Suomessa pitäisi rajoittaa internetin käyttöä

 Mitä jos Suomessa rajoitettaisiin internetin käyttöä?

Toissa päivänä läntisessä Uzbekistanissa Karapalkastanissa internet katkaistiin Uzbekistanin valtion toimesta. Autonomisen alueen asukkaat kerääntyivät tukemaan lakimiestä, joka osallistui neuvonpitoon alueen suvereniteetin säilyttämiseksi perustuslaillisessa reformissa, jolla Uzbekistan pyrkii pyyhkäisemään alueen autonomisuuden pois pöydältä. Alueelle on julistettu poikkeustila. Kukaan ei pääse sisään tai ulos. Huhut alkoivat liikkua teetupien pöydissä Ferganassa, itäisessä Uzbekistanissa, turvallisuusjoukkojen harjoittamista voimakeinoista väkijoukkoa vastaan.

Heinäkuussa Uzbekistanissa elohopea kohoaa säännöllisesti yli 40C. Iltapäivisin internet ei toimi helteen takia edes kaikissa suuremmista kaupungeista, puhumattakaan maaseudusta. Ihmiset vetäytyvät teetupiin tai kodin suojiin. Kuppikuntia muodostuu puiden alle ja pöytien ympärille. Puhelinta on turha vaivata. Se ei toimi. Ajatukset liikkuvat luontaisesti suusta suuhun.

Mitä jos Suomessa valtio rajoittaisi internetin käyttöä? 

Mihin kokoonnuttaisiin jakamaan tietoa?

Diskuteeramista shakkiklubilla

Pubit (public house) ovat Suomessa viikolla varattu pääsääntöisesti ongelmakäyttäjien tarpeisiin. Normaalilla naamakerrointaan varjelevalla kansalaisella ei ole varaa tai kokemusta diskuteeraamisesta paikallisen irkkubaarin tiloissa keskellä viikkoa. Samoin on ravintoloiden laita. Suomessa ei juurikaan ole säännöllisen ulkonasyömisen kulttuuria, missä kokoonnuttaisiin ravintolapöydän ääreen arjen aikana. Kirkossa ei ole varovaisten arvioideni mukaan monikaan käynyt säännöllisesti pitkään aikaan. Kotiinsa kutsuu yhä harvempi lähipiirinsä ulkopuolelta. Lähipiiri sekin, kiitos globalisaation, asuu usemmiten toisella paikkakunnalla. 

Iskulause „torilla tavataan(!)“ kannustaa kerääntymään Mantan lähimaastoon, kun Suomi voittaa. Mantan magnetismi saa kansan gravitoimaan kohden keskustaa Helsingissä ilman sen kummempaa sopimusta. Viime kevään kultajuhlien vuoksi se on nyt kiellettyä. Mitä jos valtio asettaa aidat Mantan ympärille? Mihin sitten mennään? 

Mitä tällä on yleensä väliä? Suomihan on demokraattinen valtio? Ei internetin käyttöä rajoiteta.

Edustuksellisen demokratian toimivuuden kulmakivi on valpas ja valistunut kansa. Jos kansa ei tiedä mitä mitä valtakunnassa tapahtuu, tai ei siitä välitä, on helvetin vaikea kenenkään sitä edustaa. Jos kansalla ei ole tarpeeksi yhteneväistä mielipidettä valtion asioiden järjestelystä homma ei toimi silloinkaan. Diversiteetti on hyvästä vain tiettyyn pisteeseen asti. Kompromisseja on tehtävä, jotta voidaan asioista päättää yksimielisesti. Kompromissin löytymiseen tarvitaan diskuteeraamista. Päätöksiä on tehtävä monessa asiassa, oli kompromissiä olemassa tai ei. Mitä vähemmän keskustelua, sitä mielivaltaisemmalle päätös saattaa kansasta tuntua. Keskustelun tyrehtyessä on jossain vaiheessa alettava peräänkuuluttaa päätöksenteon demokraattisuutta.

Diskuteeramista puun alla

Moni suomalainen vaihtaa ajatuksia työpaikalla kollegoiden kanssa. Uskallan jopa väittää, että suomalainen identiteetti rakentuu vahvasti työminän ja luterilaisen työetiikan ympärille. Päivän työllä ansaitaan illan lepoaika.

Viimeisinä aikoina moni työ on kuitenkin muuttunut entistä kapea-alaisemmaksi. Silmälääkäreitä on moneksi: yksi erikoistuu silmän etuosaan, toinen takaosaan. Michelin tason pastry-kokki on mukavuusalueella omassa nurkassaan, mutta pysyttelee kaukana paistopiisistä. Yleistieto vähenee, kahvipöytäkeskustelu kapenee. 

Välillä tuntuu, että suomalainen kuluttajaunelma toteutuu, kun päivän ahkeroinnin päätteeksi saa oikaista oman kammionsa sohvalle suosikkisarjan ääreen, mikro lämmittää eilisen makaronilaatikon ja robotti-imuri häärää jaloissa. Kuluttajakansalainen on onnistunut tekemään itsensä tarpeettomaksi kotonaan ja vapaa-ajallaan.

Tälläinen utopia on ristiriidassa kaventuneen työelämän kanssa. Samaan aikaan, kun pubin pöytä seisoo tyhjänä arki-iltaisin, kuluttajakansalainen keskittyy nauttimaan ansaitusti algoritmin personoimista mediasta. Oma kaikukammio resonoi globaalisti oman yhteiskunnan ulkopuolella. Diversiteetti yhteisössä kasvaa, valtion sisäinen osallistava keskustelu tyrehtyy tai pakenee omiin kammioihinsa. 

Diskuteeramista tauolla

Välillä ajatuksien ohuissa leikkauskohdissa leimahtaa. „Miten voit ajatella noin!?“kysyi ranskalainen nuori nainen Bishkekissä altaan reunalla. Kahdenkymmenen minuutin jäänsärjennän jälkeen huomasimme meidän olevan samalla aaltopituudella monesta asiasta koskien maataloutta Euroopassa, kestävää kehitystä ja naisten asemaa. Jäänsärkijä karahti kuitenkin pahemman kerran karille tunnustellessamme yhteistä maastoa koskien erästä lihantuotantoon liittyvää nyanssia. Seurauksena oli hiljaisuus ja siirtyminen altaan vastakkaisille puolille. Seuraavana päivänä keskustelukumppanini ei enää edes tervehtinyt aamiaispöydässä. 

„Juupas - eipäs“-diskuteeraaminen muuttuu eksistentiaaliseksi silloin kun omassa kaikukammiossa on saanut viettää aikaa tarpeeksi ja identiteetti on muodostunut oman kuplan sisään. Sinun mielipiteesi lihansyönnistä ei pelkästään eroa omastani, vaan haastaa koko perustan olemassaololleni.

Valtion rooliksi mielletään usein laillisen väkivallan monopoli. Jos kansan identiteettikuplat päätyvät pahasti törmäyskurssille, voi olla demokraattisellakin valtiossa syytä rajoittaa alustoja, joissa vihaa lietsotaan. 

Mihin lähdetään, jos internet syystä tai toisesta katkeaa? Entä jos vieras valtio onnistuu katkaisemaan internetin tai kaatamaan YLEn? Missä on mahdollisuus keskustella koko yhteiskuntaa koskevista asioista?

Minä ehdotan, että valtion pitäisi vaalia kansaansa samoin kuin vanhemman lastaan: rajoittaa internetin käyttöä hyvissä ajoin ja kannustaa leikkimään toisten lasten kanssa. Kolme kuukautta Keski Aasiassa asiaa tarkastelleena kokemukseni mukaan me eurooppalaiset olemme huonompia keskustelijoita, kuin valtaväestö monikulttuurillisissa Uzbekistanissa, Kirgiisiassa tai Kazastanissa. 

Vapaa-aikaa tulisi käyttää oman ajattelun kehittämiseen. Tähän muun muassa lajitoverien kanssa diskuteeraaminen on mainio keino. Mielenmalttia siinä tarvitaan, mutta palkintona voi olla eheämpi minä, joka ei koe olemassaoloaan uhatuksi eri väristen tai mielisten ihmisten keskuudessa, vaan kykenee voimautumaan lähimmäisestään ja yhteiskunnasta ympärillään. Paikkaa tällle tosin joudutaan etsimään.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

- Puolihalvaantunut kokki

Diskuteeramista suutarilla