muisti kaataa itselleen kelvollisen lasin maistiasia ennen kuin tarjosi sitä vieraille. Varovaisten arvioideni mukaan vanha herra tyhjensi henkilökohtaisena tuliannoksena ainakin pullon viiniä tastingin yhteydessä.

Kolme taloa ja kuutisenkymmentä tuotetta myöhemmin kello oli vasta viisi, joten suuntasimme takaisin tilannekeskukseen Bernkasteliin. Lyhyen palautumisen, viime hetken ostosten, viinien lähettämisen ja yhden sadekuuron jälkeen, lähdimme suorittamaan jalansiirtymää Bernkastelin huipulla sijaitsevaan Schützenhaus -ravintolaan. Serpentiininousu, kuumankostea ilma ja nälkä saivat konosöörin ajoittain nojaamaan riesling-sauvaansa. Tämä aiheutti retkikunnan jonon venymisen sataan metriin sadanviidenkymmenen metrin matkalla huipulle.

Huipulla odotti kuitenkin mieluisa varjoinen pöytä, upeat näköalat, olut, flammkuchen, sekä sitä viintä..

Bernkastel Altstadt

Totaalisen relaksaation ja dinnerin jälkeen suuntasimme takaisin kotikorsulle vihkimään mainion parvekkeemme käyttöön koko ryhmän voimin. Ilta meni sulatellessa päivän kokemuksia, kuunnellen musiikkia ja juoden olutta.

Lauantaiaamuna suuhun sattui. Kipeitä kohtia oli ilmestynyt kitalakeen ja ikenet tuntuivat vetäytyneet parisen senttiä ylöspäin. Kahvi oli hyvää. Mutta koska oli matkakumppanin pääpäivä ja taakse jättäytyi raju putki rilluvuosien, oli tarpeeksi syytä kaivaa jääkaapin viimeinen kuohuva ja anniskella mokoma liemi Mimosojen muodossa aamupalan yhteydessä.

Kello puolipäivä sivupenkkinavigaattoriin oli syötetty tiedot ja KIA nytkähti viimeistä kertaa Bernkastelista, tällä kertaa takaisin kohden Wiesbadenia.

Pitkäviisari ehti suorittaa puolitoista kierrosta kellotaulussa ennen kuin kuljettaja painoi kattoikkunan sulkeutumispainiketta NH Hotellin edessä ja lukitsi auton perässään. Iltapäivän siestan jälkeen saapui saksalainen reissutoveri kunnioittamaan syntymäpäivää läsnäolollaan. Iloisena yllätyksenä sama kaveri lupasi toimia kuljettajana illan dinneripaikkaan ja takaisin.

Pienen sekaannuksen johdosta jouduimme vaihtamaan viime hetkellä illallisravintolaa toiseen, mutta tänne saavuimme puoli kahdeksan paikallista aikaa. Kelit suosivat koko matkan siten ettei sisällä tavinnut syödä kertaakaan. Poikkeus ei ollut viimeinenkään illallinen, mikä mahdollisti jälleen puutarhassa, kaupungin meluilta suojassa, aterioinnin. Neljä tuntia, kaksi ja puoli ruokalajia ja viisi pulloa viiniä myöhemmin suuntasimme takaisin majapaikkaan. Hotellin edessä heitimme hyvästit saksalaiselle ja jatkoimme hyvin ansaitulle levolle.

Sunnuntaina hotellin ilmastointi ei toiminut ja huoneen lämpötila oli päälle kolmenkymnenen. Vaimon kanssa eksyimme puoli vahingossa puutarhajuhliin läheiseen orangeriin, missä tarjoiltiin 60-luvun live big band -musiikkia, makkaraa ja kuplia. Noin viiden korvissa valui musta möykky, jota autoksi kutsutaan, hotellin liuskaa alas tielle. 32-astetta ulkona ja hieman vähemmän sisällä, kiitos ilmastoinnin, lähti retkikunta köröttelemään kohti viimeistä kohdettaan Saksan valtion maaperällä.

Retkikunta Mosel

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Erään kuuman päivän iltapäivä

Eräänä päivänä olin tupakkakaupoilla erään marketin neuvonnan yhteydessä sijaitsevalla humidorilla. Kulttuurisidoinnaisen odottelun tuloksena suotiin minulle mahdollisuus asioida tiskillä, muiden vuorostaan odotellessa taustalla omaa vuoroaan.

Pyysin saada tietoa liikeyrityksen tupakkavarannosta – tarkemmin spesifioituna sikarivalikoimasta. Liikeyritys oli laatinut myyntiä edistääkseen kyseisestä valikoimasta kataloogin A4-kokoiselle paperille, joka minulle lätkäistiinkin pikimmiten eteen tutkittavaksi. Paperista selvisi erinäisten tupakkatuotteiden nimiä, hintoja ja pakkausten kappalemääriä. Noin puolen minuutin mittaisen lähemmän tarkastelun jälkeen tein knakkerton-henkisen johtopäätöksen: kataloogi oli perin hyödytön.

Harmikseni havaitsin ettei paperille painettu tuotelista kertonut yksittäisestä sikarista, tuottajan nimen lisäksi, juuri mitään. Tilanne oli verrattavissa alkon tuoteluetteloon, johon olisi listattu ainoastaan viinien tuottajan nimi ilman selvitystä oliko kyseessä puna- vai valkoviini, kuiva-, vai makeaviini.

Onnekseni paikalla oli peräti kolme ammattilaista vastaamassa kuluttajaa askarruttaviin kysymyksiin. Tiedustelinkin olivatko Macanudo-sikarit niitä alkuperäisen Dominikaanisen tuottajan vaiko kansallisen Kuubalaisen tuottajan valmistamia, ja entä olivatko ne robusto-, crystal, vai hampton court -mallisia.

Tyrmistyksekseni myyjä kertoi ettei osannut vastata kysymykseen, vaikka kaikki nämä tiedot on tavallisesti painettu pakkauksen tuoteselosteeseen.

Pyysin saada nähdä tuotteen. Tähän myyjä ei vastannut mitään, vaan poistui yllättäen asemapaikaltaan palaten hetken kuluttua kollegansa saattamana takaisin.

Keskustelu alkoi kahden myyjän välillä käsitellen pyyntöäni tupakkatuotteen esittelystä.

Viereiseltä tiskiltä mukaan yhtyi vielä kolmas myyjä tarjoamaan neuvojaan visaisen pyynnön ratkaisuun. Nyt he yhdessä olivat perustaneet valiokunnan ja löivät päänsä yhteen pohtiakseen kiperää kysymystä. Näin toimiessaan he tulivat keskeyttäneeksi muiden tiskien palvelun tyystin.

Sain pian kuulla esityksen päätöksestä. Liikeyrityksellä ei ollut lupaa ”myydä” tuotetta, vaan ainoastaan ”antaa” se. Purin kieltäni, joka tahtomattani vaati tässä kohtaa saada puheenvuoroa ja tyydyin tulkitsemaan esityksen siten, että liikkeellä ei ollut lupaa mainostaa tuotetta tai esitellä sitä, vaan ainoastaan tarjota asiakkaan pyytämä tuote esille kaupantekoa varten.

Näin ollen ensimmäisenä minua palvellut myyjätär raotti sikarikaapin himmennettyä lasia varovasti noin kymmenisen senttimetriä ja tirkisteli raosta sisään tutkiakseen kaapin sisältöä.

Hetken kuluttua myyjätär pyysi saada kuulla vielä tuotteen nimen uudelleen. Tämän toistettuani myyjätär tiedusteli uudelleen tuotteen kirjoitusasua.

Tavaamisen ja uudemman tutkimuksen jälkeen etsintä ei tahtonut siltikään tuottaa tulosta.

Koska Saatana tulee monessa muodossa päätin kokeilla toista tuotetta (2. Kor. 11:14). Samat rituaalit toistettuamme myyjätär tiedusteli haluaisinko yrittää vielä kolmannen kerran.

Pohtiessani vaihtoehtojani panin merkille sikarikaapin koon, jonka fyysiset ominaisuudet eivät vastanneet niitä, jotka olin mielessäni asettanut kaapille, jonka tulisi mahduttaa sisäänsä tuotemanifestin mainitsemat noin viisikymmentä eri tuotetta. Tämän johdosta pyrin saamaan myyjättäreltä helpotusta tehtävääni kysymällä montako eri tuotetta kaappi saattaisi sisältää.

Ikäneidon silmät siirtyivät taas tutkimaan kaapin hämärää sisusta. Piakkoin sain vastaukseksi kaapin sisältävän noin kahdeksan tuotetta.

Vilkaisin taskunaurista, jonka osoittimet kertoiva minua odotettavan mitä todennäköisemmin kassan numero yksitoista päässä. Lisäksi olin aistivinani taakseni kerääntyneen, samaan jonotustapahtumaan osallistuvan, joukon keskuudessa närkästyneisyyttä.

Samalla hetkellä toinen neitokainen tupakanostotahdonilmaustani käsitelleestä valiokunnasta ilmeisesti menetti harkintakykynsä. Tämän seurauksena neito aivan odottamatta kumosi yhdessä tehdyn päätöksen sikarikaapin oven kiinnipitämisestä ja tempaisi sen auki kaiken kansan nähtäville – tai ainakin niiden joiden varsi mahdollisti noin sataviisikymmentäsenttiä korkea tiskin yli havainnoinnin. Yleisössä kävi kohahdus myyjättären radikaalin, sekä ilmeisen holtittoman liikkeen johdosta.

Onnekseni kykenin säilyttämään mielenmalttini tässä äkillisesti muuttuneessa tilanteessa; lisäksi sain pysäytettyä sormeni sen puolimatkassa kohden suutani osoittaakseni sillä sen sijaan tuotetta sikarikaapin alimmalta hyllyltä, jonka myyjä nappasikin samoin tein ja sujautti sisään pussukaan ennen kuin silmä ehti räpsähtää. Tämän jälkeen ovi salvattiin jälleen kiinni ja myyjän tahditon tempaus päättyi kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kun vielä käteinen vaihtoi omistajaa oli minusta tullut viidentoista minuutin seikkailun jälkeen sikarin tuore omistaja!