Poliittisesti Epäkorrekti Vertailu Virosta ja Suomesta

VAROITUS: Oheinen teksti on provokatiivinen, eikä heijastele kirjoittajan kokonaiskantaa asiaan, vaan pyrkii tietoisesti kärjistämään tiettyjä eroja, jotka kirjoittaja on oivaltanut eteläisessä naapurissa vietetyn vuoden varrella. Mikäli loukkaannut helposti, etkä ole kykenevä pohtimaan asioita objektiivisesti, suosittelen klikkaamaan ”edellinen” painiketta sivun yläreunassa.

Vietän nyt toista vuotta uudessa opiskelumaassani Virossa aivan siinä Suomenlahden eteläpuolella. Viro on monelle suomalaiselle tuttu maa. Jo Juice aikanaan kaipaili sinne perkeleesti aina Tampereella aikaa viettäessään. Toisaalta, voi olla väärin sanoa, että Viro on sinällään monelle tuttu. Todennäköisempää on, että Vanha kaupunki on tullut tutuksi, vaikka ei siellä selvinpäin osaisikaan suunnistaa. Monelle suomalaiselle Viro näyttäytyy myös ikään kuin pikkuveljenä. Kieli on hassun kuuloista ja koska kaikki on halvempaa kuin Suomessa täytyy suomalaisten olla virolaisia jotenkin hiukan parempia.

Oli miten oli Virossa on mukava olla. Meikäläisestä pintaraapaisulla kouriintuva romantikko on löytänyt useita asioita, jotka lämmittävät vanhan höppänän sydänalaa. Mainitsen tässä niistä muutamia.

Ketjuuntuminen

Viro on pieni maa (1,3 milj.), vaan niin on Suomikin. Onneksi Virossa on mahdollista vertailla hintoja useassa eri puodissa (Rimi, Comarket, Selver, Maxima, Prisma lienevät suosituimmat). Näiden ”maitokauppojen” lisäksi on yksityisyrittäjän ylläpitämiä pikku puoteja, sekä Stokkan deli tyylisiä hienoja tavaratalon ruokakauppoja.

Suomessa käydään Kehä 3:n ulkopuolella Prismassa tai ”sittarissa”. Koomisinta on, että kaiken on tarkoitus olla saman katon alla. Viiden kilometrin vaeltelun jälkeen joudut edelleen ajamaan toiseen parkkiin hakeaksesi viinipullon.

Torikulttuuri

Ruokakaupasta pääseekin aasin siltaa torille. Virossa torilla on mukava käydä. Hinnat ovat halpoja, kun kauppiaaat myyvät paljolti ilman välikäsiä, etenkin jos on valmis tinkimään estetiikasta ja ostamaan eilisen tomaatteja (1e/kg). Torit ovat kokoontumispaikkoja, missä muorit rupattelevat henkeviä ja kaiken saa saman taivaan alta, vaikka joutuu kommunikoimaan useamman myyjän kanssa. Varovaisten arvioideni mukaan nimenomaan kommunikointi on syynä miksi torikulttuuri on myös Virossa kokenut jonkinlaista inflaatiota etenkin nuorten parissa.

Suomessa toreja ei juuri ole ja jos onkin, niin trendisyistä, mikä tarkoittaa, että hinnat ovat kalliimpia kuin marketissa. Parsa on kallista sesongin ulkopuolella, kun se täytyy tuoda kaukaa, mutta sesonkiaikana se vasta kallista onkin! 

Julkinen liikenne

Liikkuminen Tallinnassa on halpaa. Julkinen kun on ilmaista asukkaille. En ole aivan varma onko tämä lopultakaan hyvä asia. Veroissahan se maksetaan ja käytäntö sorsii auton omistajia. Toisaalta, voi olla ympäristön kannalta hyvä asia, että työmatkalaiset valitsevat julkisen omien autojen sijaan. Lisäksi Tallinnan ilmainen julkinen tuppaa autioittamaan maaseutua Virossa. Noh, mene ja tiedä, mutta samaan aikaan Suomessa yritetään saada metroa toimimaan.

Omavastuu tupakista

Tupakkatuotteet ovat iljettävä vitsaus. Katsoin hiljan vanhan kunnon Predator ykkösen. Arska siinä tupruttelee sikaria avauskohtauksessa. Nykyään ei paljon sankareita näe valkokankaalla tupakki suussa. Ehkä hyvä näin, mutta yksilöllä kai on silti vapaus päättää omista tekemisistään?

”Ja veronmaksajat sitten maksavat syöpähoidot, mitäh!?”

Niin siinä tietysti käy. Toisaalta, tupakkivero on aika korkea, mikä tarkoittaa, että 20 vuotta röökiä kiskonut ja veroja maksanut duunari on ehtinyt maksaa hoitojaan etukäteen. Samaan aikaan ylipaino rehottaa ja sokeri tappaa. Missä se sokerivero luuraa?

Virossa asioista joutuu itse päättämään. Tupakka on nautintoaine sen kaikissa muodoissa ja yrittäjä on kykenevä luomaan liiketoimintaa tupakkipaikalle ja yksilö päättämään millä jakkaralla istuu, kun musiikki loppuu.

Elokuvateatterin baari

Virolaiset rakastavat juopottelua ja elokuvia. Jälkimmäisestä kertoo se, että Tallinnassa on tietääkseni 3-4 isompaa teatteria ja uutta rakennetaan (Ülemisten 4D-teatteri). Leffaan mennessä piletin oston jälkeen rahaa jää vielä Saku-tölkkiin leffateatterin baaritiskiltä. Virossa on juoppoja siinä missä Suomessakin, mutta eivät ne pahemmin taida leffoissa käydä.

Tietojeni mukaan Suomessa kaljan kanssa läträämään lähimmäs teatteria pääsee Kaisaniemessä, missä sisäkautta on yhteys kapakan ja teatterin välillä. Väliverhojen ollessa auki on siis mahdollista kurkistaa tuoppi kourassa teatterin aulaan.

Elektroninen allekirjoitus

Okei. Ei ehkä henkilökohtaisempia suosikkejani. Oikeustieteiden oppipoikana näen asiassa myös varjopuolia, mutta uskon, että osa ihmisistä hoitaisi virallisen osuuden kalsarit jalassa kotisohvalta.

Virossa KAIKKI hoidetaan elektronisesti allekirjoittamalla – myös äänestäminen.

Uimiskielto

Suomessa hauskanpito alkaa sääntöihin perehtymisestä. Usein monella eri kielellä painetut A4:set protokollasta saavat edellä mainitus oppipojan haukottelemaan pitkästymisestä. Viimeisen artiklan tulkittuaan ei usein muista oliko asioimassa kylpylässä vai kunnanvirastossa.

Virossa rannalla seisova ”ei saa uida”-kyltti tulee empiiristen havaintojeni perusteella tulkita ”älä huku”. Samaan aikaan suomalainen kollega soittaa poliisille, että täällä toimitaan vastoin sääntöjä. Omakin mieli tekisi, mutta kun minä en uskalla, niin ei sitten muutkaan!

Langaton verkko

Kirjoitan tätä juttua Suomessa bussissa istuessani. Bussiyhtiö mainostaa langatonta verkkoa kalustossaan. Siitä pitänee johtaa kaksi faktaa: sellainen on, mutta se ei tarkoita, että se toimisi.

Pari viikkoa sitten matkustin Tartusta Tallinnaan ja streamasin elokuvan matkalla bussin langattomalla. Samaan aikaan Helsingissä yritetään saada sitä metroa toimimaan.

Ei mulla muuta.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Lapsuuteni suomalainen identiteetti

Nautiskelin rapulaani tuossa männä lauantaina katselemalla helteeltä piilossa paksujen verhojen takana suoratoistopalvelusta vanhaa klassikkoa X-filesia. Scullyn ja Mulderin suhteen kehittyessä mörköjahtien lomassa pohdiskelin sarjan merkitystä minulle ja omalle ikäpolvelleni. Legendaarinen tunnari aiheuttaa edelleen niskakarvojen jäykistymistä ja kanavaa on syytä vaihtaa ennen kuin jakson lopussa raflaava tunnusbiisi taas pärähtää soimaan. Aikoinaan erityisen kuumottavan elämyksestä tekivät ensimmäiset langattomat kuulokkeet, joilla tiistai-illan trilleriä saattoi seurata sohvalta käsin pimeässä muita perheenjäseniä häiritsemättä. Lisähöysteenä saattoivat kuulokkeet välillä napata taajuuden naapurin aikuisviihteen seuraajalta omiin ämyreihin - ja tietenkin jännimmässä kohtaa!

Kovaa valuuttaa olivat myös Kummeli, Richard Dean Andersonin Stargate ja Babylon 5. Stargaten ja etenkin Babylon vitosen lähetysaika oli niin myöhään, että ne näytettiin viikonloppuisin. Seuraavana päivänä kavereiden kanssa vuorossa oli jälkianalyysi. Tupakkipaikalla veisteltiin kummeliläppää ja kuolattiin Gillian Andersonia.

2018 eletään sitä aikaa maailmassa kun 90-luvun lama on useimmille muisto vain ja viimeiset sotiemme veteraanit tuodaan taluttaen tai pyörätuolissa presidentin vastaanotolle. Omat isovanhempani kuuluivat jälleenrakentavaan sukupolveen, eikä meillä sotajuttuja paljoa kuultu mummoloissa. Pommien ryskettä oli kuulunut vain kaukaa Maaningalta ja ainoa tutuksi tullut väestönsuoja oli vaarin ”nakkisuoja” 50-luvulla intissä. Kylmä sotakin päättyi Neuvostoliiton luhistumiseen ja itäisen naapurin tahdosta Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä, sekä identiteettinsä.

Mikä meistä muuten tekee suomalaisia? Mitä on se identiteetti, mitä ilmeet kasvoilla on vaalittu ja tussari tanassa puolustettu? Kansallisen identiteetin määritteleminen tietoyhteiskunnassa onkin yllättävän vaikeaa. Kollaa kesti, mutta Talvisodasta puhuminen on vähän kiusallista etenkin nuoremmalle polvelle. Siitä kun on niin kauan jo aikaakin.

Tänään lapsuuteni neljän kanavan sijaan tarjolla oleva suoratoistopalvelujen tarjonta sotkee huomisen jälkianalyysin. Katsoin todennäköisesti aivan eri show'ta kuin mitä sinä katsoit viime lauantaina. Tupakkipaikalla on hiljaisempaa kuin ennen, etenkin kun työpaikalla ei saa polttaa.

Helsingin yliopistolta eläkkeelle jäävä filosofian tohtori Markku Kuisma kirjoitti Hesarissa (29.7.18.) länsimaisen arvoyhteisön ”epämääräisyydestä”. Kuisman mukaan yhteisöltä puuttuu konkretia. Tiukkaankin ajetut arvot, kuten esimerkiksi ilmastosopimukset, kyykkäävät jos isot maat eivät ole mukana.

Voi olla, että arvomme ovat päässeet lipsahtamaan kapitalismin myötä hieman kapeammiksi. Jokainen kun voi luoda omat henkilöidyt arvonsa ja brändätä itsensä. Pienellä surffaamisella myötäeläjiä löytyy verkosta. Myötäilijät voivat asua naapurissa tai naapurivaltiossa. Tuulivoiman diggailu ei ole paikkaan sidottu. Länsimaiset arvot ovat ehkä politiikassakin muotoutuneet spesifikeimmiksi. Politiikkaa on helpompi tehdä populismin kautta liputtamalla homoliittoja tai kritisoimalla ydinvoimaa. Yhteen teesiin on helpompi samaistua kuin kokonaiseen puolueohjelmaan, mikä on lisäksi pirun puuduttavaa luettavaa.

Toisaalta, jos kuuluu fossiilisia polttoaineita vastustavaan kerhoon voi olla, että osa siitä porukasta ei olekaan samaa mieltä kanssani esimerkiksi maahanmuutosta. Suomessa pitkään vallalla ollut luterilainen arvomaailma on sekin saanut koko lailla väistyä koulujen opetussuunnitelmista. Individualistisesta identiteetistä muodostuu helposti tilkkutäkki vähän sitä sun tätä.

Osa minua paremmin maailmantalouteen vihkiytyneistä väittävät, että Kiina ohittaa Yhdysvallat maailman johtavana talousmahtina vuonna 2020. Vuonna 2007 alkaneen kiinteistökuplan pamahtaminen ravisutti lännen unissakävelijää hereille. Eri lähteistä riippuen käytiin hyvinkin lähellä koko meidän tuntemamme länsimaisen yhteiskunnan loppua. Ilman valtiollisia pankkien pelastuspaketteja dominoefekti olisi saattanut suistaa yhteiskunnan raiteiltaan. Tämä koski tietysti vain velalle rakennettuja länsivaltoja. Kiinassa ihmisillä oli rahaa pankissa, eikä kiinalaisia pankkeja tarvinnut pelastaa.

Kiina on käsittääkseni vielä vuosikymmenien päässä teknologisen kehityksen saralla Lännestä ja kiinalaiset liian fiksuja kuvittelemaan, että kiinankielellä olisi brändiarvoa länsimaisilla markkinoilla. Tuskinpa siis alamme kiinaa puhumaan. Riski lienee kuitenkin, että vaakakuppi notkahtaa ja osa hiileä pesään lapioivista sijoittajista karkaa Kiinaan.

Mikäli Länsi haluaa säilyttää katukuvansa on imagon säilyttävä särmänä. Tuotantomäärien kanssa lienee turha lähteä Kiinan kanssa kilpasille, mutta arvojaan kantava länkkäri pukeutuu mielellään Pradaan. Tätä kolttua varten materiaali on kuitenkin perinteisesti revitty duunarin selkänahasta. Kuinkahan mahtaa suomalaisen duunarin suu venähtää, kun aletaan leikkaamaan täällä kotipuolessa?

Kysymys kuuluu mitä jää viivan alle, kun musiikki loppuu ja 1900-luvun iloitteluista tuodaan lasku länkkärien pöytään? Länsimainen korostunut individualismi on vieraannuttanut ihmisen yhteisöstä ja rappeuttanut yhteiskunnan kansallista identiteettiä tukevia rakenteita. Tohtori Kuisma raatailee tilanteen olevan länsimaissa tavallaan sama kuin aikoinaan Neuvostoliitossa sen romahtamisen jälkeen. Totalitaristinen järjestelmä saneli muut arvot yhteiskuntaan. Ilman moraalista järjestystä oligarkit nappasivat vallan keinoja kaihtamatta.

Vaikkei tänä päivänä länsimaissa kyse olekaan valtion toteuttamasta totalitarismista moni toteuttaa sitä yksilötasolla itseensä. Individualismissa arvot ovat absoluuttisia, eikä niistä tarvitse joustaa kuin tilanteissa, missä siitä on välitöntä henkilökohtaista hyötyä. Totalitarismi toimii hieman samalla tavalla. Siinä puhetta rajoittava ja kontrolloiva taho on vain valtio. Yksilö on epätietoinen kokonaiskuvasta. Samoja merkkejä on ilmassa informaatioyhteiskunnassa, missä uutiset ponnahtelevat ruudulle omien mieltymysten mukaan ja politiikkaan osallistuminen tapahtuu ääri-ilmiöiden välityksellä. Kokonaiskuva hämärtyy. Itse itseään ehdollistava markkinatalouden luoma individualisti painelee vasenta kaistaa. Vaihtoehdoksi jää synkkä tuntematon.

Ehkä individualisti löytää yhteisiä arvoja kulutustottumuksiensa mukaan universaalisti yhtiöiden kautta. Moni on jo keksinyt bloggaamisen. Firma lähettää tuotepaketteja, kun lupaat postailla someen kuvia. Sen laulaja laulat kenen leipää syöt. Tarvitsee vain uhrata oma mielipide.

Oli miten oli, mutta selvää on, että puoluekuria on kovennettava ja tehokkuutta lisättävä kaikissa yhteisöissä, mutta jäsenkirjan sijaan saa yhtiön älylaitteen. Jospa rajat vedetään tulevaisuudessa digitaalisesti verkon käytön ja kulutustottumuksien mukaan. Valtiollisille rajoille ei jää suurtakaan merkitystä. Kiinan mallilla voidaan verkon käyttöä sitten rajoittaa tarpeen mukaan.

2030 vesipiippupaikalla katsotaan iPhoneilla Viaplaysta Nalle Puhia. Naapuritontilla toimivan kilpailevan yrityksen savukiehkuroita puhaltelevat duunarit pyörittelevät viiksiään ja tweettailevat androideilla Netflixin tuotannosta.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Ikävät asiat

Tuntuu tyhmälle tuhlata mustetta aiheeseen, mikä lienee monelle jo itsestäänselvyys. Toisaalta, ehkä ongelman ydin piileekiin siinä, että aihe on päässyt kuin varkain lipsahtamaan tietoisuuteen ilman kritiikkiä. Kyse on kuitenkin asioista, mistä emme mielellään puhu, siis ikävistä asioista.

Olen luonteeltani aika höveli kaveri. Jos laitat minulle mese-viestiä ja ehdotat yhteistä iltapuhdetta kiinnostun. Voidaan sitä vähä yhdessä suunnitellakin. Kommunikointi on nykyisin halpaa. Sitten ennen H-hetkeä päätät peruuttaa. Tuli muita suunnitelmia. En suutu sinulle. Miksi? Koska minullakin oli muita suunnitelmia.

Kuva: Pixabay.com

Jätän myös oman päätöksentekoni aina aika viime tippaan. Jospa sattuisi tulemaan parempi tarjous jostain muualta. Toisinaan päätökseeni vaikuttaa myös muiden päätökset ja niitä saa yhtälailla odottaa. Toisinaan, oikeastaan aika usein, koko operaatio kuivuu kasaan ennen kuin sitä saadaan edes kunnolla tulille, koska kukaan ei osaa luvata mitään. Viestittely vain loppuu ja tekemisen henki väljähtyy kuin litran olut kesäravintolan terrassille.

Pää-päivän lähestyessä viestiliikenne kiihtyy. Aamulla sovittu illallinen on syytä varmistaa pariin otteeseen iltapäivän aikana. Onko tullut muutoksia suunnitelmiin? Jos asiaan ei saa vahvistusta toistamiseen on syytä alkaa tehdä muita suunnitelmia, mikäli ei halua jäädä nolosti rannalle tai nallinna kalliolle. Jos ei kaverista kuulu tasaisin väliajoin se yleensä kielii sopimuksen rauenneen.

Suosin nykyään paljon whatsapp -viestejä. Ennen tykkäsin soitella kavereille, etenkin niille joiden ääntä kuulee harvemmin livenä. Ongelma soittelussa on siinä, että puhelinkeskustelun aikana joutuu helposti tekemään suullisen (sitovamman) sopimuksen. Viestittelyssä sopimuspohjan voi jättää näppärästä niin auki, että toinen osapuoli voi lähinnä ilmaista kiinnostuksensa ehdotukseen.

Tämä onkin suosikkimetkujani nykyään kun pistäydyn Helsinkiin ja haluan tappaa muutaman tunnin aikaa. Lähetän tiedustelun treffeistä useammalle tuttavalleni. Jos ja kun vastauksia alkaa satelemaan jää minulle edelleen mahdollisuus valita suosikki. Peruutan kaikki muut jollain verukkeella.

Pari viikkoa takaperin oli se päivä, kun kaverini oli määrä saapua kylään kahden kuukauden aikataulujen hieromisen jälkeen. Bussi Riiasta Tallinnaan olisi laiturissa kello neljä. Puoliltapäivin olin lähdössä piipahtamaan maitokaupassa hakemassa muutaman törpön valmiiksi kylmään. Ovella tsekkasin puhelinta: ”Sorry. En pääsekään tulemaan. Passi mennyt vanhaksi.” Harmikseni olin ehtinyt kieltäytyä työvuorosta kyseiselle päivälle ja ahtaa jääkaapin ruokaa täyteen niin, että kakkos-nelosella joutui oven kiinni pönkkäänmään.

En suuttunut kaverilleni. Olin vain pettynyt ettei tämä voinut kertoa asiasta jo hyvissä ajoin. Ilalla Facebookin välityksellä huomasin kaverini siemailevan ohrapirtelöä Riian yössä toisessa porukassa. Eipä se mitään. Olin nimittäin sopinut myös toisen kaverini kanssa kyläilystä. Tiesin, että toisen näistä joutuisin peruuttamaan. Aamulla en vielä vain tiennyt kumman.

Koinko asiasta huonoa omatuntoa? Lukija voinee pohtia tässä kohtaa onko koko juttu ollut musteen haaskausta ja itsestäänselvyyksien vatuloimista. Kenties lienee arkipäivää, että sopimukset, etenkin kirjalliset, on tehty rikottaviksi ja radiohiljaisuus on kieltäytymisen merkki. Ikävistä asioista kun on perin ikävää puhua. Ymmärtäähän sen. Kukapa siitä nauttisi. Enpä siis nosta itsekään kissaa pöydälle, vaan teen muita suunnitelmia, tai en ainakaan huomauta sinulle perumisestasi. Näyttää huonolle jos joudun tunnustamaan, että ”olin laskenut sinun varaan”. Nytpä nössötän salaa kissan kanssa viikonloppua sohvalla, koska peruit.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

-Puolihalvaantunutkokki

The Stigma of Harrassment

Image: Imagesource

In the post-weinstein era the media has been filled with news of sexual harassment. An act that, with certain features, exceeds the line when it becomes a matter of criminal proceedings. The people recently accused of this kind of behavior include certain public figures both in US and in Finland. 

A criminal proceeding including a wealthy person such as Harvey Weinstein will, without a doubt, become very costly and consume a lot of court's time. For public figures such as Mr. Weinstein or Tomi Metsäketo (in Finland) publicity is their main source of income. Mr. Metsäketo, for example, was immediately relieved of his part in a recent television show (”Tähdet, Tähdet”) after the alleged facts broke out. 

The same thing happened with Mr. Smith in Finland, whose contract with Nelonen-tv-station was breached by the station as soon as the news broke out of Mr. Smith filming some of his sex partners without their consent in his apartment. For people making their mainstay income from publicity, a social stigma is catastrophical. 

This obviously applies to everyone of us on some level. Employers seek out information of the people they wish to hire. Social and ethnic values are becoming more important as the customers are interested in the values of the companies. A social stigma may well produce an obstacle for employment. 

The proceedings in producing a stigma have a transaction cost of nearly zero and are hence easy to smite with. An individual, on the other hand, is expected with a certain degree of scrutiny before claiming an action. Crying wolf while pressing charges can have a backfiring result. Social stigmatization produces an awkward problem for justice. A mere hint of guilt is enough to cast a shadow of doubt for a company contracting with a possible sexual harasser. The investor quickly disappear as they do not want to be linked to a scandal. That behavior forces the TV-stations, for example, to judge mere rumors with extreme prejudice. James Franco, allegedly, lost an oscar because of allegations of sexual misconduct, which were later amended as exaggerated.

 At the end of last year the Washington Post reported¹ (27.11.17) it was approached by a woman who made accusations against a US senator about sexual harrassment. The accusations turned out to be falsified. When a paper writes a correction the damage is partially done. Often the correction may be a lot smaller than the actual case. Especially in the time of digital media, where the 'yellow press' make their income through clicks on the websites and advertisement. The paper may have minutes to publish a story if it wants to be the first one. The background checks on sources can become negligently ignored. 

The stigmatization in social media violates the Principles of Legality. It must be borne in mind even when the stigmatization offers possibly the most cost-efficient way of prosecution. Yet there is no due process related to the cried out claims of harassment, or other alleged crimes. On the contrary it steals away the society's compassion from the real victims of crimes. 

Dr. George P. Fletcher addresses² the importance of treating an accused criminal equally as a member of the same society where the victim is positioned. There can be no mistake to this as it would immediately start treating the victim’s rights with greater importance than of those what are granted to the defendant. Only the real victims of crimes should merit the compassion of our society. It is important for the society itself to maintain a predictable future of judgments in criminal law. It cannot be distracted by heart-bleeding stories of those who are afraid to walk the streets in fear of crime. After all the treatment, the punitive institution offers, is executed upon the criminals and not on the victims of crimes.

- Thank you, excuse me and good bye, Puolihalvaantunutkokki.

Viitteet:

1) A Woman Approached the Post with Dramatic – and False - Tale About Roy Moore. - Washington Post. Available online: https://www.washingtonpost.com (viewed on 30.11.17)

2) G. Fletcher. Basic Concepts of Criminal Law. Oxford. 1994, p 39.

Runtu on rakkautta, sääli on sairautta.

Viime aikoina loukkaantuminen tuntuu alkaneen puhuttaa lehtien palstoilla. Varjelu toisen mielen, ja etenkin oman, pahoittamisesta on saanut sellaiset mittasuhteet, että Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja alkaa kuulostaa lastentarhan päiväunisadulta. #metoo -kampanjan myötä myös miehet ovat alkaneet oireilemaan.

Kyllähän meikäläinen ymmärtää, että lapsia yritetään miten milloinkin suojella Jumalan luomalta ja ihmisen ylläpitämältä todellisuudelta, mutta että aikuisia ihmisiäkin. Männä viikolla luin juttua miesten tavasta piikitellä toisiaan ulkonäöstä. Niin, sitä kyllä tehdään. Muistan hyvin miten kotona käydessä tökättiin vatsaan ja todettiin, että ”olet kerännyt jotain tuohon”, ennen kuin kenkiä saa eteisessä jalasta. Pitää paikkansa. Jäi siinä vähän ”ränni” päälle ja turvotus painaa vieläkin. Kuntosalilla käydessä ystäväni tokaisi levytangon alta varmistajalle: ”vittuile nyt vähän edes, että saa jotain aikaiseksi.” Kaverin kanssa on parasta treenata. Jos salille lähtö laiskottaa, niin motivaatio kyllä löytyy, kun miettii sitä vinoilun määrää, minkä saa osakseen jos jättää menemättä.

Nyt kuitenkin on niin, että aikuiset miehet ovat alkaneet ottaa itseensä ja puhumaan siitä. Ei ole Kööpenhamina kuin ennen. Mitä tapahtui vanhalle sananlaskulle ”only sticks and stones may break my bones”, utelee stand-up koomikko Steve Hughes. Jos on lihava, on varmaan saanut kuulla siitä. Jos käsivarret ovat kuin pakkasen raiskaamat pulkannarut, siitäkin huomautetaan. Liian fiksu palautetaan ”todellisuuteen” nopeasti. Täydellisen vartalon omaava lienee mulkku ja käyttää todennäköisesti jotain ”mömmöjä”. Tuskinpa on paljon elämänilosta tietoa mokomalla.

Vaakakapinan Pasi Huttunen loukkaantui 14.11.17. (Yle.fi) humalaisten naisten kommentista. Jos yrittämällä yrittää loukkaantua, kyllä se onnistuu. Huttunen toivookin, että lopetettaisiin se toisten kehojen arvostelu.

Mielestäni miehen kannattaa olla huolissaan silloin kun vittuilu loppuu. Jos kukaan ei enää kehtaa huomauttaa, on asiat huonolla tolalla. "Runtu on rakkautta, sääli on sairautta", sanotaan. 

Poliittisesti korrekti kanssaeläjä karsii karskiudet puheenparrestaan ja hymähtelee leukapartaansa muiden puutteita. Mieleeni pälkähti tuossa eräänä päivänä luennolla ryhmätehtävää tehdessä, että joku porukasta saattaa olla ääniyliherkkä. Yritin mahdollisimman hissukseen pureskella evääksi ottaamaani omenaa. Ei pidä ajatella, että olisin toisaalta kovinkaan poliittisesti korrekti, koska samaan aikaan jätin tyysti huomiotta 33% todennäköisyyden, että joukossa oli myös hajuyliherkkä, sillä aamutuimaan olin naamaa paneroidessa tupsauttanut kölnin vettä paidankaulukseen.

Yliherkkyys ei ole sama asia kuin loukkaantuminen. Ehkä näin, mutta miksi minulle sitten pitää siitä kertoa? Ei minua kiinnosta jos sinusta ärsyttävintä maailmassa on baanaanin syönnistä lähtevä ääni. Jos kuitenkin kerrot siitä minulle, ajattelen, että minun on se huomioitava, sillä muuten loukkaan sinua tietoisesti.

No, minäpä kerron sinulle: minua loukkaa jos sovitaan jotain ja soitan sinulle myöhemmin ja sinä kerrot että olet päättänyt loukata sopimustamme. Sovittu ei nyt onnistukaan. Minua loukkaa, koska minusta et kunnioita minua, ja toisekseen, koska olin järjestellyt päiväni luottaen meidän sopimukseen. Luotin sinuun.

Yhtäkkiä tuntuu kuitenkin ettei ole vara huomauttaa asiasta, koska saattaisit loukkaantua. Ehkä olit vilpittömässä mielessä sopinut kaksi asiaa päällekkäin, koska arvelit minun loukkaavan sopimustamme. Olinhan minäkin tehnyt varasuunnitelman, koska pidin mahdollisena sinun loukkaavan sopimustamme. Lienee siis kohtuullista etten syyllistä sinua rikkomuksesta. Ei ole reilua syyllistää sinua vain, koska ehdit loukkaamaan sopimustamme ennen minua.

Monesti tuntuu, että Suomen n. 5.5 miljoonaa ihmistä elävät 5.5 miljoonassa mikrokosmoksessa, missä keskustähtenä on oma napa. Olisi suotavaa jos muut sitä sitten kiertäisivät omilla kiertoradoillaan sopivan matkan päässä.

Loukkaantuminen on subjektiivinen kokemus. Sinua ei loukkaa se mikä Minua loukkaa. Elämä tuntuu välistä muutenkin aika monimutkaiselle erilaisten ihmisten, ohjeistusten, vessanpöntön kansien, tiskaamisen, tulostimien ja laskujen, ynnä muiden kärsivällisyyttä vaativien askareiden kanssa.

Mitä tapahtui vuodelle 1984?

Muistelen kuulleeni, että teknologinen kehitys kotitaloussaralla kolisutteli tiensä päähän 90-luvun lopulla. Meillekin tuli ensin DVD-soitin, ja sitten pari vuotta myöhemmin se integroitiin televisioon, ja kohta taas televisio alkoi litistyä. VHS-kasetit unohtuivat ullakolle, mutta ilmassa leijaili kusetuksen tuoksu. Minua näistä asioista viisaammat olivat sitä mieltä, että tarvittiin lisäaikaa uusien vipstaakkien kehittämiseen. Näin ollen kuluttajalta lypsettiin markka (myöhemmin euro) kerrallaan pääomaa sikariportaan povitaskuun.

Kuluttaja viisaudessaan oli tottunut saamaan ”kaiken mulle heti”, ja närkästyi. Rengin töissä käyvää isäntää alkoi pänniä virikkeiden puute töiden ja kaupassa käynnin jälkeen. Parisuhteen pilarina pitkään toiminut TV ei, neljän kanavan tarjonnalla, riittänyt nukkumaanmenoaikaan saakka. Minä tipahdin kärryiltä digiboksin kohdalla. Ei enää kiinnostanut. Karistin pölyt olkapäiltä, ”log outtasin” IRC:stä ja lähdin ulkoilmaan. Sattuipa onneksi asepalvelus siihen sisältöä tuomaan.

Kaksi- ja kolmekymmentälukujen aikana koettiin samanlaista tyytymättömyyttä magnetofonin ääressä kuin 70 vuotta myöhemmin kuvaruutujen edessä. Kaikki keksimisen arvoinen oli jo keksitty, vaikka kuuhun ja kuolemattomuuteen ei vielä ylletty. Vapaana syntynyt ihminen oli ehdollistettu kaupunkiin paisuttamaan verokarhun kassaa. Sirkushuvit vain pääsivät loppumaan, vaikka leipää oli vielä jäljellä.

Aldous Huxley puhuu teoksessaan Beyond The Mexique Bay (1934) nykyajan ”The New Stupid” -ihmisestä. Tällainen uuden ajan maallistunut ihminen kaipaa perusteluja olemassaololleen, mutta ei löydä niitä enää mystiikasta. Tärkeintä on jokin konkreettinen. Huxley varoittelee teoksessaan nationalismin kautta radikalisoitumisesta ja Eurooppalaisen yhteisen mytologian tarpeesta. Viha on yhteishenkeä vahvempi. Hitlerin Saksassa paikan otti kiihkonationalismi, joka kauppasi uutta mahdollisuutta ja uskoa Saksan nousuun. Muu maailma vastasi.

Viikingeillä motiivina ryöstöretkille lähtöön väitetään usein olleen seikkailunhalu. Ihminen kaipasi ärsykettä, vaihtelua, normaalin arkeen. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme on tarjonnut monelle tarpeeksi seikkailua työpaikan, kaupan ja kotisohvan välillä. Kun on vain riittävästi ”leipää ja sirkushuveja”.

Geroge Orwellin Nineteen Eighty-Four (1949) tarjoili lukijalle yhteiskunnallisen dystopian, jossa Isoveli valvoo. Eliitti sääntelee keskiluokan mielialoja ja muokkaa historiaa. Keskiluokalle on tarjolla leipää ja sirkushuveja: soma-huumetta, victory-giniä, sekä ”vihaviikkoja”. Keskiluokka on ehdollistettu status quon. Alin luokka, ”prolet”, elävät vilpittömässä mielessä ja ovat liian tyhmiä ymmärtämään vallitsevassa tilanteessa mitään pahaa. Mieli ei enää kykene muovaamaan kokonaiskuvaa. Sotaa käydään kasvottomien Eurasian massojen ja Itäasian kansojen kesken, joihin viha kohdistetaan. Orwell esittelee ”Doublethink” -konseptin, jossa musta muuttuu valkeaksi – vihollinen ystäväksi, tai toisinpäin. Muita tunnettuja teesejä Airstrip One:lla olivat mm. ”Sota on rauhaa”, ”vapaus on orjuutta” ja ”tietämättömyys voimaa”.

Syyskuu 2001 toi uutta mielenkiintoa arkeen. Hyvinvointiyhteiskunnan sohvannurkassa käynyt poru sai uuden käänteen: Globaalin terrorismin. 2007 vuoden kiinteistökuplan puhjettua iski lama, mutta taistelut Afganistanissa kiihtyivät. Mielenkiinto kääntyi toisaalle.

Viha sai jälleen saanut kasvot Euroopassa. Viimeistään pakolaisvirta on konkretisoinut vihan kohteen sohvannurkassa kököttävälle veronmaksajalle. Miksi meillä on tarve sortua ylilyönteihin? Suomessa on ammuskeltu aiemminkin, usein mopokerhojen toimesta, ja sitä pidetään aika normaalina uutisena. Turun puukotus tosin oli nyt jotain aivan uutta, koska taustalla ei ollutkaan kotimainen järjestäytynyt rikollisuus. Puukot, toisaalta, ovat heiluneet Suomessa ennenkin. Vai tuliko Turun puukotus jollekin pohjalaiselle uutisena? Orwellin sanakirjassa puhutaan Doublethinkistä. Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen muistelee Turun torin edellistä puukotusta 1999. Tuolloin kyseessä oli radikalisoitunut kotimainen nuorisojoukko: 

"Pari päivää myöhemmin pälkähti päähän, että minähän kävin silloin Turussa tekemässä juttua tapauksen taustoista. Mistä siinä olikaan kyse? En muistanut mitään."

Orwell käyttää tästä teesiä "tietämättömyys on voimaa". Propagandan pyyhekumi on niin vahva, että jutun kirjoittanut toimittajakin oli sen unohtanut. 

Vuoteen 2017 mennessä sotaa on käyty lähes yhtä mittaa kuusitoista vuotta. New Stupid on syönyt ähkyn toistuvista sirkushuveistaan. Terrorismi on kuitenkin levinnyt kotirintamalle ja sirkushuveja riittää taas. Eurooppalaista mytologiaa ei ole rakennettu, mutta yhteinen vihollinen on löytynyt. Huxley ehdotti lakonisesti aikanaan esimerkiksi Japania, joka on niin kaukana, ettei konkreettista konfliktia välttämättä synny. Olemme sotaa käyvä yhteiskunta ja viholliseksi on leimattu arabit. Sotaa käyvälle yhteiskunnalle syntyy tappioita, kun vihollinen on keskuudessa. Ehkä Huxley oli oikeassa. Järjettömille iskuille löytyy muitakin kärsijöitä. Turha on äiti-paran valittaa Syyriassa, kun Tomahawk tupsahtaa piipusta torpan nurkkaan ja kaappaa puhevallan. Kasvottomat massat siellä kärsivät – eivätkö ne tajua itselleen sen aiheuttaneet?

Hirmutekoja tapahtuu ympäri maailmaa ja niistä uutisoidaan informaatiotulvaan saakka. Jossain kohtaa ihmisen itsesuojeluvaisto kääntää vastaanottimen off-asentoon. Toisinaan kadehdin ”prolen” kykyä vastaanottaa henkilökohtaisetkin huonot uutiset. Ihminen palaa kotisohvalle ja klikkaa itsensä suoratoistopalveluun uuden Game of Thronesin ääreen. Kymmenen tuntia myöhemmin ei tunnu enää niin pahalle. Viha on padottu. Vastarinta lienee turhaa, lisäksi työlästä. Parempi antaa periksi. ”Vapaus on orjuutta”, kaikuu Orwellin sanoissa. ”Vihaviikkoja” järjestetään työpaikan kahvihuoneessa ja somessa, missä asiakkaat ja pakolaiset saavat kuulla kunniansa.

Marxin aikalainen Huxleyn ”Old Stupid” oli suhteellisen helppo hallittava. Uskonto oli ”oopiumia kansalle”, ja kurjuudessaan Old Stupid oli onnellinen jos asioilla näytti tulevaisuudessa olevan  hopeareunus. New Stupid turruttautuu nykyhetkeen ja luo itselleen rinnakkaistodellisuuden kuolemaa odotellessa. Kokonaiskuva on sumentunut, eikä asioihin voi vaikuttaa. Kunhan laskuista selviää ja jaksaisi töissä käydä.

Kävikö niin, että vuosi 1984 tuli, meni ja toteutui; emme vain kiireiltämme huomanneet sen tapahtuvan? Toisinaan Joku tiputtaa kuulokkeet ja virtuaalilasinsa teatterin lattialle ja huomaa katsoa ympärilleen. Apaattinen massa tuijottaa samaa näytöstä, jonka historia elää päättäjien tahdon mukaan. Sotalippua on viety rauhan nimissä (”Sota on rauhaa”) entisen liittolaisen maaperälle useaan kertaan. Sillä hetkellä Joku tajuaa todellisuuden ja hätääntyy. Ainoa apuun ojentuva käsi on radikaali otteessaan, mutta tarjoaa vaihtoehdon. Vaihtoehdon valita itse.

Itse suosin matkailua. Kohteen pystyn, toistaiseksi, itse valitsemaan jos vain jaksan nähdä vaivan. Rohkeutta tarvitaan. Itäaasian kansat ryöstävät, Slaaveihin ei ole luottamista, Afrikassa tulee raiskatuksi ja Yhdysvalloissa ammutuksi. Etelä-Amerikka on muuten vain outo paikka. Ei ole helppoa taistella tuulimyllyjä vastaan, etenkin jos ikänsä on istunut teatterin tuolissa luurit päässä ja lasit silmillä. Olen huolissani seuraavasta sukupolvesta. Älylaitteen propaganda alkaa jo riippukeinussa. Jos en säännöllisesti käy ”teleruudun” ääressä päivittämässä itseäni, saan älylaitteeseen viestin: ”Emme ole nähneet sinua aikaan. Yhteisö kaipaa sinua. Kerro meille mitä kuuluu?” Matkustaminen ja päätös lapsenhankinnasta (lähes kaikille) lienevät ainoita jäljellä olevia vapauksiamme hyvinvointiyhteiskunnassa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki

A Modern Day Hero

Who should be the heros of the story? I hope the reader won't be disappointed, nor surprised, when I reveal that the hero wasn't me. Since this is not a travel story, I shall only mention that in July I spent some unforgettable days (and nights!) in Southern France. I couchsurfed among two different households, trekked on the Pyrenees, obtained (hopefully) lifelong friends, made acquaintance with Diplomatico-rum, lied in bed until mid-day, learned about life and the French language.

At the start of the week, around half way of July, I spread the map on the morning coffee table and measured the distance to San Sebastián in País Vasco. After a plaintive farewell and “we'll see again” -vows, I trimmed the straps of my rucksack and set afoot for the roundabout on A64, next to the village of Seysses. A quarter hour later a shared-ride picked me up and Seyesses, as well as Toulouse, began to divert away a hundred kilometers an hour.

Three hours later I disembarked at Irun, at the border of France and Spain. My host in San Sebastían had been forced to cancel his invitation due to a medical emergency. I decided to loiter on the side of the road and set my thumb up. A moment later a toyota roared onto the spot:

”a San Sebastián?”

”Oui!”

I climbed on board. I speak the perfect pub French, so I inquired for the possibility to switch into Spanish.

”¡Sí!”

The driver, Ivan, was a curly headed young man in his thirties. Despite the bohemian appearance the bloke could spit out some words in English as well. Because my castellano sounds like driving a tractor to a porcelain tienda the outcome was more or less Spanglish. When the toyota was angled to it's final approach for San Sebastián, we had built first name basis, and Ivan was curious where to drop off Mr. Backpacker. I presented my problematic situation by stating that there really was no matter, since I didn't have anything booked anyhow. Ivan interrupted my monologue and dug the phone out of his pocket.

”I ask my girlfriend. Maybe you can come with us.”

A phone call later Ivan flapped the cover of his phone shut:

“It's OK. You come to our place.”

I raised my right eyebrow. At this point of the trip my charisma was obviously well known from the island of Corsica all the way to Toulouse, but was this guy for real?

Few minutes and cheek kisses later, I was watching Ivan's spouse Isabella set two plates of steaming chicken soup on the kitchen table, in an apartment where everything was still packed in cardboard boxes.

“We eat and then we relajo. At four we go to San Sebastián.”

Affirmative. I was looking at Isabella, who hadn't sat on the table yet but was, instead, dragging my rucksack into their kid's room. The boy was on a summer camp in Andalucia. Ivan motioned me to sit. “Ah, me also chicken soup?” I asked stupefied.

After an hour-long siesta Ivan was leaving to teach a photography class and promised to drop me to San Sebastián's Parte Vieja. Isabella, who maybe from God's grace, didn't speak any English decided to accompany me as a guide. Within the next three hours it became clear that, if one wanted to avoid the butt-end of a rifle, one had to start picking up Spanish quite quickly.

Along the next days I noticed to my astonishment, that I had established a temporary berth at Ivan's and “Isa's” place. The kid would be at the camp until next month and everytime I brought up the matter of my possible departure the subject was changed to “our” plans tomorrow. Besides, the accommodation situation in San Sebastián hadn't gone any better.

Isa worked the evening shift in a restaurant and Ivan, as a photographer, from seven to four. We often made long morning walks with Isa around Pasaia and the surrounding hills. My language got a little better and, I bet, so did Isa's patience. In the evening I kept company for Ivan in the kitchen. We discussed over a half of piel de sapo and a slice of appenzeller, while Ivan waited to pick-up Isa from work. We both enjoyed reading Orwell, and there was a book exchange.

On the weekend they organised a town fiesta in the neighboring village. On the same day, it was planned, to celebrate the birthday of a friend of my host. I noticed my name on the guest list. The birthday party took place in Errenteria at a rented restaurant, where the revelers are able to cook and serve their own dinner. Once again the spanish hospitality stretched to a ridiculous degree. Four 1,2 kilogram well bred, 30 days matured T-bone steaks sat on the table tempering for the H-hour. Wine and beer flowed throughout the night. As a small retaliation, I helped to chop the salads until the host came to switch my knife into a beer. A kind reminder was expressed to join the others at the tables. When nobody was looking I slid a twenty-euro note into the tip box.

The next days involved photography and a jazz-fest. I dropped by in Bilbao, just to return back a few days later.

“There's more photography to be done”, argumented Ivan.

When eventually they threw on the legendary fiesta in Bayonne, I informed my hosts of my plans to rejoin my friend from Toulouse for the weekend.

“But there's BBQ-night tomorrow”, protested Isa.

It was time for another plaintive farewell. Isa exploited the opportunity and managed to embarrass me by giving me the appropriate set of clothing for the fiesta - a red scarf and a white T-shirt.

The franco-train began creeping from Pasaia toward Bayonne and I sunk into my thoughts about how privileged I had been being able to spend my time in San Sebastían with these people. It was obvious that without Ivan and Isa, due to the availability of accommodation in SSB, the whole trip wouldn't have worked out.

I thought of France and the fiesta. The celebrations of the July 14^th in Toulouse reminded me of the high-profile presence of the police and the military. I can't either forget the concrete barricades blocking the streets. The whole atmosphere seemed to concretise into these blocks. On the eve of the celebrations we sat in a cafe to have dinner, when a gendarmie motorcycle passed by and flashed it's lights and siren. My hostess jumped in front of me: “I'm so afraid of an attentat.”

More or less the same lines were repeated: “I don't like the crowds”, “It's better to be at home, rather than constantly check over your shoulder.”

In this era of fear and terror, isolation politics and blooming nationalism, it is maybe important to travel and spread the idea of a common Europe. To us Scandinavians the continental Europe may seem unified. But we have to remember that in Spain, as well as in France, there are embers smoldering beneath the surface. In Catalonia it is sometimes mandatory to speak Catalan, if one wishes to study in a university. On Corsica, in the town of Corte, there are bullet holes on the facades of official buildings. In the Basque, they resorted to bombings, not more than ten years ago, while fighting for their independence. When I asked what is “cheers” in Euskerian language, I was told la muerte del Rey – Death to the king. “We don't much like the king here!”

To change the Cambio de aires – the essence of time - we need heroes like Ivan. A fellow who, in addition to a ride, offered candidly his apartment and beer to a total stranger. Or Isa, who was ready to sacrifice her free-time to me, even though we didn't share a common language. All three of us discussed about this, and we all agreed that most of the people are generally nice. At the town fiesta I discussed the same matter with Oscar, a friend of Ivan's, and he said that he wouldn't had even considered the possibility to accommodate a hitch-hiker. Why? Because he was always told not to. While hitch-hiking, I most often get my rides from the more elderly people. The story is always the same: “I used to do it myself when I was young.” Then these same people teach prejudice to their children. Again, why? Because the world has changed since. The truth is, the world has changed already since I was in the cradle and, yes, it's become way more scary since that time. Yet, it's not an excuse to curl-up in a ball and build barricades. I say, we need to reach out of our comfort zone, and for this, a man often needs an example to follow. And I'll be damned if I don't blast the trumpet when a modern day hero like Ivan appears on the horizon.

Thank you, excuse me and good bye!