Pew Research Centerin mukaan amerikkalaiset eivät enää kykene sopimaan perusfaktoista. Raportissa ei selviä mistä faktoista on kysymys, mutta arvailla soppii: ilmastonmuutos, ruokavalio, some-haitat, hyvä elämä, naisten/vähemmistöjen oikeudet, päästöjen rajoittaminen, ynnä muuta länsimaista hapatusta.
Länsimaista siksi, että lännessä nämä asiat ovat vakituiseen aamukahvin seuralaisena uutisia lukiessa.
Idässä näitä murheita mietitään täälläkin, mutta ne eivät saa samanlaista palstatilaa. Etusivua kuvittavat jutut kansakuntien selviytymisestä. Lännessä eksistentiaaliset kriisit koskevat enemmän yksilöä ja sen oikeuksia.
Mielestäni on mielenkiintoista, että ihminen väittää kuussa käyneensä, mutta ei nykyteknologian avulla pysty selvittämään optimaalista ruokavaliota hiilipohjaiselle organismille. Hiilihydraatteja, vai ei? Idässä poliitikkoja ristiinnaulitaan korruptiosyytöksillä, Lännessä liian pitkään vastakkaisen (tai saman) sukupuolen tuijottelusta. Idässä some on työkalu jakaa informaatiota vallan väärinkäytöksistä, Lännessä se rajoittaa ihmisen omaan kaikukammioonsa. Idässä jaetaan kuvia kansallismaisemista, Lännessä omasta lärvistä.
Kohta neljä kuukautta Keski-Aasiassa viettäneenä olen saanut makustella teepöytäkeskusteluja niin „länkkäreiden“ kuin „loukkaleiden“ (locals) kanssa. Kokemuksieni perusteella meidän länkkäreiden on helvetin paljon vaikeampi keskutella mistään kuin loukkaleiden.
Siinä missä loukkali ammentaa perimätiedosta, mikä ei siis heijastele omaa kokemusta, länkkäri lataa tulemaan henkilökohtaisesta maailmankatsomuksesta. Loukkalin tehtävä on jalostaa opittua, länkkärin pitää omastaan kiinni. Loukkalin ongelma on tietoisuus perimätiedon puutteellisuudesta, länkkärin sen eksistentiaalisuudesta. Uuden tiedon valossa loukkalin velvollisuus on täydentää opittua tietoa, länkkärille se on uhka omalle tavalle pysyä kärryillä todellisuudesta.
"Nuoret ja nuoret aikuiset ovat vaiheessa, jossa on tärkeintä muodostaa itsenäisyys ja oma ideologia. Vanhemmilla taas voi olla kipuilua erilistymiseen liittyen”, Mertas Juho järkeili HS:ssä.
Kenties ongelma on Länsimäisen individualismin viemisessä liian pitkälle? Yhteiskunnallisesti jaettujen arvojen, Jumalan ja Kekkosen poisollessa joutuu identiteettinsä rakentamaan massamedian aiheuttaman informaatiotulvan hiukkasista, mitkä jollain tapaa resonoivat suosikkimediapersoonan ajatusten kanssa.
Oman ideologian jalostaminen kaikukammiossa tuntuu johtaneen siihen, että omaksutun „totuuden“ kyseenalaistaminen on suora hyökkäys kohti henkilökohtaista elämänkatsomustamme ja ymmärrystämme maailmanmenosta.
Klassisen mekaniikan ajalla väitetään ihmisen kyenneen työskentelemään lakimiehenä, lääkärinä ja arkkitehtina samaan aikaan. Kvanttimekaniikan aikakaudella silmälääkäri tarvitsee tuekseen joukon kollegoja ymmärtääkseen mistä kenkä puristaa. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Toisaalta, yliopistot tykkäävät käyttää havainnollistavana käyränä oppimisen luonteesta mallia, jossa ensin ei tiedetä mitään, sitten ajatellaan tietävän kaiken mahdollisen ja loppua kohden selviää ettei kaikki olekaan niin yksinkertaista. Tuttua sommelieria lainatakseni: „tiesin eniten viinistä silloin, kun tiesin, että on valkoista ja punaista viiniä. Sittemmin asiat ovat monimutkaistuneet“.
Helpointa olisi kai todeta sci-fi -henkeen, että on monia totuuksia ja todellisuuksia („alternative truths“).
Idässä kirgiisi vähät välittää mitä valtion tasolla asioista mietitään. „Koskaan emme ole saaneet mitään valtiolta“ on aika yleinen lausahdus Kirgiisiassa kysyessä, miten valtio on kommuunia tukenut. On pitänyt oppia pärjäämään omillaan. Uzbekistanissa yritetään pitää kiinni kansallisvaltion yhteisestä ideologiasta Karakalpakstanissa. Lännessä se tuomitaan itsenäisen ajattelun rajoittamisena.
Länkkäri on oppinut saamaan kaiken ideologiasta työttömyysturvaan kansallisvaltiolta. Viimeisinä aikoina harva kansallisvaltio uskaltaa antaa linjauksia koskien koko kansakuntaa. Jokaisen on opittava itse arvioimaan mitä mistäkin asiasta miettii. Globalisaation myötä toisaalta oma yhteisö on pakotettu unohduksiin. Samalla diversiteetin ja informaation lisääntyessä ymmärrys maailmanmenosta on kaventunut. Olemme individualisteja. Saamme itse päättää ketä uskomme, eikä kenelläkään ole oikeutta kääntää päätämme. Omasta uskomuksestamme muodostuu olemassaolomme kulmakivi. Olemme takaisin Keskiajalla, jossa veljekset käyvät uskonsotia pienistäkin asioista.
Kollektiiviseen itsenäisyyteen pakotetun Idän ihmisen mielestä olemme Lännessä hiukan kuin uhmaikäiset lapset: pitäydymme omassa kannassamme, kunnes paska lentää tuulettiimeen. Sitten tulee äireetä ja hyvinvointivaltiota ikävä. Jäämme yksin. Tästä kai todisteena on mielenterveysongelmien lisääntyminen oman maailmankuvan järkkyessä. Puolihalvaantuneiden arvioideni mukaan Idässä kannattaisi opiskella psykoterapiaa. Piakkoin kai tarvitsemme jokainen oman henkilökohtaisen assistentin selittämään meille itseämme. Aikoinaan kansantaiteilija Leskinen lauloi yksinäisyydestä:
„Kunpa sinut tuntisin paremmin
Silloin ehkä oppisin itsenikin“
Länkkäri elää kaksoiselämää osana yhteiskuntaa, mutta kiinni sidottuna omaan näkemykseensä sen oikeaoppisesta rakenteesta.
Oman totuuden peilaaminen muiden vaihtoehtoisten totuuksien kanssa olisi askel pois päin Jordan Petersonin kuvailemasta „tietoisesta sokeudesta“, mikä tarkoittaa kieltäytymisestä tietämästä jotain, mikä voitaisiin tietää. Mielisairautta on, Petersonin mukaan, tehdä samat virheet yhä uudestaan toivoen, että ne johtavat erilaiseen lopputulokseen.
Terveen dialogin merkitys korostuu kriisien aikakaudella. Jos kompromissiin ei päästä perusasioista vuosi vuodelta ilmasto ilmeisesti tuhoutuu, ihmiset lihovat, vähemmistöoikeuksia karsitaan, hyvän elämän merkitys monimutkaistuu ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Loppuen lopuksi lähimmäksi jaettua todellisuutta pääsemme demokratiassa ja se, jos mikä, vaatii diskuteeraamista.
Kiitos, anteeksi ja näkemiin!
- Puolihalvaantunutkokki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti