Lomapulmia ja ongelmia paratiisissa.

Suomalaiset ne on hauskaa väkeä. Viikottain saa seurata mediassa ohjeistuksia milloin mihinkin arkipäivän haasteeseen. Näin kesän aikana mm. Helsingin sanomat ohjeisti kansaa vedenjuonnissa, sekä lomailussa (HS: 01.08.). Muistini mukaan ajoittain raskaaseenkin juomiseen taipuvainen Mark Twain kehotti muistamaan kohtuuden veden juonnissa. 

Lomailu aiheuttaa luterilaisen työmoraalin omaavalle tallaajalle sekin päänvaivaa. Ryypätäkkö rattoisasti, vai keskittyäkö palautumaan raadannasta? Jotain epäarkista olisi kiva kokeakin, mutta mihin sitä uskaltaa enää nykyään lähteä Euroopassa? Sitten on ne aikaerot kauemmas matkustaessa.

 

Työterveyspsykologi Lappi kitetyttää onnistuneen loman siten, että työkyky on parempi, kuin loman alussa (HS: 01.08.). Parempi työkyky tosin lienee enemmänkin seuraamus paremmasta olosta tai onnellisuuden tunteesta. Siinä mielessä parempi luonnehdinta hyvästä lomasta löytyisi ehkä Lapin ohjeista pieleen menneeseen lomaan:

 

”Parhaimmillaan työ ja hyvä arki tuo hyvinvointia. Vierastan ajatusta, jossa loma on hyvä ja työ paha. Loma on kuitenkin eräänlainen ’poikkeusolosuhde’.“

 

Tuttavapiirissäni moni usein unelmoi lomilta palatessa jo seuraavasta breikistä. Loma on palkinto raadannasta. Hetki vapautta työarjesta. Löhöillessä rannalla rautaisen työetiikan omaavalla skandinaavilla omatunto voi alkaa kolkuttaa. Jotain kai pitäisi tehdä? Käärme on luikerrellut paratiisiin. Hyväksyntää haetaan somesta postaamalla kuvia „poikkeusolojen“ drinksuista oikeutuksilla: „koska loma! (tänään en aio laittaa housuja jalkaan)“. Feediä on syytä päivittää tasaisin väliajoin. Tykkäykset uudistavat lomailumandaatin ja hetken hedonismille turvautuu mielenrauha. Ei tässä sentään mihinkään nakkipiilon ole luikittu töitä pakoon.

 

Viikonloppumiljonäärinä elo ja poikkeusolo kuitenkin päättyy aikanaan ja tulee aika kohdata arjen kurjuus taas seuraavat yksitoista kuukautta. 

 

Itse olen pyrkinyt noudattamaan ajatusmallia, missä loma tuo onnistumisen ja hyvänolontunnetta, mutta sieltä on suhteellisen kiva palata arjen mukavuuksiin. Tällaisia elämyksiä on löytynyt mm. Nepalista, pyhiinvaellukselta Espanjassa tai Siperian radalta. Tätä juttua kirjoitan Kirgiisiassa.

 

Reissun kääntyessä ehtoopuolelle haaveilen kuumasta suihkusta, puhtaista lakanoista, oman keittiön mukavuuksista, elokuvissa käynnistä,  aamupaskasta istuttavalla pöntöllä ja hyvästä punaviinistä. Reissureppuun näitä arjen mukavuuksia ei ole juuri viimeisinä aikoina kertynyt. Sen sijaan olen nauttinut onnistumisen tunteista vuoristotrekillä, bazaarilla shoppailusta, uuden kielen ja kulttuurin oppimisesta sekä mielenkiintoisista keskusteluista.

 

Kotikorjaamolle on oikeastaan kiva palata. Tiedän, että arjen rutiinit sujuvat suht ongelmitta ja seuraavan yksitoista kuukautta saan nautiskella edellä mainituista mukavuuksista. 

 

Töihin palatessa koen työkykyni olevan hyvä, koska minulla ei ole suorituspaineita oman arvon takaisin lunastamisesta kolleegojen parissa. Olen ylpeä lomasaavutuksistani ja valmis palaamaan arjen haasteisiin hymy kasvoilla. 

 

Eli nähdään kun tavataan ja käydään sitten viikonloppuna kaljalla huilaamassa ja törisemässä joutavia. Nyt täytyy vetää rimmelit kireälle ja keskittyä poikkeusoloihin vielä tovin aikaa, että pääsee kotiin huilaamaan.  

 

 Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Elämmekö eri todellisuuksissa?

Pew Research Centerin mukaan amerikkalaiset eivät enää kykene sopimaan perusfaktoista. Raportissa ei selviä mistä faktoista on kysymys, mutta arvailla soppii: ilmastonmuutos, ruokavalio, some-haitat, hyvä elämä, naisten/vähemmistöjen oikeudet, päästöjen rajoittaminen, ynnä muuta länsimaista hapatusta. 

Länsimaista siksi, että lännessä nämä asiat ovat vakituiseen aamukahvin seuralaisena uutisia lukiessa. 

Idässä näitä murheita mietitään täälläkin, mutta ne eivät saa samanlaista palstatilaa. Etusivua kuvittavat jutut kansakuntien selviytymisestä. Lännessä eksistentiaaliset kriisit koskevat enemmän yksilöä ja sen oikeuksia.

Mielestäni on mielenkiintoista, että ihminen väittää kuussa käyneensä, mutta ei nykyteknologian avulla pysty selvittämään optimaalista ruokavaliota hiilipohjaiselle organismille. Hiilihydraatteja, vai ei? Idässä poliitikkoja ristiinnaulitaan korruptiosyytöksillä, Lännessä liian pitkään vastakkaisen (tai saman) sukupuolen tuijottelusta. Idässä some on työkalu jakaa informaatiota vallan väärinkäytöksistä, Lännessä se rajoittaa ihmisen omaan kaikukammioonsa. Idässä jaetaan kuvia kansallismaisemista, Lännessä omasta lärvistä. 

Kohta neljä kuukautta Keski-Aasiassa viettäneenä olen saanut makustella teepöytäkeskusteluja niin „länkkäreiden“ kuin „loukkaleiden“ (locals) kanssa. Kokemuksieni perusteella meidän länkkäreiden on helvetin paljon vaikeampi keskutella mistään kuin loukkaleiden. 

Siinä missä loukkali ammentaa perimätiedosta, mikä ei siis heijastele omaa kokemusta, länkkäri lataa tulemaan henkilökohtaisesta maailmankatsomuksesta. Loukkalin tehtävä on jalostaa opittua, länkkärin pitää omastaan kiinni. Loukkalin ongelma on tietoisuus perimätiedon puutteellisuudesta, länkkärin sen eksistentiaalisuudesta. Uuden tiedon valossa loukkalin velvollisuus on täydentää opittua tietoa, länkkärille se on uhka omalle tavalle pysyä kärryillä todellisuudesta. 

"Nuoret ja nuoret aikuiset ovat vaiheessa, jossa on tärkeintä muodostaa itsenäisyys ja oma ideologia. Vanhemmilla taas voi olla kipuilua erilistymiseen liittyen”, Mertas Juho järkeili HS:ssä.

Kenties ongelma on Länsimäisen individualismin viemisessä liian pitkälle? Yhteiskunnallisesti jaettujen arvojen, Jumalan ja Kekkosen poisollessa joutuu identiteettinsä rakentamaan massamedian aiheuttaman informaatiotulvan hiukkasista, mitkä jollain tapaa resonoivat suosikkimediapersoonan ajatusten kanssa.

Oman ideologian jalostaminen kaikukammiossa tuntuu johtaneen siihen, että omaksutun „totuuden“ kyseenalaistaminen on suora hyökkäys kohti henkilökohtaista elämänkatsomustamme ja ymmärrystämme maailmanmenosta. 

Klassisen mekaniikan ajalla väitetään ihmisen kyenneen työskentelemään lakimiehenä, lääkärinä ja arkkitehtina samaan aikaan. Kvanttimekaniikan aikakaudella silmälääkäri tarvitsee tuekseen joukon kollegoja ymmärtääkseen mistä kenkä puristaa. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Toisaalta, yliopistot tykkäävät käyttää havainnollistavana käyränä oppimisen luonteesta mallia, jossa ensin ei tiedetä mitään, sitten ajatellaan tietävän kaiken mahdollisen ja loppua kohden selviää ettei kaikki olekaan niin yksinkertaista. Tuttua sommelieria lainatakseni: „tiesin eniten viinistä silloin, kun tiesin, että on valkoista ja punaista viiniä. Sittemmin asiat ovat monimutkaistuneet“.

Helpointa olisi kai todeta sci-fi -henkeen, että on monia totuuksia ja todellisuuksia („alternative truths“).

Idässä kirgiisi vähät välittää mitä valtion tasolla asioista mietitään. „Koskaan emme ole saaneet mitään valtiolta“ on aika yleinen lausahdus Kirgiisiassa kysyessä, miten valtio on kommuunia tukenut. On pitänyt oppia pärjäämään omillaan. Uzbekistanissa yritetään pitää kiinni kansallisvaltion yhteisestä ideologiasta Karakalpakstanissa. Lännessä se tuomitaan itsenäisen ajattelun rajoittamisena.

Länkkäri on oppinut saamaan kaiken ideologiasta työttömyysturvaan kansallisvaltiolta. Viimeisinä aikoina harva kansallisvaltio uskaltaa antaa linjauksia koskien koko kansakuntaa. Jokaisen on opittava itse arvioimaan mitä mistäkin asiasta miettii. Globalisaation myötä toisaalta oma yhteisö on pakotettu unohduksiin. Samalla diversiteetin ja informaation lisääntyessä ymmärrys maailmanmenosta on kaventunut. Olemme individualisteja. Saamme itse päättää ketä uskomme, eikä kenelläkään ole oikeutta kääntää päätämme. Omasta uskomuksestamme muodostuu olemassaolomme kulmakivi. Olemme takaisin Keskiajalla, jossa veljekset käyvät uskonsotia pienistäkin asioista. 

Kollektiiviseen itsenäisyyteen pakotetun Idän ihmisen mielestä olemme Lännessä hiukan kuin uhmaikäiset lapset: pitäydymme omassa kannassamme, kunnes paska lentää tuulettiimeen. Sitten tulee äireetä ja hyvinvointivaltiota ikävä. Jäämme yksin. Tästä kai todisteena on mielenterveysongelmien lisääntyminen oman maailmankuvan järkkyessä. Puolihalvaantuneiden arvioideni mukaan Idässä kannattaisi opiskella psykoterapiaa. Piakkoin kai tarvitsemme jokainen oman henkilökohtaisen assistentin selittämään meille itseämme. Aikoinaan kansantaiteilija Leskinen lauloi yksinäisyydestä: 

„Kunpa sinut tuntisin paremmin

Silloin ehkä oppisin itsenikin“

Länkkäri elää kaksoiselämää osana yhteiskuntaa, mutta kiinni sidottuna omaan näkemykseensä sen oikeaoppisesta rakenteesta. 

Oman totuuden peilaaminen muiden vaihtoehtoisten totuuksien kanssa olisi askel pois päin Jordan Petersonin kuvailemasta „tietoisesta sokeudesta“, mikä tarkoittaa kieltäytymisestä tietämästä jotain, mikä voitaisiin tietää. Mielisairautta on, Petersonin mukaan, tehdä samat virheet yhä uudestaan toivoen, että ne johtavat erilaiseen lopputulokseen. 

Terveen dialogin merkitys korostuu kriisien aikakaudella. Jos kompromissiin ei päästä perusasioista vuosi vuodelta ilmasto ilmeisesti tuhoutuu, ihmiset lihovat, vähemmistöoikeuksia karsitaan, hyvän elämän merkitys monimutkaistuu ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Loppuen lopuksi lähimmäksi jaettua todellisuutta pääsemme demokratiassa ja se, jos mikä, vaatii diskuteeraamista.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunutkokki

Suomessa pitäisi rajoittaa internetin käyttöä

 Mitä jos Suomessa rajoitettaisiin internetin käyttöä?

Toissa päivänä läntisessä Uzbekistanissa Karapalkastanissa internet katkaistiin Uzbekistanin valtion toimesta. Autonomisen alueen asukkaat kerääntyivät tukemaan lakimiestä, joka osallistui neuvonpitoon alueen suvereniteetin säilyttämiseksi perustuslaillisessa reformissa, jolla Uzbekistan pyrkii pyyhkäisemään alueen autonomisuuden pois pöydältä. Alueelle on julistettu poikkeustila. Kukaan ei pääse sisään tai ulos. Huhut alkoivat liikkua teetupien pöydissä Ferganassa, itäisessä Uzbekistanissa, turvallisuusjoukkojen harjoittamista voimakeinoista väkijoukkoa vastaan.

Heinäkuussa Uzbekistanissa elohopea kohoaa säännöllisesti yli 40C. Iltapäivisin internet ei toimi helteen takia edes kaikissa suuremmista kaupungeista, puhumattakaan maaseudusta. Ihmiset vetäytyvät teetupiin tai kodin suojiin. Kuppikuntia muodostuu puiden alle ja pöytien ympärille. Puhelinta on turha vaivata. Se ei toimi. Ajatukset liikkuvat luontaisesti suusta suuhun.

Mitä jos Suomessa valtio rajoittaisi internetin käyttöä? 

Mihin kokoonnuttaisiin jakamaan tietoa?

Diskuteeramista shakkiklubilla

Pubit (public house) ovat Suomessa viikolla varattu pääsääntöisesti ongelmakäyttäjien tarpeisiin. Normaalilla naamakerrointaan varjelevalla kansalaisella ei ole varaa tai kokemusta diskuteeraamisesta paikallisen irkkubaarin tiloissa keskellä viikkoa. Samoin on ravintoloiden laita. Suomessa ei juurikaan ole säännöllisen ulkonasyömisen kulttuuria, missä kokoonnuttaisiin ravintolapöydän ääreen arjen aikana. Kirkossa ei ole varovaisten arvioideni mukaan monikaan käynyt säännöllisesti pitkään aikaan. Kotiinsa kutsuu yhä harvempi lähipiirinsä ulkopuolelta. Lähipiiri sekin, kiitos globalisaation, asuu usemmiten toisella paikkakunnalla. 

Iskulause „torilla tavataan(!)“ kannustaa kerääntymään Mantan lähimaastoon, kun Suomi voittaa. Mantan magnetismi saa kansan gravitoimaan kohden keskustaa Helsingissä ilman sen kummempaa sopimusta. Viime kevään kultajuhlien vuoksi se on nyt kiellettyä. Mitä jos valtio asettaa aidat Mantan ympärille? Mihin sitten mennään? 

Mitä tällä on yleensä väliä? Suomihan on demokraattinen valtio? Ei internetin käyttöä rajoiteta.

Edustuksellisen demokratian toimivuuden kulmakivi on valpas ja valistunut kansa. Jos kansa ei tiedä mitä mitä valtakunnassa tapahtuu, tai ei siitä välitä, on helvetin vaikea kenenkään sitä edustaa. Jos kansalla ei ole tarpeeksi yhteneväistä mielipidettä valtion asioiden järjestelystä homma ei toimi silloinkaan. Diversiteetti on hyvästä vain tiettyyn pisteeseen asti. Kompromisseja on tehtävä, jotta voidaan asioista päättää yksimielisesti. Kompromissin löytymiseen tarvitaan diskuteeraamista. Päätöksiä on tehtävä monessa asiassa, oli kompromissiä olemassa tai ei. Mitä vähemmän keskustelua, sitä mielivaltaisemmalle päätös saattaa kansasta tuntua. Keskustelun tyrehtyessä on jossain vaiheessa alettava peräänkuuluttaa päätöksenteon demokraattisuutta.

Diskuteeramista puun alla

Moni suomalainen vaihtaa ajatuksia työpaikalla kollegoiden kanssa. Uskallan jopa väittää, että suomalainen identiteetti rakentuu vahvasti työminän ja luterilaisen työetiikan ympärille. Päivän työllä ansaitaan illan lepoaika.

Viimeisinä aikoina moni työ on kuitenkin muuttunut entistä kapea-alaisemmaksi. Silmälääkäreitä on moneksi: yksi erikoistuu silmän etuosaan, toinen takaosaan. Michelin tason pastry-kokki on mukavuusalueella omassa nurkassaan, mutta pysyttelee kaukana paistopiisistä. Yleistieto vähenee, kahvipöytäkeskustelu kapenee. 

Välillä tuntuu, että suomalainen kuluttajaunelma toteutuu, kun päivän ahkeroinnin päätteeksi saa oikaista oman kammionsa sohvalle suosikkisarjan ääreen, mikro lämmittää eilisen makaronilaatikon ja robotti-imuri häärää jaloissa. Kuluttajakansalainen on onnistunut tekemään itsensä tarpeettomaksi kotonaan ja vapaa-ajallaan.

Tälläinen utopia on ristiriidassa kaventuneen työelämän kanssa. Samaan aikaan, kun pubin pöytä seisoo tyhjänä arki-iltaisin, kuluttajakansalainen keskittyy nauttimaan ansaitusti algoritmin personoimista mediasta. Oma kaikukammio resonoi globaalisti oman yhteiskunnan ulkopuolella. Diversiteetti yhteisössä kasvaa, valtion sisäinen osallistava keskustelu tyrehtyy tai pakenee omiin kammioihinsa. 

Diskuteeramista tauolla

Välillä ajatuksien ohuissa leikkauskohdissa leimahtaa. „Miten voit ajatella noin!?“kysyi ranskalainen nuori nainen Bishkekissä altaan reunalla. Kahdenkymmenen minuutin jäänsärjennän jälkeen huomasimme meidän olevan samalla aaltopituudella monesta asiasta koskien maataloutta Euroopassa, kestävää kehitystä ja naisten asemaa. Jäänsärkijä karahti kuitenkin pahemman kerran karille tunnustellessamme yhteistä maastoa koskien erästä lihantuotantoon liittyvää nyanssia. Seurauksena oli hiljaisuus ja siirtyminen altaan vastakkaisille puolille. Seuraavana päivänä keskustelukumppanini ei enää edes tervehtinyt aamiaispöydässä. 

„Juupas - eipäs“-diskuteeraaminen muuttuu eksistentiaaliseksi silloin kun omassa kaikukammiossa on saanut viettää aikaa tarpeeksi ja identiteetti on muodostunut oman kuplan sisään. Sinun mielipiteesi lihansyönnistä ei pelkästään eroa omastani, vaan haastaa koko perustan olemassaololleni.

Valtion rooliksi mielletään usein laillisen väkivallan monopoli. Jos kansan identiteettikuplat päätyvät pahasti törmäyskurssille, voi olla demokraattisellakin valtiossa syytä rajoittaa alustoja, joissa vihaa lietsotaan. 

Mihin lähdetään, jos internet syystä tai toisesta katkeaa? Entä jos vieras valtio onnistuu katkaisemaan internetin tai kaatamaan YLEn? Missä on mahdollisuus keskustella koko yhteiskuntaa koskevista asioista?

Minä ehdotan, että valtion pitäisi vaalia kansaansa samoin kuin vanhemman lastaan: rajoittaa internetin käyttöä hyvissä ajoin ja kannustaa leikkimään toisten lasten kanssa. Kolme kuukautta Keski Aasiassa asiaa tarkastelleena kokemukseni mukaan me eurooppalaiset olemme huonompia keskustelijoita, kuin valtaväestö monikulttuurillisissa Uzbekistanissa, Kirgiisiassa tai Kazastanissa. 

Vapaa-aikaa tulisi käyttää oman ajattelun kehittämiseen. Tähän muun muassa lajitoverien kanssa diskuteeraaminen on mainio keino. Mielenmalttia siinä tarvitaan, mutta palkintona voi olla eheämpi minä, joka ei koe olemassaoloaan uhatuksi eri väristen tai mielisten ihmisten keskuudessa, vaan kykenee voimautumaan lähimmäisestään ja yhteiskunnasta ympärillään. Paikkaa tällle tosin joudutaan etsimään.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Diskuteeramista suutarilla